Petäinen ja Puula ovat vaihtuneet kalamies-Miikalla Ruoholahden kanavaan. Hyttyset eivät Helsingin kalamiestä kiusaa, mutta inisijätkin kestää, jos vain saa saalista. Kotiintulon jälkeen on Miikan ollut tyytyminen yhteen ahveneen per onkireissu, mutta sitkeästi poika nakkoo virveliään ja pujottaa matojen puutteessa maissia koukkuun.
Kangasniemen reissulla kalastus oli Miikalle kaikki kaikessa. Kalaanpääsyä odotellessa hän ampui pihassa jousipyssyllä tai ajeli Risto-papan vanhalla polkupyörällä ladon ympäri ja siitä hurjaa vauhtia pihatietä alas aina metsätielle asti.
Kun tulimme kotiin, Miika parahti surkealla äänellä kotipihan portin avattuaan:
- Kattokaa, miten tylsää täällä on!!
Maallemuuttajista näyttää tämä 10-vuotias luonnon ystävä olevan yksi innokkaimmista.
Kaisa, jonka kanssa pohdiskelemme tulevan koiramme rotua, piti kyllä maalaiskuukaudesta, mutta hyttysiin ja paarmoihin täytyy vielä saada tuntumaa. Ihan maalaislapsi tuo Kaisakin periaatteessa on, mutta seuraavalla reissulla täytyy ottaa enemmän omia leluja mukaan.
Kun Kuopion Veljeni järjesti meille yhtenä päivänä matkan Kuopioon ja Syväniemelle ratsastamaan, Kaisa oli hyvin onnellinen. Siinä missä Miika on intohimoinen luontomies, on Kaisa eläinten ystävä, ainakin niiden hyttystä ja paarmaa suurempien. Eräänä iltana halkoja hakatessani Kaisa ja Saara hauskuuttivat itseään pitkän aikaa pyydystämällä sisiliskoa.
Viime yönä Kaisa oli nähnyt unta, että hänellä oli ikävä mummolaan.
Kuinka sitten neljännen polven helsinkiläinen, rakas mieheni, sopeutui maalaisen elämään?
Hänellä ei näyttänyt olevan mitään ennakkoasenteita eikä epärealistisia maalaisromanttisia kuvitelmia makoilusta ojanpientareella heinä suussa taivaalla seilaavia pilviä katsellen. Toki monessa hommassa hänen täytyi muistaa fyysiset rajoituksensa, koska lonkkien keinonivelien kanssa on metsäryteiköissä kuljettava varttuin ja kiputuntemuksia kuunneltava ja uskottava.
Halkojen hakkuusta tuli luontevasti niin mieheni kuin minunkin lempipuuhaa. Helteisinä päivinä hakkasimme aamusta yhden rupeaman ja iltavilpeillä toisen. Puidentekopaikan läheisyydessä olevalla suurella laakealla kivellä istuimme tauoilla kotikaljaa maistellen. Yhdessä totesimme monet kerrat, että tätä tulemme vielä ikävöimään.
Mieheni nautti silminnähden maalaiselämästä. Tarjolla oli kaikkea sitä, mitä ei täältä voi saada.
Kumpikin meistä olisi ollut valmis jäämään Lautakankaalle, jos se vain olisi ollut mahdollista.
Muutamat ovat asettaneet maalaiselämässä kyseenalaiseksi talven ihanuuden. Lumityöt, pakkaset, pimeys, pyryt ja tuiskut, iankaikkinen polttopuiden rahtaus ja lämmitys.
Me olemme nyt eläneet 18 talvea kostean, hyisen meren kupeessa. Useimmat talvet ovat olleet likaista lumisohjoa ja hyytävää tuulta.
Uskon vahvasti, että tulemme nauttimaan pitkistä, lumisista ja kylmistäkin talvista, jolloin saa kuskata uunipuita ja sytyttää tulta lämpimikseen.
Elämän rikkaus on aika moniväristä tällä hetkellä. Kun kaikkea hyvää ja kaunista on käden ulottuvilla, on tärkeää muistaa keskittyä kuhunkin hetkeen täydellä sydämellä ja nähdä tarkasti jokainen lähellä oleva ihminen.
Kymmenen vuotta suurperhetarinaa: ensin Ruoholahden maisemissa ja kesästä 2015 jatkuen Kangasniemellä, kirjoittajan syntymäkotitilalla.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Kesäkuun opetuksia
Nyt tiedän, mitä on odottaa pionin piukan nupun puhkeamista hätkähdyttävän upeaan kukkaan.
Nyt tiedän, kuinka vaaleanpunaisen pensasruusun tuoksu tuntuu ihan takaraivossa asti, kun upottaa nenänsä aamukosteudessa kukan terälehtien uumeniin.
Nyt tiedän, että lapsuuden askeleet kotituvan lankkulattioilla jalat muistaa vielä vuosikymmenten jälkeen.
Nyt tiedän, että olin oikeassa siinä, että yksi elämän suuria, rentouttavia asioita on sytyttää tuli ja sen jälkeen mennä pihalle katselemaan, kuinka savu nousee piipusta.
Nyt tiedän, että mesimarja on luonnonmarjojen kuningatar lakan ohella ja sen kasvustoja aion suojella huolellisesti.
Nyt tiedän, että veriside sukulaisiin kestää vahvana, vaikka välissä olisi vuosia, elämää ja hiljaisuutta.
Nyt tiedän mitä tarkoittaa isien työ tulevien sukupolvien hyväksi. Ja äitien.
Nyt tiedän, että kolmen tunnin halonhakkuun jälkeen ei kysellä "eihän hampurilaisessani vain ole suolakurkkua?" Hyvin kelpaa aamuisen puuron tähde ruisleivän kera.
Nyt olen varma siitä, että päätöksemme muuttaa maalle on oikea.
Taivaan Isän siunausta teidän jokaisen elämän pieniin, tärkeisiin asioihin.
Taivaan Isän johdatusta toivotan meidän jokaisen elämän suuriin, uusia sivuja kääntäviin asioihin.
Enkelit, hoi- pysykäähän matkassa!
Nyt tiedän, kuinka vaaleanpunaisen pensasruusun tuoksu tuntuu ihan takaraivossa asti, kun upottaa nenänsä aamukosteudessa kukan terälehtien uumeniin.
Nyt tiedän, että lapsuuden askeleet kotituvan lankkulattioilla jalat muistaa vielä vuosikymmenten jälkeen.
Nyt tiedän, että olin oikeassa siinä, että yksi elämän suuria, rentouttavia asioita on sytyttää tuli ja sen jälkeen mennä pihalle katselemaan, kuinka savu nousee piipusta.
Nyt tiedän, että mesimarja on luonnonmarjojen kuningatar lakan ohella ja sen kasvustoja aion suojella huolellisesti.
Nyt tiedän, että veriside sukulaisiin kestää vahvana, vaikka välissä olisi vuosia, elämää ja hiljaisuutta.
Nyt tiedän mitä tarkoittaa isien työ tulevien sukupolvien hyväksi. Ja äitien.
Nyt tiedän, että kolmen tunnin halonhakkuun jälkeen ei kysellä "eihän hampurilaisessani vain ole suolakurkkua?" Hyvin kelpaa aamuisen puuron tähde ruisleivän kera.
Nyt olen varma siitä, että päätöksemme muuttaa maalle on oikea.
Taivaan Isän siunausta teidän jokaisen elämän pieniin, tärkeisiin asioihin.
Taivaan Isän johdatusta toivotan meidän jokaisen elämän suuriin, uusia sivuja kääntäviin asioihin.
Enkelit, hoi- pysykäähän matkassa!
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Hyvällä tavalla pää sekaisin
Olen joskus aikaisemminkin ollut tilanteessa, ettei tunteille tahdo löytyä sanoja, mutta nyt on tilanne niin vaikea, ettei oikein edes tiedä, mitä ajatella. Jos joku sanoo, että on kuin "ällikällä lyöty", niin kun siihen lisätään kaikkien aistien kautta koetut äänet, tuoksut, värit, tunteet ja maut, niin sanojen löytäminen on hyvin työlästä.
Olin suunnitellut pitäväni päiväkirjaa mummolakuukaudesta, mutta jo ensimmäisenä iltana totesin, että se on täysin mahdotonta. Jokainen minuutti olisi ollut kirjaamisen arvoinen.
Eilen illansuussa tulimme kotiin. Tänä aamuna Ruoholahden kodissa herätessä piti hetki miettiä, mikä paikka tämä on. Mieskin sanoi herätessään pohtineensa, mihin suuntaan pitäisi suunnistaa, jotta tämännäköisestä talosta löytyy vessa.
Asuimme mummolan talossa suurimman osan aikaa keskenämme. Äitini oli muutaman päivän neuvomassa "talotekniikkaa".
Tuoretta kalaa syötiin usean kerran viikossa ahkerien kalamiesten ansiosta. Kun alkukuukauden kalastusvälinehävikki oli luokkaa "pilkki per kala", päästiin loppukuusta jo tilanteeseen "uistin per kalareissu".
Mutta ei ollut kiinni kalamiehen iästä se aito innostus, minkä pyydykseen kiinnikäynyt hauki sai aikaan.
Yksi asia, mikä edelleen on pakahduttaa sydämeni, oli ne lukuisat sukulaiset, ystävät, naapurit ja entiset tutut, joita kuukauden aikana tapasin. Kauppareissut kahdesti viikossa oli antoisia ja sydämen päälle käyviä. Oli monenlaisia tunteita herättävää tavata entisiä koulutovereita ja ystäviä. Oli tuttavia, joita en ollut tavannut 30 vuoteen. Ei siis ollut mikään ihme, että tulin saaneeksi halauksen usealtakin iäkkäältä naapurilta, joita olin nähnyt viimeksi koulutyttönä.
Ehkä vähitellen selviämme tästä kulttuurisokista, minkä kaupunkiintulo aiheutti. Olo ei tunnu oikein todelliselta. Kauppareissulla kaupunkituttujen kanssa juttelu oli kankeanoloista, kun savon kieli ei oikein istunutkaan tilanteeseen. Lapsetkin tuntuvat olevan hiukan hämillään kaiken sen olemisen, liikkumisen ja äänien päästämisen vapauden jälkeen. Mieli kapinoi eilen illalla, kun piti kymmenen jälkeen käskeä lasten puhua hiljempaa, ettei naapurit häiriinny. Koko kuukausi on puhuttu, juostu, laulettu, soitettu ja hakattu halkoja ilman mitään rajoituksia.
Nyt näyttää aika todennäköiseltä, että kun seuraavan kerran menemme perheenä käymään Lautakankaalla, ei talo olekaan enää "mummola" vaan se onkin meidän koti. Emme kokonaan pääse muuttamaan varmaankaan yhtään suunniteltua aikaisemmin, mutta talosta tulee meidän talo. Tuokin on sen suuruusluokan asia, että pääni on pyörällä entistäkin enemmän kaiken muun hyvän lisäksi.
. . .
Kun aamulla "tulimme tajuihimme" miehen kanssa, kävimme seuraavanlaisen vuoropuhelun:
- On ihanaa olla sun kanssa Ruoholahdessa.
- On ihanaa olla sun kanssa Lautakankaalla.
- On ihanaa hakata sun kanssa halkoja.
- On ihanaa ripustaa sun kanssa pyykkiä.
- On ihanaa syödä sun kanssa ahvenia.
- On ihanaa syödä sun kanssa ruisleipää.
Kunhan nämä kaupunkilaiselämän kuviot taas asettuvat paikoilleen ja saan ajatukseni pois linnunlaulusta ja puhtaan metsän tuoksusta, alkaa ehkä kirjoituskin taas sujua.
Ajatelkaa vaan, miltä tuntuu, kun kuulee käen kukunnan 28 vuoden jälkeen. Siitä ei palaudu edes kuukaudessa.
Olin suunnitellut pitäväni päiväkirjaa mummolakuukaudesta, mutta jo ensimmäisenä iltana totesin, että se on täysin mahdotonta. Jokainen minuutti olisi ollut kirjaamisen arvoinen.
Eilen illansuussa tulimme kotiin. Tänä aamuna Ruoholahden kodissa herätessä piti hetki miettiä, mikä paikka tämä on. Mieskin sanoi herätessään pohtineensa, mihin suuntaan pitäisi suunnistaa, jotta tämännäköisestä talosta löytyy vessa.
Asuimme mummolan talossa suurimman osan aikaa keskenämme. Äitini oli muutaman päivän neuvomassa "talotekniikkaa".
Tuoretta kalaa syötiin usean kerran viikossa ahkerien kalamiesten ansiosta. Kun alkukuukauden kalastusvälinehävikki oli luokkaa "pilkki per kala", päästiin loppukuusta jo tilanteeseen "uistin per kalareissu".
Mutta ei ollut kiinni kalamiehen iästä se aito innostus, minkä pyydykseen kiinnikäynyt hauki sai aikaan.
Yksi asia, mikä edelleen on pakahduttaa sydämeni, oli ne lukuisat sukulaiset, ystävät, naapurit ja entiset tutut, joita kuukauden aikana tapasin. Kauppareissut kahdesti viikossa oli antoisia ja sydämen päälle käyviä. Oli monenlaisia tunteita herättävää tavata entisiä koulutovereita ja ystäviä. Oli tuttavia, joita en ollut tavannut 30 vuoteen. Ei siis ollut mikään ihme, että tulin saaneeksi halauksen usealtakin iäkkäältä naapurilta, joita olin nähnyt viimeksi koulutyttönä.
Ehkä vähitellen selviämme tästä kulttuurisokista, minkä kaupunkiintulo aiheutti. Olo ei tunnu oikein todelliselta. Kauppareissulla kaupunkituttujen kanssa juttelu oli kankeanoloista, kun savon kieli ei oikein istunutkaan tilanteeseen. Lapsetkin tuntuvat olevan hiukan hämillään kaiken sen olemisen, liikkumisen ja äänien päästämisen vapauden jälkeen. Mieli kapinoi eilen illalla, kun piti kymmenen jälkeen käskeä lasten puhua hiljempaa, ettei naapurit häiriinny. Koko kuukausi on puhuttu, juostu, laulettu, soitettu ja hakattu halkoja ilman mitään rajoituksia.
Nyt näyttää aika todennäköiseltä, että kun seuraavan kerran menemme perheenä käymään Lautakankaalla, ei talo olekaan enää "mummola" vaan se onkin meidän koti. Emme kokonaan pääse muuttamaan varmaankaan yhtään suunniteltua aikaisemmin, mutta talosta tulee meidän talo. Tuokin on sen suuruusluokan asia, että pääni on pyörällä entistäkin enemmän kaiken muun hyvän lisäksi.
. . .
Kun aamulla "tulimme tajuihimme" miehen kanssa, kävimme seuraavanlaisen vuoropuhelun:
- On ihanaa olla sun kanssa Ruoholahdessa.
- On ihanaa olla sun kanssa Lautakankaalla.
- On ihanaa hakata sun kanssa halkoja.
- On ihanaa ripustaa sun kanssa pyykkiä.
- On ihanaa syödä sun kanssa ahvenia.
- On ihanaa syödä sun kanssa ruisleipää.
Kunhan nämä kaupunkilaiselämän kuviot taas asettuvat paikoilleen ja saan ajatukseni pois linnunlaulusta ja puhtaan metsän tuoksusta, alkaa ehkä kirjoituskin taas sujua.
Ajatelkaa vaan, miltä tuntuu, kun kuulee käen kukunnan 28 vuoden jälkeen. Siitä ei palaudu edes kuukaudessa.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Mummolan avain
Kaisa pääsi eilen Pikkuveljen ja tämän Vaimon kanssa kennelkäynnille ja sen jälkeen Kaisa on kulkenut kuin toisessa maailmassa. Siinä maailmassa on vain koiria, koiria ja koiria. Isi oli koko viime yön töissä ja Kaisa pääsi viereeni nukkumaan ja yöllä kuulin muutamankin kerran onnelliseen hyrinään, kun tyttö selvästikin unissaan silitteli ja hoiti suloisia koiria.
Illansuussa Pikkuveli palautti kotiin hyvin syötetyn, onnellisen, koirankuvia silmissään näkevän tytön. Sitten hän havahtui kahvimukinsa äärellä ja irroitti avainnipustaan yhden avaimen ja ojensi sen minulle.
Tuo avain on nyt minun Ahdin tilalta (http://www.ahdintila.fi/) ostamassani avainketjussa ja se avain on tavallaan tämänhetkisten tuntojen symboli: mummolan talon avain.
Kun pitelen sitä avainta kädessäni, kiitän Taivaan Isää isästäni ja äidistäni, jotka ovat koko elämänsä ajan tehneet työtä sen eteen, että se avain on nyt olemassa. Ilman äitini ja isäni uurastusta ja monesta asiasta kieltäytymistä ei mummolan taloja olisi pystyssä, eikä Papan metsissä humisisi ainutkaan puu.
Ilman Kuopion Veljen uurastusta ei humisisi moni muukaan puu Papan metsissä.
Kun katselen tuota avainta, mieleni täyttää syvä kiitollisuus ja lämpö kaikkea sitä kohtaan, mitä elämässäni on ollut ja mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.
Mummolan talo on valmiina meitä varten. Mummolle selvästikin tuotti vaivasta huolimatta suurta mielihyvää laittaa huoneet valmiiksi, ostaa ruokaa ja hankkia vielä uusi grillikin käyttöömme. Lisäksi hän on pyytänyt kolme "kyytimiestä" autoineen hakemaan meidät maanantai-iltana Kangasniemen linja-autoasemalta. Tätini on luvannut, että saamme kauppareissuille lainata hänen autoaan. Matkarahat järjestyi ja toinen tätini on luvannut antaa meille perunoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Uskon, että kaikki muutkin asiat järjestyvät sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi.
Kiitos teille lämpimistä toivotuksistanne. Muutama sana kommentissa on kuin seisoisimme nokitusten, katselisin sinua, ojentaisimme kätemme tervehdykseen ja sitten halaisimme.
Vaikka et kommenttia jostakin syystä kirjoittaisikaan, et tänne asti luettuasi välty kesähalaukselta:
ojennan sinulle ensin sylin täydeltä violetin värisiä syreenejä ja toiseen käteen pienen kimpun kieloja. Otan sinua kaulasta kiinni ja kukkien tuoksun keskeltä halaan ja toivotan Sinun kesääsi rauhaa, hyvää oloa, enkeliä mukaan jokaiselle askeleelle ja Jumalan lempeää puhetta.
Ei unohdeta, että joka ainoa hetki hengittää on tätä kallista elämän lahjaa. Nyt se elämän lahja on hyvin kaunis ja tuoksuva.
Illansuussa Pikkuveli palautti kotiin hyvin syötetyn, onnellisen, koirankuvia silmissään näkevän tytön. Sitten hän havahtui kahvimukinsa äärellä ja irroitti avainnipustaan yhden avaimen ja ojensi sen minulle.
Tuo avain on nyt minun Ahdin tilalta (http://www.ahdintila.fi/) ostamassani avainketjussa ja se avain on tavallaan tämänhetkisten tuntojen symboli: mummolan talon avain.
Kun pitelen sitä avainta kädessäni, kiitän Taivaan Isää isästäni ja äidistäni, jotka ovat koko elämänsä ajan tehneet työtä sen eteen, että se avain on nyt olemassa. Ilman äitini ja isäni uurastusta ja monesta asiasta kieltäytymistä ei mummolan taloja olisi pystyssä, eikä Papan metsissä humisisi ainutkaan puu.
Ilman Kuopion Veljen uurastusta ei humisisi moni muukaan puu Papan metsissä.
Kun katselen tuota avainta, mieleni täyttää syvä kiitollisuus ja lämpö kaikkea sitä kohtaan, mitä elämässäni on ollut ja mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.
Mummolan talo on valmiina meitä varten. Mummolle selvästikin tuotti vaivasta huolimatta suurta mielihyvää laittaa huoneet valmiiksi, ostaa ruokaa ja hankkia vielä uusi grillikin käyttöömme. Lisäksi hän on pyytänyt kolme "kyytimiestä" autoineen hakemaan meidät maanantai-iltana Kangasniemen linja-autoasemalta. Tätini on luvannut, että saamme kauppareissuille lainata hänen autoaan. Matkarahat järjestyi ja toinen tätini on luvannut antaa meille perunoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Uskon, että kaikki muutkin asiat järjestyvät sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi.
Kiitos teille lämpimistä toivotuksistanne. Muutama sana kommentissa on kuin seisoisimme nokitusten, katselisin sinua, ojentaisimme kätemme tervehdykseen ja sitten halaisimme.
Vaikka et kommenttia jostakin syystä kirjoittaisikaan, et tänne asti luettuasi välty kesähalaukselta:
ojennan sinulle ensin sylin täydeltä violetin värisiä syreenejä ja toiseen käteen pienen kimpun kieloja. Otan sinua kaulasta kiinni ja kukkien tuoksun keskeltä halaan ja toivotan Sinun kesääsi rauhaa, hyvää oloa, enkeliä mukaan jokaiselle askeleelle ja Jumalan lempeää puhetta.
Ei unohdeta, että joka ainoa hetki hengittää on tätä kallista elämän lahjaa. Nyt se elämän lahja on hyvin kaunis ja tuoksuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)