Vaikea miettiä asiallista otsikkoa, kun tilanne on se, että huomenna nuorin pojistamme aloittaa armeijan. Ei tapahtumassa itsessään ole mitään dramatiikkaa, mutta tunteilla elävä äiti on lähes hermoheikko.
Pojanhan piti alunperin mennä jo kesällä, mutta harmillisesti palvelukseen astumista edeltävänä viikonloppuna hän sai paikallisessa jalkapalloturnauksessa nilkkavamman, jota seurasi viikkojen kärsivällinen ja sinnikäs kuntoutus fysioterapeutin ohjauksessa. Nyt on lääkärit antaneet siunauksensa uudelle yritykselle ja toivomme, että pojan terveys kestää kaikin puolin. Sisäilmahaasteita on tuossa varuskunnassa, joten toivottavasti kestää myös keuhkot.
Poika itse suhtautuu huomiseen hyvillä mielin, eikä sano edes jännittävän, vaikka äiti siitä kyselee tämän tästä. Äitiä jännittää ihan kamalasti ja minulla on poikaa jo valmiiksi ikävä. Onneksi Isi pääsee pojan viemään ja onneksi minulla on huomenna keikkatyöpaikassa iltavuoro. Jos olisin lähdön hetkellä kotona, kunnon itkiäisethän siitä seuraisi, niinkuin edellisen pojan lähtiessä.
En edes yritä esittää, ettei pojan armeijaan lähtö ole mitään sen kummoisempaa. Omaan asuntoonsa muuttavia tulee myös hiukan ikävä, mutta tuolle armeijaan lähtijän kaipaamiselle en vain mahda mitään.
Yksi syy varmasti tuolle tunnemyrskylle on siinä, että armeijan toimintakulttuuri on kova ja asioita ei ajatella ja tehdä tunnepohjalta. Useat väittää, että pojille tekee hyvää käydä armeija ja tottua niihin rutiineihin. Siihen en ota mitään kantaa, kun en tiedä, mistä pohjimmiltaan armeijassa on kyse.
Äitinä olen huolehtinut, jos sukat kastuu tai kengät hankaa. Jos unta saa liian vähän, äiti kehottaa lähtemään aikaisemmin nukkumaan. Kotona likaiset vaatteet saa heti vaihdettua puhtaisiin. Jos jossakin on kipuja, äiti selvittää, miten kipua hoidetaan.
Kun poika on armeijassa, hänen kohdallaan äiti ei enää huolehdi näistä asioista.
Kuulin jonkun sanovan ääneen: "hyvä, että tuoltakin muijalta pojat varttuvat miehiksi, ettei niiden tarvitse enää äidin helmoissa roikkua".
Siinäpä se.
Hei! Minulta lähtee huomenna esikoislapsenlapsi ja tyttäreltä siis poika armeijaan. Taivaan Isä siunaa poikiamme ja ole heidän kanssaan❤Siunausta ja levollista mieltä myös Sinulle🥰 t. Mammeli
VastaaPoistaKiitos, Mammeli, toivotuksistasi! Taivaan Isän siunaukset ovatkin tärkeintä, mitä pojat voivat elämäänsä saada. Silloin on turvallinen mieli myös äideillä ja mummeilla.
PoistaMeillä lähtee keskimmäinen poika kesällä armeijaan. Vielä en murehdi tai mieti asiaa. Ja parin vuoden päästä nuorin. Ensimmäisen pojan kanssa taisi tuntua eniten, enemmän sitä näki lastansa armeijassa ollessa kuin nyt kun asuu omassa talossaan. Armeijassa käytiin katsomassa ja kuskattiin, vietiin ja haettiin kun matka ei ollut kuin n. 60km.
VastaaPoistaKoen armeijan olevan yhdenlainen siirtymäriitti pojasta aikuiseksi. Onhan niitä muitakin, se on kuitenkin yksi muiden joukossa. Ja ainakin oma poika sai sieltä uusia ystäviä ja rekkakortin taskuunsa.
Todellakin! En olekaan ajatellut tuota siirtymäriitin näkökulmasta. Samalla tavoin kun lapsen saattaminen ensimmäisenä koulupäivänä kouluun on myös tiukka hetki äidille. No tietysti puhumattakaan siitä, jos nuoret järjestävät hääjuhlia, niin nehän ovat ihan omat itkijäisensä myös.
Poista