Lisää lapsia?

Viime aikojen yhtenä julkisena puheenaihena on ollut Suomen ennätysalhainen syntyvyys. Syitä ja syyllisiä etsitään ja mielipiteitä lentelee kuin jousipyssyn nuolia ennenvanhaisessa heimosodassa.

Yhtäkkiä huomion keskiöön ovat ponnahtaneet tämän yhteiskunnan maan hiljaiset, joiden oikeuksista näkee tekstiä tasan kerran vuodessa: lapsen oikeuksien päivänä ja silloinkin korulausein kuorrutettuna puheena puheen vuoksi ilman mitään konkreettisia seuraamuksia. Muutamassa viikossa yhteiskunnan välttämättömästä, kiusallisesta pahasta on tullut tärkeä toivonsiemen yhteiskunnan tulevaisuuden rakennelmiin. Lapsia tarvitaankin, jotta yhteiskuntamme voi jatkaa vaurastumistaan, jotta tulevaisuudessakin vanhuksemme tulee hoidettua ja työvoimaa riittää niille aloille, joissa ihmistyövoimaa otaksutaan tarvittavan vielä jatkossakin.

Mutta hetkinen - tarvitsemmeko lapsia heidän itsensä vuoksi? Ja tarvitsemmeko lapsia, jotta sukupolvien ketju ei katkea, jotta äideillä ja isillä on elämäntehtävä, joka on asetettu heille jo aikojen alusta lähtien.

Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Tämä ei johdu Suomesta itsestään, vaan lukuisasta joukosta ihmisiä, jotka eivät enää muista olleensa itse joskus lapsia. Voi olla, että näiden ihmisten lapsuudessa oli jotakin, joka sai heidät ajattelemaan, että lapsien maailmaan saattaminen on itsekkyyttä, vastuuttomuutta ja yhteiskunnan tukien varaan asettumista. On suuri joukko ihmisiä, jotka julkisesti, sanojaan säästelemättä, ottavat asiakseen arvostella ja paheksua lapsiperheitä - sitä suurempaan ääneen, mitä enemmän perheessä lapsia on tai mitä enemmän perheen vanhempien ihonväri poikkeaa valkoisesta. Paheksumiseen ei suinkaan tarvita sanoja eikä tekoja. Kehonkieli, ilmeet ja eleet puhuu paljon enemmän kuin yksi lause. Eikä sen kehonkielen tulkitsemiseen tarvitse olla vainoharhainen.

Perheemme kolmestatoista elävänä syntyneestä ja edelleen - Luojan kiitos - elävänä olevasta lapsesta valtaosa syntyi 90-luvulla. Oli ikäluokkia, jolloin Helsingissä kahden kaupunginosan ekaluokkalaisia oli koulutaivaltaan aloittamassa 7 kokonaista luokallista! Noina vuosina kotitalomme pihasta saattoi kauniina kesäpäivänä laskea 40 alle kouluikäistä lasta leikkimästä ja toistakymmentä vanhempainvapaalla olevaa äitiä tai isää. Neljännen, viidennen tai kuudennen lapsen syntyminen perheeseen ei ollut mitenkään kummallista tai poikkeavaa. Poikkeavaa ei ollut sekään, että perheen äiti tai isä oli kotona hoitamassa lapsia kunnes nuorin lähti esikouluun. Omien lapsien itse hoitaminen oli tuolloin täysin normaalia ja hyväksyttävää.

Kun itse muistelen noiden vuosien tunnelmia, muistan selvästi, että yhteiskunnan taholta lapsiperheille tarjottiin vakaata, pysyvää ja kannustavaa mukanaoloa. Kotihoidontuki saatiin luotua sellaiseksi, että perheet uskalsivat laskea päättäjien lupausten varaan. Uskallettiin luottaa, että tilanne pyritään säilyttämään hyvällä tolalla ainakin seuraavat vuodet. Ei edes väläytelty uhkailuja lapsilisien leikkaamisesta tai kotihoidontuen kuntalisän poistosta. Oli yleisesti hyväksyttyä, että lapsia syntyi ja heitä hoidettiin kotona. Ne vanhemmat, jotka ennen lasten hankkimista kävivät laskeskelemaan, millaiseksi perheen taloudellinen tilanne muodostuisi, jos toinen vanhemmista jäisi kotiin hoitamaan lasta, totesivat, että " kyllähän tällä pärjää".

Jos nyt olisin tuossa elämäntilanteessa ja kävisin lukuja ynnäämään, voisi epäilys mieleen hiipiä. Jos on realisti, kolmen sadan euron kotihoidontuella ei keskituloinenkaan perhe selviä yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista jää kotiin.

Vaikka pikkulapsiajan menot ovat perheessä suuret ja varsinkin, jos ei ole vielä kierrätettäviä varusteita ehtinyt perheeseen karttua, niin varsinainen pullonkaula on edessä, kun lapsi täyttää 17 vuotta ja lapsilisän maksu loppuu. Vauva-ajan vähävaraisuus on leppoisaa aikaa pienituloisissa perheissä verrattuna tuohon 17-18 ikävuoden aikaan, jolloin kuluerät on moninkertaiset. Harva 17 vuotias vielä elättää itsensä työllään ja harva 17 vuotias pystyy opiskelemaan opintolainan turvin.

En ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että suunta kääntyisi parempaan. Yhteiskunnastamme on tullut niin täydellisyyttä tavoitteleva, että lapsia ei hoideta enää koskaan maalaisjärjellä ja äidinvaistolla. Riittämättömyyden tunteet kaupataan hedelmällisessä iässä oleville naisille jo ennen aviopuolison löytymistä. Olet joko liian nuori tai liian vanha, elämäntilanteesi, kotisi, autosi, luonteesi, koulutuksesi, maailmankatsomuksesi, asuinalueesi tai perimäsi on suvunjatkamiseen ja perheen perustamiseen sopimaton. Puheilmaisun kulttuuristamme on tullut kova ja tunteeton. On täysin hyväksyttävää ja normaalia kysellä, udella, taivastella ja kauhistella, jos perheessäsi ei ole lapsia, lapsia ei ole kuulunut, heitä on aivan liikaa/ vain yksi tai jos elät yksin vielä kolmekymppisenä. Ei tällaisessa yhteiskunnassa yleinen ajattelutapa enää muutu, vaan askel askeleelta mennään kyynisempään suuntaan kun tavoitellaan menestymistä ja taloudellisen hyödyn maksimointia.

On toki yksi tilanne, joka voisi asiat vielä muuttaakin. Katsotaanpa historiasta, millaiseen ajankohtaan maassamme ajoittui suuret syntyvyysluvut: nälkävuosien ja talvisodan jälkeiseen aikaan. Kun ihmisten elämässä kaikki inhimillinen menestys oli romuttunut, palattiin perusasioiden äärelle. Tämän päivän Suomelle en todellakaan sitä koulua enää toivo.

Kun mummoni Lahja, isäni äiti, piteli sylissään äitienpäivänä maaliskuun alussa syntynyttä perheemme viidettä lasta, hän sanoi onnellisena minulle ja miehelleni:
- "Antakee tulla vua lapsia nii paljo ku tulloo!"
Mummon kannustava lause on kantanut meitä tänne asti.
Mummo ei ehtinyt nähdä perheemme tulevia vaiheita, sillä hän nukkui pois puolitoista kuukautta tuon tapauksen jälkeen.

Itse olen luottanut myös vanhan sananparren paikkaansapitävyyteen:
"lapsi tuo leivän tullessaan."