Yhteisen ajan arvo

 Armeijapoika lähti ensimmäiseltä kotilomilta takaisin palveluspaikkaansa. Hento kaipuu jäi väijymään äidin sydänalaan: tuohon sydämen viereen, melkein keskelle rintaa.

Olin viime yön töissä, niin yhteinen aika jäi nukkumiseni vuoksi lyhyeksi. Perjantaina, kun poika tuli, ehdin nähdä häntä muutaman minuutin ennen työhön lähtöä.

Minun pitää aina lasten kanssa jutellessa saada selko, voiko lapsen mieli hyvin. Äidin sydän rauhoittuu, kun saa tietää, että lapsella on voimia, keinoja ja työkaluja selvitä mielen rasitteista. Mielen rasitteita voi esimerkiksi alokkaalla olla uudet, ennenkokemattomat asiat, käytöskulttuuri, suuret sosiaaliset haasteet uudessa joukossa, vähäisen yöunen kanssa selviäminen, kiire, epätietoisuus tulevaisuudesta.

Nyt armeijan aloittanut poika on koko ikänsä ollut rauhallinen, tasapainoinen, toimissaan harkitseva ja lähes aina iloinen. Peruslähtökohdat hänellä on siis melko hyvät ja kun hänellä on ollut myös motivaatiota, suhtaudun toivorikkaasti hänen alkaneeseen palvelusaikaansa. Myöskään fyysisen kunnon puolesta ei näyttäisi tulevan haasteita.

Joskus tylsältäkin tuntuva kodin arkirutiini keikahti yhtäkkiä uuteen arvoonsa, kun vastapainona on armeijan rutiinit. Leppoisa jutustelu ja yhdessäolo, kissojen ja koirien kanssa sohvalla istuskelu ja hellittely, saunominen, tavallinen kotiruoka ja nukkumaanlähtö oman halun mukaan juuri silloin kun väsyttää - aika tavalliselta kuulostavat asiat tuntuivat tänä viikonloppuna niin hyvältä.

Leivinuunin kulmalla tuoksulyhty levitti kotiin tuttua, mieltä hyväilevää tuoksua.

Varjelusta Miikalle ja muille alokkaille uuteen viikkoon.

Kohtalonhetket äidillä

 Vaikea miettiä asiallista otsikkoa, kun tilanne on se, että huomenna nuorin pojistamme aloittaa armeijan. Ei tapahtumassa itsessään ole mitään dramatiikkaa, mutta tunteilla elävä äiti on lähes hermoheikko.

Pojanhan piti alunperin mennä jo kesällä, mutta harmillisesti palvelukseen astumista edeltävänä viikonloppuna hän sai paikallisessa jalkapalloturnauksessa nilkkavamman, jota seurasi viikkojen kärsivällinen ja sinnikäs kuntoutus fysioterapeutin ohjauksessa. Nyt on lääkärit antaneet siunauksensa uudelle yritykselle ja toivomme, että pojan terveys kestää kaikin puolin. Sisäilmahaasteita on tuossa varuskunnassa, joten toivottavasti kestää myös keuhkot.

Poika itse suhtautuu huomiseen hyvillä mielin, eikä sano edes jännittävän, vaikka äiti siitä kyselee tämän tästä. Äitiä jännittää ihan kamalasti ja minulla on poikaa jo valmiiksi ikävä. Onneksi Isi pääsee pojan viemään ja onneksi minulla on huomenna keikkatyöpaikassa iltavuoro. Jos olisin lähdön hetkellä kotona, kunnon itkiäisethän siitä seuraisi, niinkuin edellisen pojan lähtiessä.

En edes yritä esittää, ettei pojan armeijaan lähtö ole mitään sen kummoisempaa. Omaan asuntoonsa muuttavia tulee myös hiukan ikävä, mutta tuolle armeijaan lähtijän kaipaamiselle en vain mahda mitään.

Yksi syy varmasti tuolle tunnemyrskylle on siinä, että armeijan toimintakulttuuri on kova ja asioita ei ajatella ja tehdä tunnepohjalta. Useat väittää, että pojille tekee hyvää käydä armeija ja tottua niihin rutiineihin. Siihen en ota mitään kantaa, kun en tiedä, mistä pohjimmiltaan armeijassa on kyse.

Äitinä olen huolehtinut, jos sukat kastuu tai kengät hankaa. Jos unta saa liian vähän, äiti kehottaa lähtemään aikaisemmin nukkumaan. Kotona likaiset vaatteet saa heti vaihdettua puhtaisiin. Jos jossakin on kipuja, äiti selvittää, miten kipua hoidetaan.

Kun poika on armeijassa, hänen kohdallaan äiti ei enää huolehdi näistä asioista.

Kuulin jonkun sanovan ääneen: "hyvä, että tuoltakin muijalta pojat varttuvat miehiksi, ettei niiden tarvitse enää äidin helmoissa roikkua".

Siinäpä se.