maanantai 31. elokuuta 2015

Töitä ja matkantekoa

- "Te maahanmuuttajat viette sieltä kaikki työt!" totesi vanhin tytär, kun kuuli, että Lautakankaan väestä lähti jo kolmaskin lähihoitaja kirkonkylälle töihin.
Kun sijaispulassa kamppailevat hoitolaitokset kuulevat joutilaana olevista hoitajista, tullaan töitä tarjoamaan, niitä ei tarvitse edes itse lähteä etsimään. Viime viikolla oli päiviä, jolloin isi roudasi töihin kolmea työläistä ja kävi sitten kyllä myös hakemassa kotiinkin - jos vain muisti. Kahteen otteeseen on Anne-Mari- parka unohtunut terveyskeskuksen pihalle kyytiä odottelemaan, kun hänet on unohdettu hakea. Yhtenä iltana meillä kaikilla kolmella loppui työvuoro iltayhdeksältä ja isi haki ensin meidät vanhainkodin työläiset. Intouduimme niin keskittyneeseen jutteluun ja kun lähellä kirkonkylää vielä näimme lystikkään näyn kun kissa ylitti tien suojatietä pitkin, unohtui Anne-Mari tykkänään. Kotipihaan tultuamme näin Anne-Marin Pipsa-koiran kurkistelevan ikkunasta ja silloin vasta muistin, että meidän olisi pitänyt ajaa terveyskeskuksen kautta. Isi pyyhälsi takaisin kirkolle ja alle puolen tunnin oli jo unohtunutkin lapsi kotona.
Pyysin Anne- Marilta anteeksi, koska onhan se  nyt ennenkuulumatonta, että lapsi unohtuu.

Eli työ ja koulu on värittänyt päiviämme. Koululaiset lähtevät vartin yli seitsemän aamulla ja tulevat eri aikoihin iltapäivällä. Joskus lukiolainen tarvitsee hakea iltapäivällä, ettei kotimatka-aika veny turhan pitkäksi.
Olemme nyt saaneet toisen auton, joten ajojen järjestely tulee paljon helpommaksi, kun minä voin käyttää omiin työmatkoihini toista autoa ja isi huolehtii muista kuljetuksista.

Vaikka tuntuu, että ajoja tulee paljon, niin laskimme, että jos autojen hankinta- huolto- ja vakuutuskuluja ei lasketa, niin polttoaineeseen menee kuukaudessa vähemmän rahaa kuin kaupungissa asuessa matkakorttien lataamiseen. Helsingissä, poisluettuna isin vapaalippu, meidän muiden matkakortteihin upposi noin 300 euroa kuukaudessa.
Lisäksi matkanteko on täällä stressitöntä ja nopeaa. Matka täältä talolta kirkonkylään on 14 kilometriä ja sen ajaa sutjakkaasti kahdessatoista minuutissa. Helsingissä ruuhkaaikana et julkisella liikennevälineellä, metroa lukuunottamatta, pääse siinä ajassa kovinkaan montaa kilometriä. Esimerkiksi lapset, jotka kävivät Pasilassa kristillistä koulua, käyttivät koulumatkaan keskimäärin 45 minuuttia ja matkaa Pasilaan oli teitä pitkin kuutisen kilometriä, tuskin sitäkään.

Kun suhteutan matkanteon täällä Helsingin olosuhteisiin, niin en jaksa ymmärtää marisijoita, jotka valittavat täällä matkojen pituudesta tai niihin käytetystä ajasta. Jos on oma auto, niin liikkuminen täällä on helpompaa, nopeampaa, stressittömämpää ja viihtyisämpää ja usein vielä edullisempaa.
Talvella lunta sataa Helsingissäkin ja tiet ovat välillä totaalisesti tukossa. Mutta ei se nyt ole niin vaarallista, jos muutamana pyrypäivänä matkanteko on vähän haasteellisempaa.
. . .

Viime yöksi täytyi jo laittaa talossa lämmitys päälle. Aamuviideltä ulkolämpömittari on näyttänyt muutamana aamuna vain vajaata viittä astetta. Yhtenä päivänä satoi vettä reippaasti ja silloin sisätyöt edistyivät hyvin. Tänään lähdimme Saaran ja isin kanssa taas mustikkametsään ja nyt siellä oli jo vallan mukava olla, kun hyttyset olivat kaikonneet, eikä hirvikärpäset olleet vielä kiusana. Joka kerran olemme käyneet samalla metsäläntillä ja aina sieltä löytyy suuria mustikoita vaikka kuinka paljon. Sen verran kuivaa maasto on, että sieniä siellä ei ole.

Kello on yhdeksän. Isi tulee kohta Anne-Marin hakureissulta. Lataan vielä yhden kerran tiskikoneen ja hätistelen lapset nukkumaan. Ulkona on mukava hämärä. Täällä on aivan tyyntä. Kuutamosta en tiedä sanoa vielä mitään. Viime yönä katselimme Pikkuveljen tuomalla kaukoputkella kuuta. Tänä yönä nautimme nukkumisesta ja suloisen lämpimästä talosta.

torstai 27. elokuuta 2015

Uusien maalaisten ensimmäinen sähkökatkos

Olimme eilen illalla yhdeksän jälkeen isin kanssa hakemassa Lähihoitajapoikaa iltavuorosta vanhainkodista, kun lapsilta alkaa tulla kotoa samansuuntaisia viestejä: "netti ei toimi missään", "täältä katkes sähköt", "onksmeil missä taskulamppui - sähköt katkes".
Kun puolen kymmenen maissa olimme kotona, osa lapsista oli suloisesti unten mailla onnellisen tietämättöminä toisten käytännön ongelmista. Täydellinen hiljaisuus vallitsi talossa, kun kaikenmaailman laitteiden hyrinä oli tauonnut ja pari epävarmaa, jännittynyttä hiippailijaa tuli ovella vastaan kädessään kännykkä valona.

Nälkäisenä kotiutunut Lähihoitajapoika kesti uljaasti kylmänä syötävän ruuan. Ei tullut mieleenikään alkaa virittelemään puuhellaan tulia, koska hella on ollut koko kesän käyttämättömänä ja matalapaineinen ilma olisi taatusti puskenut savut sisälle. Myöhäinen ajankohta hillitsi myös tehokkaasti suurempia kokkaushaluja. Ehdotin toki pojalle pienen nuotion tekoa pihan grillipaikalle ja makkaranpaistoa, mutta poika hylkäsi ajatuksen liian työläänä ja aikaavievänä.

Etsin sähköyhtiön numeron ja mielenrauhoitteluksi kuuntelin viestin, jossa kerrottiin vian olevan useamman lähiseudun kylän ongelma ja että korjaajat ovat matkalla paikalle. Vian korjausajankohdaksi arvioitiin puolen yön seutua.

Me katsoimme parhaaksi vetäytyä  hyvällä omallatunnolla nukkumaan. Ei tarvinnut huolehtia tiskeistä eikä pyykeistä, koska vesi loppuu säiliöstä ilman sähköä aika nopeasti. Iltapalankin jätimme suosiolla välistä, ettei tarvinnut aukoa muutenkin herkästi lämpiäviä jääkaappeja.
Ihan tyytyväisinä kävivät lapsetkin nukkumaan lukuunottamatta Anne-Maria, joka päätti ottaa sähkökatkoksesta kaiken ilon irti. Hän kaiveli varastoistaan esille puolimetrisen halon, johon oli upotettu tuikkukynttilöitä. Silmät innosta loistaen Anne-Mari viritteli kynttilöihin tulia ja istui keittiön pöydän ääressä "nauttimassa".
Juuri peiton alle kääriydyttyämme, muutama minutti yli iltakymmenen, valot välähtää päälle ja laitteiden surina täyttää hiljaisuuden.
Lyhyt oli se harmi ja ilo.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ei-toivottu vieras

Lähiseuduilla on nähty liikkeellä äitikarhu kahden pentunsa kanssa. Niin kovasti kuin kaikki toivoisimmekin näkevämme heitä, antoi eiliseniltainen kanahaukan vierailukin jännitystä elämäämme.

Istuskelin etukatoksella, kun alapihalta alkoi kuulua kanalasta poikkeuksellisen kovaääninen metakka. Koko kanalauma kukkoineen piti hätääntynyttä ääntä. Hetken perästä havahtuivat yläpihan tarhoissaan karhukoirat Anni ja Aino ja kumpikin päästi raivokkaan vahtihaukun.
Kiirehdin muutaman kymmenen metrin matkan kanalalle ja näin kanahaukan istuvan kanatarhan kulmalla. Kukko ja kanat olivat jo paenneet sisälle kanalaan ja sieltä kuului uskomaton itku ja valitus. En ollut koskaan kuullut kanojen äänetelevän sillä tavalla! Ääni muistutti niin ihmisen itkua ja kuka hyvänsä saattoi huomata, että eläimet olivat paniikissa ja hädissään.
Minut havaittuaan haukka leuhahti laiskasti siivilleen, teki kaarroksen pellon yllä ja katosi Rantakankaan metsiin.

Kanatarha on tehty napakasta metalliverkosta ja sen kattona on tiheäsilmäinen nailonverkko. Haukka oli niin isokokoinen, ettei se hevillä olisi mahtunut edes metalliverkon aukoista sisään, mutta selvästikin se oli hyökkäillyt ja hätistellyt kanalan asukkaita.

Kun aloin jutella, kanat rauhoittuivat sisällä ja itku loppui. Kanojen hätä oli kuulostanut niin erikoiselta, että sisältä juoksi takaoven kautta kaksi lapsista tuulispäänä kanalalle ja kysyi, mikä hätä kanoilla on.

Myöhemmin Anne-Mari kävi kanalassa tarkistamassa, ettei kukaan kanoista ollut kuollut säikähdykseen. Siellä kaikki istuivat orrella silmät suurina.

Kun aamulla seitsemän jälkeen vei kanoille aamuruokaa, koko lauma oli hiljaa sisällä. Tavallisestihan kukko on tuonut rouvansa ulos jo hyvissä ajoin ja niillä on aamutouhut vilkkaina käynnissä, kun viemme niille ruokaa.
Hetken kutsumisen jälkeen kukko varovasti kurkisti oven ulostulokolosta ja varauksellisesti ympäristöään tarkkaillen tuli hitaasti ulos. Kun kukko oli tarkistanut aitauksen, se kutsui tutulla kiekunallaan kanatkin ulos. Selvästi epäluuloisina kanat tulivat tutkailemaan tarhaansa, näykkäisivät muutaman suupalan ruokaa ja hipsivät vähin äänin takaisin mökkiinsä.

Kanaparat. Täytyy käydä tänään usein juttelemassa niille ja pitämässä seuraa.
Ja hyviä vahtikoiria on kasvamassa Annista ja Ainosta.

perjantai 21. elokuuta 2015

Mikä täällä on toisin

En halua tällä kirjoituksella pahoittaa kenenkään helsinkiläisen mieltä - pyrin omakohtaisen totuuden kertomiseen. Monet asiat, jotka nyt ovat minulle tärkeitä, eivät olleet ehkä kymmenen vuotta sitten asuessani kaupungissa. Reilu kuukausi maallemuuton jälkeen en ole vielä löytänyt ainuttakaan asiaa, jota kaipaisin Helsingistä. Jotkut asiat ovat kaupungissa tehokkaammin järjestettyjä, mutta kun sopeutuu uuteen tilanteeseen ja hyväksyy tosiasiat, ei tunne menettäneensä mitään. Vai onko kuitenkaan elämässä ihan hirmuisen tärkeää, että ulos käveltyäsi kaikki elämisen toiminnot ovat helposti ulottuvillasi? Onko se elämisen helpotus, että sata metriä käveltyäsi olet maan alla metrotunnelissa, josta pääset kolmen minuutin välein matkustamaan paikallasi istuen kaupungin toiselle laidalle...

Kun täällä menee kotinsa ovesta ulos, kokee jatkuvasti hyvänolon aistimuksia, kun koko kehosi kaikkine aisteineen nauttii luonnosta, luonnon puhtaudesta, sen väreistä, äänistä, tuoksuista, mauista ja tunnusta. Hengittämisestä on tullut nautinto. Kymmeniä kertoa päivässä lähetän Luojalleni kiitoksen, kun koen raikkaan ilman kulkevan keuhkoissani. Samalla tyyneys ja rauha valtaa mielen.
Tulkitsen samoja tuntemuksia lapsista, kun kuljemme ulkona tai olemme metsässä. Usein he sanovat sen myös ääneen.

Nautin vuorokaudenaikojen vaihtelusta. Varhainen aamu on monella tapaa hämmästyttävä. Talomme ikkunat avautuvat kaikkialle ympäristöön ja tästä keittiön erkkerin ikkunasta näkee puutarhaan, pelloille ja metsään. Aamuvarhaisella aurinko herättelee nukkuvaa puutarhaa ja usva keinuu puiden lomitse uudelta hakkuulta ja alempana olevilta pelloilta. Nurmikko sädehtii ja tuoksuu vahvalle kesälle ja kosteudelle.

Koko perheen stressitaso on laskenut. Kaupungissaollessamme sitä ei edes huomannut, kuinka kuljimme otsa uurteilla yrittäen keskittyä taukoamattoman hälyn ja vilinän keskellä. Puheen tempo on rauhoittunut kaikilla. Levoton liikehdintä toimettomuuden hetkellä on jäänyt pois. Nukumme syvemmin ja heräämme virkeämpinä. Uniaika on varhaisesta heräämisestä johtuen kaikilla ehkä vähän lyhentynyt, mutta olemme silti virkeämpiä. Aikaisemmin nukkumaanlähtö ei vielä onnistu, kun on niin paljon mukavaa tekemistä ulkona ja on valoa ja puhdasta ilmaa.

Nauramme enemmän ja olemme vapautuneempia. Heti kohta muuton jälkeen sanoin yhden kerran illalla kolisteleville lapsille "olkaa hiljempaa, ettei kuulu naapuriin", mutta sen jälkeen olen jo muistanut, että täällä jokainen saa tuottaa ääntä rauhassa naapureiden häiriintymättä.
(Yhden ainoa kerran olen ajatellut häirinneeni peltojen takana asuvaa naapuria, kun kanalaan mennessäni kukko hyökkäsi kimppuuni ja päästin hirmuisen kiljaisun. Kurkku oli minulla kipeä lopun päivää ja kukko sai läimäytyksen lapiosta.)
Tosin kenelläkään ei ole ilmennyt minkäänlaista tarvetta mölyämiseen tai möykkäämiseen tai että lapset olisivat kovaäänisesti selvitelleet välejään.

Vapaus olla rauhassa on kaikille suuri ilo ja nautintokin. Puutarhasta löytyy suojaisia paikkoja, jonne ei hevillä edes pihallakulkijoiden katse löydä. Mielikuvitus pääsee vapaasti valloilleen, kun on mahdollisuus tehdä määrättömästi niitä asioita, joista aikaisemmin saattoi vain haaveilla.

Nettiyhteys on täällä vaihteleva ja televisiosta on tullut täysin yhdentekevä kapistus. Jos netti ei toimi, jättää teinipoika nurkumatta pelinsä ja intoutuu pihalla isin kanssa jousipyssylläampumiskilpailuun.
Pupunpoikasten tai kissan kanssa leikkiminen on ihan yhtä suosittua ja perheen koirilla riittää ulkoiluttajia ihan väsyksiin asti.

Vaikka rahasta puhuminen sotii tämän tekstin tunnelmaa vastaan, niin mielestäni on mainitsemisen arvoinen asia ensimmäisen asuinkuukauden asumiskustannusten määrä.
Kun kaupungissa etsimme kuukaudessa 1600 euroa asumiskuluihin sähköineen, niin täällä tilanne on vähän toinen. Kun lasken asumiskuluiksemme täällä sähkön, kiinteistöveron, vakuutukset ja jätemaksun ja kaikki taloon liittyvät kulut, meillä ensimmäinen kuukausi maalla maksoi nipinnapin 250 euroa. Huomionarvoista tuossa summassa on myös se, että lämmitin koko kuukauden ajan veden sähköllä - taloa ei ole tarvinnut lämmittää, mutta pari kertaa laitoin lämmityksen päälle muutamaksi tunniksi aamukalseuden poistamiseksi.

Luulen, että kirjoitan talven tultua näistä tunnelmista uudelleen. Kaipasimmehan maalle myös syksyn myrskyissä ja talvisten viimojen puhaltaessa.

Lähdemme isin kanssa kirkolle tekemään viikonlopun ruokaostokset. Siihen tarvitaan auton konttia. Enää ei tarvitse venyttää olkaniveliään kauppakassien kantamisella.

Luojan aurinkoa päiväänne ja mieleenne olosuhteistanne huolimatta!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Mustikkamuntun aikaa

Jos en Helsingissä koskaan kärsinyt toimettomuudesta, pitkästymisestä ja tekemisen puutteesta, niin täällä se asia on monin verroin paremmin. Enkä suinkaan tarjolla olevan tekemisen määrän edessä koe riittämättömyydentunnetta tai ahdistusta, vaan mieltäni hivelee, kun tarjolla on määrättömästi mielekästä tekemistä, jonka suoritettuaan myös tekemisen jälki on näkyvissä.

Lasten, puolison, itseni ja eläinten tarpeet ovat luonnollisesti etusijalla. Sen jälkeen pitäisi tulla läheisten tarpeet, mutta nyt on tilanteesta johtuen täytynyt joksikin aikaa asettaa kodin ja pihan tarpeet etusijalle, jotta ehdimme saada pakolliset asiat hoidettua ennen syksyn ja talven tuloa.

Talo ja puutarha ehti olla muutaman vuoden "omillaan", joten varsinkin puutarhassa on viidakoitumista karsittava tunteettomalla kädellä. Raivaustöitä riittää pitkälle syksyyn, kun esimerkiksi liian suuriksi tai hankaliksi kasvaneita puita ja pensaita on kaadettava. Vanha talo on raivattava talon seinillä kiipeilevistä köynnöksistä ensi tilassa, muuten kosteus tekee tuhoaan. Kummankin talon seinustoille on päässyt rehevöitymään sankkoja koristepensaspuskia, jotka tunteettomasti raivaan matalaksi. Jättisuuret koristeomenapuut ja kaikenlajiset piikkipensaat saavat myös armotta kyytiä. Minusta koristeomenapuista on vain silkkaa harmia, kun ne pudottelevat rapaleitaan pitkin nurmea ja piikkipensaita en ymmärrä ollenkaan. Piikkipuskien juurineen kaivamista jouduimme tekemään jonkin verran, kun kuluneina päivinä on pihaan rakennettu uutta koirien aitausta.

Minulla on korvaamaton Eno, jonka taitojen ja avuliaisuuden ansiosta meillä on kanala ja nyt uudenuutukainen kolmen koiran tarha. Karjalankarhukoirasiskokset saivat nyt omat lukaalit ja yksi tarha on "vierashuone" tai varatarha. Anne-Marin ja Kaisan koirat ovat tyystin sisäkoiria, mutta voivat nyt välillä tulla tarhaan tallustelemaan.

Meidän eläinkuntaan kuuluu tällä hetkellä neljän koiran lisäksi valkoinen kissaprinsessa Diana, joka on täydellisesti kaikkien lemmikki. Joskus kirjoitan Dianan suloisesta luonteesta ja pehmoisesta olemuksesta oman juttunsa, koska sanoja ei voi hänen kohdallaan säästellä. Joka tapauksessa Diana on paras mahdollinen perheen ensimmäinen kissa.

Omissa ulkotarhoissaan ovat isipupu Poju ja äitipupu Bella. Neljä pupulasta asuvat vielä jonkin aikaa sisällä häkissään. Kanalassa on kukko, joka alunperin sai nimen Kalle. Kalleksi häntä ei ole juurikaan kutsuttu, vaan häntä kutsutaan tilanteesta riippuen erilaisilla äänensävyillä "kukoksi". Naisihmisiä kohtaan kukko on aika epäluuloinen, mutta on kyllä lahjottavissa, jotta ruokinta- ja huoltotyöt saadaan suoritettua ilman tappelua. Rautalapio kädessä kanalaan kyllä täytyy mennä, koska kukko jonkin verran kunnioittaa lapion heilautusta.

Kanoja on yhdeksän, joista kaikki eivät ole vielä hoksanneet munimisen salaisuutta. Kahdeksan munan päiväsaalis on paras tähän mennessä. Arvaatte, että kaupasta ei ole tänä kesänä tarvinnut kananmunia kärrätä. Jotkut jopa saattavat muistaa, kuinka ennenvanhaan saatoin hamstrata tarjouksesta satakin munaa. Tosin leivontahommat ovat olleet aika vähäisiä viime aikoina, mutta muussa muodossa kananmunia syömme suurella halulla.

Kun koiratarha on nyt valmis, taidan asettaa marja-asiat etusijalle. Mustaviinimarjat ovat kypsiä ja mustikoita olisi metsässä. Eiliseniltaisen pikapyrähdyksen saaliina saimme miehen kanssa kolmisen kiloa mustikoita. Iltapalalla uppouduin kaikin aistein mustikkamunttuekstaasiin, kun maistoin lapsuuden aidon makumuiston vastakerätyistä mustikoista.
Mustikkamunttuun tarvitaan vastapoimittuja mustikoita, sokeria, talkkunajauhoja ja maitoa. Mustikat litistellään lautasella lusikalla ja joukkoon lisätään vähän sokeria ja talkkunaa sen verran, että saadaan notkea sotku. Päälle hulautetaan maitoa ja sotkusta tehdään vetelä velli. Sitten istutaan hetki, hengitellään ja nuuhkitaan, katsellaan lautaselle ja muistellaan lapsuuden heinäntekopäiviä, jolloin jälkiruokana, välipalana ja iltapalana syötiin ravitsevaa, täyttävää ja niin uskomattoman maistuvaa mustikkamunttua. Samassa muistuu mieleen tuvan penkillä vierellä istuvan Lahja-mummon tuoksu, kun hän työpäivästä uupuneena, ominaiselle hienhajulle tuoksuvana huivi päässä, esiliina edessä, katselee omaa munttulautastaan ja käy tyytyväisyyttä hyristen syömään kesän suurinta herkkua.


maanantai 10. elokuuta 2015

Seitsemän koululaista tässä perheessä

Seitsemän koululaista on tänä syksynä meidän perheessä. Siinä mielessä suurperhetouhu jatkuu täydeltä laidalta. En ottanut tämän viikon arkipäiville töitä, kun arvelin, että uudella paikkakunnalla uusiin kouluihin asettuminen voi vaatia myös vanhemmilta joitakin toimenpiteitä.

Tänään koulu alkoi yhdellä tytöllä Mikkelissä ammattioppilaitoksessa. Päivän mittaan selvisi, että tytön ykköshakutoiveena olleessa leipuri-kondiittorikoulutuksessa oli vapaita paikkoja ja pikaisesti suoritetun valintahaastattelun ja koetehtävän jälkeen tyttö saikin opiskelupaikan haluamastaan koulutussuunnasta.
Kävimme varaamassa hänelle työvaateliikkeestä ammattiasut.

Huomenna menemme uudestaan Mikkeliin ostamaan lukiolaiselle kirjoja ja ylihuomenna alkaakin sitten kuuden lapsen koulu.
Tänään koulutaksin kuljettaja soitti ja ilmoitti lasten hakuaikaa. Kaikki kuusi - lukiolainen mukaanlukien - saa koulukuljetuksen. Koska perheessä on eläkkeelläoleva ammattikuljettaja, olemme myös varautuneet siihen, että joinakin päivinä jos odotusajat uhkaavat venyä, turvaudumme isin kyytiin. Autokyytiä tarvitsevat myös työssäkäyvät.
Tosiasia on kuitenkin se, että Helsingin ruuhkiin tottuneille on matkanteko täällä silkkaa lepoa. Kirkonkylään, jossa on yläaste, lukio ja työpaikat, on ajoaika täältä (nopeusrajoituksia noudattaen) tarkalleen 12 minuuttia. Ajoaika Mikkeliin jäi laskematta, kun pysähdyimme matkan varrella olevaan Myyryläisen kauppaan, josta on tullut uusi lempikauppamme. Mutta puolessa tunnissa sekin matka taittuu.

Kun pari viikkoa koulua on takana, alkaa rutiinit löytyä ja lapset sopeutua uuteen rytmiin. Sanoin tämän päivän kouluunlähtijälle, että kun itse aikanaan olin lähdössä kouluun kesäloman jälkeen, olin monta päivää ennen koulun alkua kipeänä jännityksestä ja hyvin ahdistunut loman loppumisesta. Ikinä en osannut sitä vanhemmille sanoiksi pukea ja taitavasti osasin sen myös peitellä. Jotenkin nyt tarkkailen omien lasten puheita ja kehonkieltä, kun kouluunlähtötilanne on heillä kaikilla nyt tuplaten jännittävämpi, kun ovat vasta muuttaneet ja kaikki koulukaverit ovat vielä vieraita. Kysyn myös suoraan, "jännittääkö sinua, kun koulu kohta alkaa".

Kouluajatusten vastapainona ihastelemme, että kanat munivat jo kuusi munaa päivässä! Mustikat eivät vähene metsästä ollenkaan ja huomenna saamme vielä kunnon lastin mansikoita säilöttäväksi. Puutarhasta löytyy vadelmia joka päivä pakastettavaksi asti ja kohta päästään keräämään mustia viinimarjoja. Punaiset viinimarjat ovat kaupunkilaiset maallemuuttajat ahmaisseet suoraan pensaista parempiin suihin ja niinpä siltä osin säästyimme pakastamishommilta.
Etukatoksessa odottaa vielä tavaraa seuraavaa sijoituspaikkaansa, mutta hyvillä mielin olemme jo taloksi asettuneet.
Ja uskomaton on se uupumus, kun illalla pääsee pitkäkseen. Maalaisilmaa, maalaisen töitä ja paljon ulkonaoloa. Monta rautaa täällä olisi tulelle pyrkimässä, mutta nyt keskitytään vain muutamaan oleellisimpaan.
Voikaapa tekin hyvin, hyvät ystävät!

lauantai 8. elokuuta 2015

Tuoksuva maa

Täällä jatketaan elämän ihmettelyä. Ihmettelyn kirjaaminen muuttui kertaheitolla, kun Pikkuveli asensi tänään koneeni keittiön erkkeriin. Näytön takaa minulla on näkymät kuistin pyykkinarujen yli puutarhaan ja sen takana olevaan metsään. Metsän takaa uhittelee ukkospilvi, jota uhmaan, koska äsken jo saimme rankkasadekuuron jylinän, salamoinnin ja muutaman minuutin sähkökatkoksen myötä.
Perheen pojat ovat saaressa Pikkuveljen ja Enon kanssa, eli elämysmatkailua ovat pojatkin saaneet tänään. Puulanselkä on ukkosmyrskyssä hyvin jännittävä - sen verran on lapsuuden venematkoista jäänyt kesämuistoja.

Metsässä on mustikoita. Muistui mieleeni lapsuuteni ennätyskesä, jolloin miehet kantoivat suurissa saaveissa mustikoita metsästä talolle, kun olimme suurella joukolla niitä keräämässä. Täsmälleen samassa paikassa metsää - nyt Kuopion Veljen Rantakankaan puolella - on sellainen mustikkamäärä, että eilenkin illalla auringon laskiessa keräsimme Isin ja yhden pojan kanssa reilussa puolessa tunnissa käsin reilut kaksi kiloa puhdasta marjaa. Keräsimme marjat tarkoituksella puhtaaksi jo metsässä, jotta säästyimme myöhäisen illan marjansiivoamisurakalta. Auringon laskiessa on miellyttävä mennä marjankeruuseen, kun ilma on jo viilentynyt.

Kerroin teille muistaakseni jo kaupungissaollessa, etten aio etukäteen haikailla työpaikka-asioitteni perään. Olin mielessäni haaveillut jonkin viikon "luppoajasta", jolloin olisin vain laittanut lapsia kouluun ja järjestänyt paikkoja täällä päätoimisesti.
Kuluneella viikolla sain kuitenkin paikallisesta vanhainkodista puhelinsoiton ja minulle tarjottiin työtä. Ensimmäinen työvuoro oli jo seuraavalle päivälle.
En nähnyt mitään syytä kieltäytyä tarjotusta työstä. Koin jopa, että kyseessä on jatkumo Jumalan johdatukselle, jolla asioitamme hoidetaan meidän parhaaksemme.

Tein kaksi työvuoroa ja jouduin kieltäytymään useasta ensi viikolla olevasta työvuorosta, koska minun on kuitenkin huolehdittava, että seitsemän lapsen koulunaloitus sujuu hyvin. Seuraavan kerran menen töihin viikon kuluttua viikonloppuna.

Kuskaamista riittää työläisten ja ajoittain mahdollisesti koululaisten matkojen tiimoilta. Voimme olla hyvinkin pian tilanteessa, että yksi auto ei huusholliimme riitä. Vanhin poika myi autonsa minulle, joten olemme viime viikkojen ajoista selvinneet mukavasti. Anne-Marin autokouluun meno on vakavan haaveilun asteella.

Sähkökatkokset ovat sammuttaneet koneeni muutaman kerran tämän kirjoittamisen aikana. Kärsivällisesti olen odottanut ja jatkanut.
Menen haistelemaan, miltä ulkona tuoksuu sateen jälkeen. Täällä tuoksuu uskomattoman raikkaalle ja puhtaalle kaiken aikaa, kun talon vierustalla on valtaisa kuusiaita suurine kuusineen, jotka puhdistavat ilmaa. Se kauan ja hartaasti kaivattu metsän tuoksu on joka ikinen metsäreissu viedä tajun. Edelleenkin sydän on kovilla elämän kaikkinaisen ihmeellisyyden keskellä.

maanantai 3. elokuuta 2015

Tämmöinen talo

Ruoholahden kodissa meillä oli kerrostalon kakkoskerroksessa (joka oli ensimmäinen asuinkerros), viisi huonetta, keittiö ja sauna ja kahdeksantoista neliön parveke, jota ei ollut lasitettu. Neliöitä oli 105 ja puoli. Vuokraa maksoimme vesimaksuineen kuukaudessa 1500 euroa ja "suurituloisuutemme" perusteella emme tuohon vuokraan saaneet enää vuosikausiin Kelan asumistukea. Monilla suomalaisilla on käsitys, että jos on suuri perhe, myös kaikki mahdolliset yhteiskunnan tarjoamat tuet ovat itsestäänselvyyksiä. Asumistukijärjestelmä on mielestäni oikeudenmukainen, enkä suinkaan tässä kohtaloamme nitise. Mutta sen sanon rehellisesti, että työn ja tuskan takana oli viimeiset vuodet tienata vuokrarahat kasaan. Kotimme oli lähellä keskustaa ja asunto oli verrattain suuri. Kyseinen vuokra oli kuitenkin keskiverto helsinkiläinen kaupungin vuokra-asunnon vuokra - ei mikään kiskurivuokra laisinkaan.

Täällä Kangasniemellä asumme omakotitalossa, joka valmistui 30 vuotta sitten. Itse muutin kotoa pois juuri siinä vaiheessa, kun talon pystyttämistä suunniteltiin. En siis ole aikaisemmin tässä "uudessa" talossa asunut. Vanhemmillani oli sijaislapsia talon valmistumisen aikaan.
Talo on Jukka-talomalliston valmistalo, johon tehtiin pieniä muutoksia. Kokonaispinta-ala talossa on melko tarkkaan 200 neliötä ja talon etu- ja takapuolella on 30 neliön katetut terassit. Talo on siis ristin muotoinen: suorakaiteen muotoinen talo, jonka keskellä terassit ovat ristin vastapäiset "sakarat". (Yksinkertainen asia monimutkaisesti selitettynä. Mutta jos katsot taloa ilmasta käsin, se näyttää tältä: + )
Talossa on viisi makuuhuonetta, takkahuone ja 37 neliön suuruinen olohuone. Keittiön jatkeena on erkkeri, johon mahtuu suurehko ruokapöytä. Neliöitä on keittiössäkin: se on kaksi kertaa niin suuri kuin kaupunkikodissamme.
Keittiön puolella on leivinuuni ja puuhella ja takkahuoneen puolella on varaava takka. Keittiö tulisijoineen on keskellä taloa, joten talon lisälämmönlähteenä tulisijat palvelevat mainiosti.

Muuton myötä halusin tarjota mahdollisimman monelle lapselle mahdollisuuden omaan huoneeseen. Esimerkiksi 18- ja 17- vuotiaat tytöt eivät olleet vielä koskaan saaneet asua yksin omassa huoneessaan, nuoremmista nyt puhumattakaan.
Anne-Mari ja Kaisahan asuivat talossa jo entuudestaan ja he olivat asettuneet yhdessä samaan huoneeseen (jossa muuten asuu myös äitikani ja neljä poikasta kanihäkissä).Tyttöjen huoneen takana on Lähihoitajapojan huone ja sen vieressä 17-vuotiaan huone. Takkahuoneesta rajasimme korkeilla kirjahyllyillä Miikalle (12v) oman huoneen, jossa on sopivasti oma ikkunakin. Miikan huoneesta huolimatta takkahuoneeseen jäi vielä tilaa sohvalle takan edustalle.
Talon toisessa päädyssä on 18-vuotiaan tytön huone ja sen takana asuu samassa huoneessa kaksi yläasteikäistä poikaa. He asuivat samassa huoneessa jo kaupungissa ja tulevat hyvin toimeen keskenään. Poikien huoneen seinän takana olohuoneessa on niinikään kirjahyllyillä rajattu Saaran huone ja Saaran huoneen vieressä on isin ja minun "nukkumahuone", jonka erottaa olohuoneesta piano. Meillä on tarkoitus hankkia korkeat vaatekomerot oman soppemme näköesteiksi, koska vaatekaapit meiltä vielä puuttuu. Isin ja minun vaatteet ovat vielä banaanilaatikoissa, lasten vaatteet alkaa jo suurin piirtein löytyä kaapeista.

Meillä on tilaustyönä teetetty massiivipuinen pirtinpöytä penkkeineen ja tuo parimetrinen pöytä on olohuoneessa. Näyttää siltä, että pöydästä tulee työpöytä. Keittiön erkkerissä on pyöreä pöytä tuoleineen ja olemme kovasti ihastuneet pyöreän pöydän ääressä istuskeluun. Keittiössä on lisäksi pieni kalusteissa oleva kiinteä sivupöytä, jossa kaksi-kolme syöjää mahtuu omaan rauhaansa vaikka aamu- tai iltapalalle.

Aikoinaan äiti ja isä valitsivat keittiöön Puustellin valkoiset kalusteet uraovilla. Keittiö oli jo tuolloin 30 vuotta sitten todella hintava, mutta laatuun kannatti satsata. Keittiö on edelleenkin kaikin puolin käyttökelpoinen. Joka ikinen sarana toimii ja kaappien ovet ovat ehjät ja siistit. Olen hyvin tyytyväinen "uuteen" keittiööni, eikä minulla ole aikomustakaan tehdä keittiöremonttia vielä pitkään aikaan. Keraaminen liesitaso ja uuni menevät vaihtoon melko pian, mutta näillä näkymin aion itsepintaisesti ostaa vanhanaikaisen levylieden. En ole edelleenkään sinut liesitasojen kanssa.

Mitä asuminen tulee tässä talossa maksamaan, sitä on vaikea vielä arvioida. Talossahan on vesikeskuslämmitys ja lämmitystapoina on puu ja sähkö. Saimme pari vuotta sitten porakaivon, joten vettä riittää omasta takaa. Karkeasti olen arvioinut, että jos jaksaa mättää puita lämmityskattilaan, niin asumiskustannukset ovat vuodessa saman verran kuin kaupunkikodissa kuukaudessa. Tuo 1500 voi kaiken lisäksi olla aika realistinen summa, vaikka pitää sisällään myös kiinteistöveron.

Suurimman osan tuosta 30:sta vuodesta, jonka talo on ollut pystyssä, äiti ja isä asuivat täällä miltei kahdestaan. Mitään remontoimisen tarvetta ei ole juurikaan tullut, koska taloa on pidetty hyvin ja äiti oli intohimoinen siivooja.

Kun isä ja äiti tekivät aikoinaan päätöksen monen mielestä ylisuuresta omakotitalosta, ei kukaan voinut arvata, että vielä joskus tämän talon jokainen neliö tulee todelliseen tarpeeseen.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Vihdoinkin kotona

Meillä on käynyt näiden kahden viikon aikana täällä maalla enemmän vieraita kuin Helsingissä asuessa puolessa vuodessa! Äskenkin hyvästelimme ystävämme, sipoolaisen pariskunnan, jotka matkansa varrella poikkesivat meitä ilahduttamaan.
Televisio ei vielä toimi, puhelinyhteydet ovat mitä ovat ja tietokone pelaa talon toisessa päässä, mutta eläviä ihmisiä saa tavata kasvotusten, jutella ja nauttia ystävien seurasta. Kaikki vieraat ovat vielä suhtautuneet suurella ymmärryksellä kaaokseen, joka meillä vallitsee sekä sisällä että ulkona.

Torstaina saimme siis kaupunkikodin tyhjennettyä ja kaikki "poikaset siipiemme suojaan", eli viimeisenkin maallemuuttajalapsen haettua tänne. Neljä vanhinta "poikasta" pärjäävät jo maailmalla, eli asuvat omissa kodeissaan Helsingissä.
Perjantaiaamuna isi ajeli vielä Helsinkiin palauttamaan pakettiautoa ja iltapäivällä hain hänet junalta Mikkelistä. Kun isi tuli tänne ja kaikki velvollisuutemme Helsingin suuntaan oli hoidettu, sanoin hänelle "tervetuloa kotiin". Itse en huomannut, mitä sanoin, mutta kun illalla kävimme nukkumaan, mies kiitti noista sanoista.

Mustikat kypsyvät metsässä hyvää vauhtia, tienvierustat ovat punaisenaan metsämansikoita ja vanhan talon takaa löytyy puutarhavadelmia ja karhunvatukkapuskat notkuvat raakileiden painosta. Viinimarjapensaissa on tulossa niin paljon satoa, että sydämen kyllyydestä saamme viinimarjojakin tänä syksynä poimia ja säilöä.
Kanat tuottavat jo viisi suloista munaa päivässä ja joka ikisellä metsäreissulla täytyy syödä ketunleipiä oikein urakalla.

Koska ajankohtaista tekemistä on yllinkyllin sekä sisällä että ulkona, olen suosiolla lämmittänyt talon käyttöveden sähköllä. Puita en ole lämmityskattilaan vielä mättänyt kertaakaan, koska vedenkulutus on ollut huimaava taukoamattoman pyykinpesun ja siivoamisen vuoksi. Lisäksi on tuntunut alkeelliselta ylellisyydeltä, että suihkusta on tullut riittävän lämmintä vettä kaikkina vuorokaudenaikoina. Jos lämmittäisimme veden puilla, täytyisi kattilaa lämmittää kahdesti päivässä ja se aika olisi järjestelyhommista pois. Kun saamme huoneet kuntoon ja tavarat raivattua, joutaa kuskaamaan puita ja lämmittämään taloa.

En muista, olenko jo kuinka monta kertaa maininnut, mutta meillä kaikilla on rentoutunut, huojentunut ja hyvä olo. Nautimme tilasta, vapaudesta, luonnon läheisyydestä, eläimistä, puhtaasta hengitysilmasta, syvästä unesta päivän touhujen jälkeen, maasta, metsästä, taivaan korkeudesta ja elossa olemisesta. Lupaan, että kerron teille, sitten kun ilmaantuu sellainen asia, johon olemme tyytymättömiä tai jos jokin asia on hullusti. Hyttysiä ja paarmoja ei tähän lasketa.