Alkoi tuulla ja pilviä kerääntyy taivaalle

Koko viikon on ollut poutaa ja useampana päivänä hyvinkin lämmintä. Metsässä ei ole tuntunut liian kuumalta, vaikka ötököiden takia olen pitänyt tuulitakkia päällä. Huomiseksi onkin sitten luvattu jo sadetta ja tällä hetkellä näyttää siltä, että keskiviikko olisi poutapäivä, kun muutoin satelee pitkin viikkoa. Ihan minulle sopii välillä tupapäivät, niin saa lepuuteltua selkää. Viljojen puijat kyllä soisivat poutakelien vielä jatkuvan.

Tänään keräsin pari litraa mustikoita ja lepohetken jälkeen otin kuitenkin poimurin, kun mustikoita oli niin järkyttävän paljon. Keräsin yhdessä hujauksessa ämpärillisen mustikkaa ja puolukkaa sekaisin ja kotiin päästyäni laitoin ne pakastevadelmien kanssa mehumaijaan. Mehua tuli reilut viisi litraa ja äsken sitä maistelin. Lapsuudessani ei itsetehty mehu maistunut noin hyvältä. Olen tullut vanhaksi, kun marjamehukin maistuu niin hyvältä, ettei siihen ole sanoja.

Mehunkeiton lomassa alustin ruisleipätaikinan ja paistoin neljä leipää. Jospa ne ensi viikoksi riittäisi.

Pappa pudotti eilen sormuksensa oman käsityksensä mukaan viinimarjapensaikkoon. Sanoi riipineensä marjoja niin kovakätisesti, että uskoo sormuksen pudonneen siinä. Minä en nyt ihan siihen usko, ennemmin luulisin sen pudonneen ladossa puita tehdessä. Sormus voi aikanaan löytyä tai sitten ei. Onneksi maailmassa on suurempiakin vahinkoja, niin yhden kultasormuksen häviäminen ei harmita.

Viinimarjapensaisiin voisin ensi viikolla kiinnittää huomiota ihan pensassaksien ja käsisahan kanssa. Niistä puskista saisi ihan kelvollisia vielä, kun siistisi ja karsisi kunnolla. Marjoja tekivät tänä vuonna oikein hyvin.

Kun laitoin mehumaijaa tulille, menin astian kanssa keräämään marja-aroniaa muiden marjojen lisäksi. Linnuille oli aroniat maistuneet ja pensas oli lähes tyhjä. Ihme, että tuima marja on tehnyt kauppansa, kun metsät on täynnään makeita mustikoita ja puolukoita. 

Eilen kävin katsastamassa tyrnipensaat, paremminkin puut. Ovat kohta niin korkeita, että ovat sähkölinjoissa kiinni. Mutta kovin niukasti on tänä kesänä tyrni tehnyt marjoja. Tyrnihän on se marja, jonka linnut syövät alkutalvesta, jos puihin on jotakin jäänyt.

Mistä kerran jouduin luopumaan, sain myöhemmin takaisin

Kun asuin Helsingissä, minulla oli usein raastava ikävä metsää - ja nimenomaan isäni metsää. Yritin helpottaa metsäikävää menemällä lasten kanssa kävelemään Hietaniemen hautuumaalle, missä on paljon suuria puita. Metsäikävä ei siitä juurikaan talttunut. Lähin oikea metsä oli Lauttasaaressa, mutta se ei kiehtonut, kun metsä oli täynnä roskaa ja maasto oli ihmismassojen tallomaa. Kun tulin käymään Lautakankaalla, en pystynyt juurikaan menemään metsään, koska ymmärsin, että eron hetki on pian käsillä. Kuinka monta kertaa kotimatkalla Helsinkiin itkin perheeltä salaa, kun minusta tuntui, että sydänjuuria kiskottiin irti.

Hyvä minun oli asua Helsingissä. Kaikki oli hyvin. Mutta yksi tärkeä puuttui ja ilman sitä elin liki 30 vuotta. Minulta puuttui metsä.

Rakkaus metsään tuli isäni ansiosta. Lapsuudessani pääsin isin kanssa kaikenlaisiin metsähommiin mukaan ja talvisunnuntaisin teimme usein hiihtoretkiä metsään, sytytimme nuotion ja paistoimme makkaraa. Isi vei myös jännittäville pitkille retkille, kun kävelimme "itäsyvänmaan" halki Saksanjoelle asti kevättulvan aikaan. Yläasteella tein yhden taksvärkkipäivän metsätöissä isin kanssa: minä lapioin lumet puiden juurilta ja isi kaatoi ne. Nuotion lämmössä söimme eväitä ja kotiin lähdimme vasta päivän hämärtyessä.

Isin kuolinhetkiltä on myös metsiin liittyvä muisto. Hetki ennen isin kuolemaa, huomaan sanovani isille: "me pidetään hyvää huolta sinun metsistä". En tiedä mistä tuo lause tuli siihen hetkeen, mutta ehkä metsä oli isille, kuin myös minulle hyvin tärkeä.

11 vuotta sitten pääsin takaisin metsien luo. Minulla on oma pieni metsä ja loput isin metsästä on Kuopion veljen omistuksessa. Yhtä lailla nautin olemisesta veljen metsässä ja lähes yhtä rakasta se on minulle kuin omakin metsä.

Tämä lomaviikko on ollut minulle täydellinen toiveiden täyttymys. Olen nauttinut kaikilla aisteilla metsässä olemisesta ja siinä sivussa kerännyt mustikoita. Metsän ihailu, lintujen seuraaminen, äänien kuulostelu ja puhtauden haistelu on jopa ollut tärkeämpää kuin täyttää ämpäriä marjoilla.

Nyt on ilta ja odotan jo huomista aamua, kun pääsen taas metsään.

+24 tänään

Metsässä ei ollut liian kuuma. Leppeä tuuli kävi välillä ja muutenkin ilmanala oli paras mahdollinen. Menin taas uuteen paikkaan Rantakankaalla ja maasto oli selvästikin kosteampaa ja alavampaa. Muistelen pappani joskus maininneen, että aikoinaan Puulan vesi on ollut niin korkealla, että rantametsät ovat entistä järven pohjaa. Ja sen kyllä kasvustossa huomaa ja monin paikoin on kivikkoa, joka on helppo kuvitella järven kiviksi.

Mustikoita oli taas käsittämättömän paljon. Olisin viihtynyt metsässä kauemminkin, mutta nyt mäkärät tekivät olon ihan sietämättömäksi. Ne tunkivat silmiin, nenään, korviin ja suuhun ja purivat ranteet kihelmöivän kipeäksi. Kolmen tunnin taistelun jälkeen lähdin suosiolla kotiin. Luulen, että kosteampi maasto ja lähes helteinen ilma saivat mäkärät liikkeelle. Hirvikärpästen kipittely niskassa ja päässä ei tuntunut miltään mäkäriin verrattuna.

Sen verran häiriötekijöitä oli tänään metsässä, etten kuvattavaa edes katsellut. Linnut  ilahduttivat ja olisi kyllä mukava opetella tunnistamaan lintuja laulun perusteella. Kovin vähäistä on lajituntemukseni.

Tein illasta vielä kierroksen omassa metsässäni ja varmistuin siitä, mitä olin jo epäillytkin: omassa metsässä ei juurikaan mustikoita ja puolukoita kasva. Tietysti nyt kun on tottunut hurjiin mustikka-apajiin, niin muutamia marjaisia varpuja ei edes huomioi.

Suloinen väsymys on nyt. Kaksi koiraa nukkuu jo huoneessani ja ihan kohta nukun minäkin. Kyllä huomaa keuhkoissaan, että on taas monta tuntia hengittänyt puhdasta metsäilmaa. Hengittäminen on niin vaivatonta.

Metsäpäivä

 Olin aamulla yhdeksältä metsässä. Aurinko lämmitti ja metsä ei ollut kosteinen, vaan varvut ja marjat olivat kuivia. Minulla oli mustikkaämpärin sisällä pienempi astia, johon keräsin kypsiä puolukoita, mitä vastaan tuli. Puolukkahan ei vielä ole useimmilla paikoilla kypsää juurikaan, mutta paikoin on kypsiä, tummanpunaisia terttuja.

Kerään mustikat käsin ja puhtaiksi. En pidä poimurilla kerätyn marjan siivoamisesta ja siksi ajatukseni mustikan suhteen on "ei määrä vaan laatu". Käsin kerätessä valitsen suurimmat marjat, joten hyvällä paikalla astia täyttyy nopeasti.

Yhdentoista aikoihin menin autolle huilitauolle. Join ja kävin pitkäkseni auton takapenkille. Olin vähällä nukahtaa, eikä sekään olisi haitannut, mutta into päästä takaisin keräämään nosti minut ylös, kun kroppa tuntui levänneeltä. Soitin Papalle, että jatkan toisen rupeaman, kun on niin virkeä olo ja sain selkääkin lepuutettua. Marjankeruuhan käy ennenkaikkea selän päälle.

Kipitin takaisin metsään. Jonkun ajan päästä kuulin auton oven läimäisyn metsätieltä. Arvasin, että sinne on tullut joko Pappa tai vanhin poika. No kohta näkyi puiden välistä Papan paita vilkkuvan. Hyvin olin marjapaikkani koordinaatit Papalle ilmaissut, kun hän suoraan osasi luokseni tulla. Pappa toi minulle eväsleivät ja kirsikkacocistölkin. Ehdotin Papalle yhteiskuvaa, kun oli niin "harvinainen hetki".

Pappa söi vatsansa täyteen mustikoita ja puolukoita ja lähti sitten takaisin kotiin. 

Tajusin vasta eilen, että metsään mennessä täytyy unohtaa mielestään kaikki pohdinnat, surut ja murheet ja keskittyä vain siihen metsässä olemiseen. Ihmetellä näkemäänsä ja kuulemaansa ja unohtaa myös selän kolotus ja vaivaiset jalat. Ja tänään toteutin sitä. Nousin useamman kerran katselemaan ja kuuntelemaan palokärkeä ja ihastelin veljen metsän avaria näkymiä.

Viiden tunnin metsärupeama oli riittävä tälle päivälle. Pakasteeseen tuli 7 ja puoli litraa mustikoita, litra puolukoita ja illalla keräsin vielä vanhan talon takaa puolitoista litraa karhunvatukoita. Uusi pakastin on hyvin saanut täytettä ja on mistä jakaa käymään tuleville lapsille.

Kesälomaa

Huomiselle luvattu poutaa. Tämän päivän satoi ja jätin menemättä metsään. Märkä on metsä vielä huomenaamullakin, mutta valitsen mustikkapaikkani niin, ettei sinne tarvitse mennä korkeassa heinikossa tai pusikoissa. Mutta hyvä, että satoi kunnolla viime yön ja tämän päivän, sillä metsä on ollut rutikuivaa.

Olen vielä vähän häkeltynyt siitä, että kahteen viikkoon ei tarvitse mennä töihin. Tarvitsen viisautta ajankäytölleni, sillä aika on kuin liukas kala, joka tempoilee käsistä karkuun. Etukäteen olen suunnitellut, että sadepäivinä keskityn sisätöihin ja poutapäivinä suunnistan metsään heti aamusta. Olen metsässä niin kauan kuin hyvin jaksan, tulen välillä kotiin ja keittiöhommien jälkeen teen uuden reissun, ehkä aamuista lyhyemmän.

Marjoista on tullut koko perheen herkkua ja arvotavaraa. Kukaan käymään tulevista lapsista ei kieltäydy  kotiin lähtiessä tarjotuista marjapurkeista. Tämä vuosi on ollut yksi kaikkien aikojen satoisimmista marjavuosista ja siksi kiitollisuus Taivaan Isälle kumpuaa nöyrästä mielestä.

Huomasin, että kuvaaminen on metsässä tyystin unohtunut. Onhan se niinkin, että niitä tunnelmia ei kuviin talleteta. Mutta voisihan blogin lukijoille näyttää, kuinka kauniissa paikoissa saan nyt päiväni viettää. 

Voi ihana metsä!

 Vuodenaika, joka herättää minut henkiin, on taas täällä! Vastahan minä hyvästelin marja - ja suppilovahveromaat, kun ensilumi oli jo satanut ja kävin vielä hakemassa yhdet sienet soossiin. Oli lie lokakuun loppu, ellei ihan marraskuu. Ja nyt olen päässyt samoille maille ilahtumaan mustikoista. Kun menin ensimmäistä kertaa tänä kesänä tälle vakiopaikalleni, tarkastin ensimmäisenä sen kohdan, mistä viime kesänä löytyi yksi kanttarelli. Nyt siellä olikin yhden soossin tarpeet!

Tänään oli lämmin päivä, lie +25. Ensimmäiselle marjareissulleni ehdin jo kahdeksan jälkeen ja en ehtinyt edes metsään asti, kun ojan pientareella punoittavat vadelmat veivät huomioni. Vadelmia on tulossa paljon ja toivottavasti lähipäivät tuovat sadetta, sillä sitä luomakunta nyt tarvitsee. Vadelma kuivuu herkästi ja jää pienimarjaiseksi, jos ei sada riittävästi. Kasvupaikat ovat useimmiten karuja kivikoita.

Jos joku eksyisi samoille mättäille kanssani, ihmettelisi varmaan, onko kaikki hyvin marjastajalla. Juttelen nimittäin linnuille metsässä ja toki kotipihassakin. Varis on yksi lempilinnuistani ja jos varis juttelee minulle, minun on pakko vastata. Aamuisella reissullani linnut olivat vielä puheliaita, mutta iltapäivän toisella marjamatkalla äänet olivat jo harventuneet. Vaikka päivä oli paahteinen, metsässä oli ihanan leppeää ja tuuli karkotti hyvin myös hyönteiset.

Vihdoin olen löytänyt takuuvarman hyttys- ja paarmakarkotteen. Pössyttelen Raidia, sitä kotitalouksiin tarkoitettua hyönteismyrkkyä, tuulitakkiin, housuihini, hiuksiin ja kämmenselkiin. Tavanomaisille hyttyskarkotteille ne purevat pikkuolennot vain nauravat suureen ääneen. Enkä myöskään halua voidella itseäni oliiviöljyllä metsään mennessä, niinkuin viimeisin neuvoja kehoitti tekemään.

Loput kesälomastani on vasta elokuun loppupuolella, joten työ häiritsee vielä jonkin aikaa metsässä asumistani. Huomenna on vielä vapaapäivä ja riennän metsään heti herättyäni. Voi ihana elämä ja metsä!

Nuorimmaisen elämässä merkkipaalu

 Viikko sitten lauantaina, kauniissa alkukesän säässä, perheemme juhli Tirtetan eli Saaran ylioppilaaksi pääsyä ja samalla myös talvella solmittua avioliittoa.

Perheemme alkaa olla jo niin runsaslukuinen, että rajasimme juhlavieraat Saaran sisaruksiin perheineen ja Saaran puolison perheeseen. Lauantain ja sunnuntain vietimme Joutsenessa jutellen, juhlaruokaa syöden, saunoen ja uiden. Maanantain ja tiistain mökillä oli Saaran ja hänen puolisonsa ystäviä ja loppuviikon vietimmekin sitten Papan ja muutaman lapsen kanssa ihan leppoisasti veden äärellä luonnon kauneudesta nauttien.

Todellakin nämä juhlat oli harvinaiset: mukana oli uusia perheenjäseniä ja piilovieraana oli tämän kesän aikana syntyvä kymmenes lapsenlapsemme. Ihmeellinen on perheen sidos, joka kantaa aikojen halki, vaikka asuisimme kaukana toisistamme, vaikka näkisimme toisiamme vain kerran vuodessa. Paljon ajatuksia herätti kaikkien lasten näkeminen. Niin syvä kiitollisuus jokaisesta ja heidän menestymisestään elämän haasteissa. Äitinä minua puhutteli erityisesti elämänkokemusten aikaansaama varttuminen ihmisenä lasteni kohdalla.

En toivo lapsilleni edelleenkään helppoa elämää. En toivo heille rikkautta ja varallisuutta. Toivon heille Jumalan suomaa terveyttä, suurta elämää kaikkine ihmeineen, nöyryyttä Jumalan valtasuuruuden edessä ja jokaiselle määräosa jokapäiväistä leipää.

Siunaa, Jumala, Saaran ja hänen puolisonsa elämä. Siunaa, Jumala, kaikkien muidenkin lasten ja heidän läheistensä elämä.

Siunaa, Jumala, Pappaa ja minua ja anna meille paljon elonpäiviä.

Kiitos, Jumala, että siunasit Saaran juhlan ja varjelit meitä.

Jännitys tiivistyy

    

Tulevana viikonloppuna meillä on suuri juhla. Juhlimme nuorimmaisemme ylioppilaaksi pääsyä ja viime talvena solmittua avioliittoa. Juhlan tekee jälleen suureksi se, että näillä näkymin kaikki kolmetoista lasta pääsee paikalle. Juhlapaikka on meille tuttu ja rakas Puulan Joutsen.

Sain onneksi vuosiloman toukokuun viimeiselle ja kesäkuun kahdelle ensimmäiselle viikolle. Nautin, kun saan suunnitella ja valmistaa juhlaa - toisin sanoen rakastaa ruualla.

Säätila vaikuttaa juuri sopivalta alkukesän juhliin. Pieni viileys ei haittaa, helle toisi suuret haasteet ruokien säilymiselle.

Kuvat ovat takapihalta. Viime päivien sateet ovat kasvattaneet nurmikon leikkuukuntoon. Omenapuut kukkii, viinimarjapensaat ovat kukassa ja talon kulmalla syreenit huumaavat tuoksullaan. 

Päätin, että tämän loman ajan tuon keittiöön tiskipöydälle joka päivä uudet kukat lasipurkkiin, joka toimittaa maljakon virkaa. Sijoituspaikaksi valitsin tiskipöydän sen takia, että karisseet kukat ja roskat on helpompi pyyhkiä ja kukkien tuoksu ilahduttaa tiskatessa. Tämän päivän kukat on syreenejä.

Voitte arvata, että elämän nautinnot ovat nyt perimmäisissä asioissa: kiitollisuudessa perheestä ja yhteisestä ajasta.

 

Mummo, äiti, mumskeli, äitiliini, mami, mamma

 Äitiys muuttaa muotoaan äidin vanhetessa. Lasten ollessa pieniä ja "helmoissa", äitiys keskittyi lasten tarpeista huolehtimiseen, läsnäoloon, kasvattamiseen, ohjaamiseen, kosketukseen, silmiin katsomiseen, toivon luomiseen. Kun lapsi muuttaa omilleen, äitiyden kuvasta himmenee monta näkymää: jäljelle jää muutamia syvämerkityksellisiä asioita, joita äiti vaalii sydämessään kuin suurta aarretta.

Kristittynä äitinä yksi vankimpana ja pysyvimpänä äitiyden ilmentymänä on rukous lasten puolesta. Se asia ei muutu lasten varttuessa, se ei ole riippuvainen äidin tai lasten asuinpaikasta. Jos minulla äitinä ei olisi luottamusta Luojani apuun, keneen sitten turvautuisin! Jumala on kalliolinna, vahva turva ja muuttumaton avun lähde. Jumala haluaa auttaa meitä arkisimmissakin asioissa, puhumattakaan elämän suurista kysymyksistä. Kun nöyrällä sydämellä, antaen kaiken kiitoksen ja kunnian Jumalalle, Hän johdattaa elämäämme ja antaa viisautta elämän kysymyksiin.

Äidinsydän tuntee iloa, kun lapset kertovat kuulumisiaan, avautuvat huolistaan ja vaikeuksistaan ja kertovat ilonaiheistaan. Jotkut lapsista ajattelevat, että äitiä kuuluu säästää kaikkien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kuulemiselta. Kun joku lapsistani kertoo minulle jonkun rankan asian, kiitän häntä siitä, että hän osoittaa sellaista luottamusta, että haluaa kertoa vaikeuksistaan minulle. Harvemmin sydämeni ottaa kantaakseen suurta taakkaa kerrotusta - en siitä taakoitu - vaan tiedän rukoilla asian puolesta.

Edelleenkin, 37 vuotta äitinä oltuani, pidän lapsiani kalliimpana omaisuutenani. Hetkinen! Enhän minä heitä omista. Eivät lapset viime kädessä ole minun - he ovat vain annettu minulle lainaksi ja lahjaksi. Niin - lapset eivät ole äitinsä omia, heidät on annettu ennalta määrämättömäksi ajaksi lainaksi. 

Jos sinä et ole voinut kokea äitiyttä sen perimmäisessä merkityksessä, ei sinulta puutu mitään sellaista, mitä muilla on. Äidinsydän sinussa voi osoittaa kaikkia niitä tunteita, mitä fyysisenä äitinä osoittaisit, ympärilläsi oleville lapsille.

Muistan varhaisilta työvuosiltani eräästä hoivakodista Edit-tädin. Äitiys ei koskaan tullut hänen osakseen. Mutta voi, miten hänen silmänsä tuikkivat ja kuinka lempeällä äänellä hän puhuikaan, kun hän näki lapsia! Hänen rakkautensa, hyväksymisensä, myötäelämisensä ja välittämisensä oli niin kokonaisvaltaista, että kukaan "fyysinen" äiti ei olisi kyennyt enempään.

Vapun iltakävely meidän Kaivopuistossa

 Kaivopuistoksi nimitämme entistä lehmihakaa, johon isäni on istuttanut lehtikuusia varmaankin jo yli 40 vuotta sitten. Pienessä metsikössä on myös kaivo, jonka vesi pelasti ennenvanhaan monena kuivana kesänä Lautakankaan väen vesitilanteen, kun talon kaivo kuivui.

Kun perheemme lemmikkejä on kuollut, Kaivopuistosta tuli kuin ihan luonnostaan näiden lemmikkien hautausmaa. Palsamipihta-aita erottaa Kaivopuiston pihamaasta ja puistikossa on ihan oma levollinen tunnelmansa.

Lämmin ilta veti Papan ja minut iltakävelylle tiluksillemme. Teimme havaintoja kevään edistymisestä, puiden kasvamisesta ja vanhan talon takana kasvavan karhunvatukan piikikkyydestä. Kellariinkin kurkistin. Ei ole tänä keväänä tarvinnut kellarista vettä pumpata: niin vähäluminen talvi oli. Raikas kylmyys tulvahti kellarista vastaan. Ihan oiva säilytystila kellari olisi vieläkin, kun vain sille olisi käyttöä.

Kuvassa Pimu-koira nuuhkii Kaisan Keri-koiran hautaa. Kun muistelimme Papan kanssa, ketkä kaikki on leposijansa Kaivopuistossa saaneet, niin kyllä voi hautuumaaksi tuota metsikön kulmausta sanoa. Pappa sanoikin kotiin kävellessämme, että tällainen vapun hautuumaakävely.

Valoa toivottomuuteen

 Jokainen tekee virheitä ja vääriä valintoja elämässään. Erehdys tulee ilmi joskus pitkänkin ajan kuluttua, joskus huomaamme väärän valintamme nopeammin. Joskus valinta on väärä muiden mielestä, mutta itse olemme sopusoinnussa asian kanssa.

Kun jonkun elämään tulee vastoinkäymistä, on sivustakatsojan helppo vetää tuomarinviittaa ylleen ja ilmoittaa kaikkitietävänä, että se tai se elämänvalinta on vastoinkäymisten syynä. Joskus tuntuu, että jonkun elämä on tarpomista vastoinkäymisestä toiseen.

Myös luonteemme vaikuttaa siihen, kuinka koemme elämän hankaluudet ja vastoinkäymiset. Siinä missä toinen ajattelee asian elämään kuuluvana, onkin se toiselle pieni katastrofi. Sairaudet, työttömyys, parisuhteen haasteet, taloudelliset vaikeudet, lasten haasteet, ystävyyssuhteiden ongelmat, onnettomuudet ja vahingot voivat luonteestamme riippuen peilautua ihan eri tavoin ympäristöön.

Joskus kiinnitän huomiota siihen, kuinka joku reagoi esimerkiksi sairauden tai kalliiksi käyvän vahingon kohdatessa: kirotaan monisanaisesti ja karkeita ilmaisuja käyttäen.

Jumala ihmisen luodessaan antoi tälle vapaan tahdon ja valinnanvapauden. Kukin käytämme elämän lahjan parhaaksi katsomallamme tavalla. Jos luottamuksemme on Jumalan johdatuksessa ja huolenpidossa, voimme elämään kuuluvien vaikeuksien keskellä nostaa katseemme vaikeuksien yli. Turvapaikkamme on Jumalassa. Tuli elämässämme vastaan mitä hyvänsä, voimme antaa elämämme, huolemme ja vaikeutemme Jumalan käsiin. Lapsenusko on luottamus Isän kaikkivoipaisuuteen.

Jumala haluaa auttaa meitä. Ainoa, mitä Hän haluaa meiltä, on koko elämän antaminen Jumalan käsiin. Jeesuksen ristintyön perusteella meillä on täysi anteeksiantamus ja vapautus kaikesta, mikä meitä sitoo.

Jos sinä kamppailet elämän haasteiden kanssa ja mielesi on toivoton, kun et löydä ratkaisua kysymyksiisi, kehotan sinua keskustelemaan asiastasi Jumalan kanssa. Jumala antaa sinulle viisautta ja avaa uusia näköaloja vaikeuksien keskellä.

38 vuotta samalla luokalla

 Huhtikuussa tulee 38 vuotta siitä, kun 8. päivä lupauduimme sulhaseni kanssa toisillemme Helsingin maistraatissa ja 9. päivä avioliittomme siunattiin ystävien ja läheisten läsnäollessa Helsingin Lähetysseurakunnassa Iso Roobertin kadulla.

Seurusteluaikamme ei ollut pituudella pilattu: edellisvuoden marraskuussa tärähti kummankin tajuntaan, että ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Jo ensimmäisillä treffeillä (lue: ensimmäisellä kotiin kyyditsemisellä) tiesin, että tässä hän nyt on.

Avioliittomme alusta alkaen meillä oli lähes utopistinen haave: olisi upeaa, jos olisi paljon lapsia. Haave alkoi toteutua vuosi vuodelta: kun esikoinen syntyi tammikuussa 1989, perheen kuopus syntyi  17 vuotta myöhemmin. Saimme 7 tyttöä ja 6 poikaa. Pidimme toivoa yllä viimeiseen asti, mutta Taivaan luukut meni meidän kohdaltamme kiinni suloisen Saara Susannan syntymän jälkeen.

Muutama viikko sitten saimme saatella Saaraa avioliittoon ja se juhla jotenkin sinetöi jonkun nimettömän kappaleen äitiyteni roolissa. Saaralla on nyt rakastava puoliso, joka auttaa ja tukee, kulkee rinnalla ja jakaa elämän vaiheet.

Mitä tulee omaan avioliittooni, olen ollut siihen verrattain tyytyväinen. Olemme säästyneet suuremmilta draamoilta. Veikkaan, että tiivis kotielämä on pitänyt huolen siitä, ettei jonninjoutavia arpomisia ole tarvinnut läpikäydä. Jos joskus olen pms- päissäni huutanutkin, "lähdetkö sinä vai lähdenkö minä", on kumpikin nauranut sisäänpäin: "ha- haa, hyvä vitsi".

Minulla on ollut sellainen umpi-itsepäinen tapa, että kaikki hiertävät asiat täytyy puhua ihan viimeiseen säikeeseen asti selväksi. Veikkaan, että tuo rikasta verbaalisuutta vaativa ominaisuus ottaisi miehellä kuin miehellä koville. Ihmeesti on meidän Pappa vain noista "keskusteluista" selvinnyt ja jos ei yhteistä säveltä, niin ainakin rauha on saatu aikaan.

Tänään pohdin, mikä on aikojen saatossa muuttunut parisuhteessamme. Loppujen lopuksi hyvin vähän, mutta ne asiat, mitkä ovat muuttuneet, ovatkin elinehto pitkälle parisuhteelle. Täytyy antaa toiselle tilaa. Ja sitä tilaa voi antaa vain hyväksymällä toinen sellaisenaan. Liki neljänkymmenen vuoden jälkeen on edelleen sängyn vieressä kenkä- ja sukkarivistöt, pyyheliinoja voi olla kuivumassa kolme päällekkäin ja voileipien teon jälkeen murut on pöydällä. Intohimo pitkiin puheluihin kavereiden kanssa ei ole kadonnut minnekään. Luonne on edelleen sama ja luonteen nurjat puolet eivät ole kadonneet mihinkään. Mies on edelleen sama, kuin vuonna 1988, Luojan kiitos. Olisihan se todella traagista, jos yhteiselo tekisi meistä jotakin muuta, kuin mitä olemme.

Muistutan, että voin puhua vain omasta puolestani ja omasta avioliitostani. Tämä on minun onnekas kokemukseni.

Hyvin pienet asiat, kuten sukat, pyyheliinat ja leivänmurut, voi keikauttaa avioliiton kumoon. Pystyssä sitä pitää sitoutuminen ja annettu lupaus. Minun ei tarvitse jossitella, millaisista vastoinkäymisistä olisi voinut paatti kaatua. Onneksi niitä ei ole matkamme varrelle tullut. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että leppoisissa tunnelmissa yhteinen matkamme jatkuu niin kauan kuin Luoja elonpäiviä kummallekin suo.

Mies jutteli tänään kaverinsa kanssa puhelimessa. Hymyilin, kun hän kertoi kysyjälle, mitä päivän puuhiin kuuluu: "pientä yhteistä puuhastelua täällä kotona, puiden kantamista ja sen semmoista".

Kun aikanaan jompi kumpi meistä jää jatkamaan matkaa yksin, hän voi tehdä sen hyvillä mielin: meillä on ollut rikas yhteinen elämä.