tiistai 20. marraskuuta 2012

Tarvitseeko sinunkin puskea?

Jotenkin tuntuu turvalliselta vedota vuodenaikaan, kun ihan tavallinen arkielämä tuntuu ikäänkuin eteenpäin puskemiselta. Niinkuin kävelisit tuulisella vuorenrinteellä ja pitää painaa leuka rintaan, takkia lujemmin ympärille, ottaa vakaita askelia ja suunnistaa päättäväisesti eteenpäin ajattelematta niin kovin syvällisesti, miltä tuntuu. Joulun valoaika tuo pienen hengähdyshetken ja sitten tammi-helmikuussa pusketaan taas allakallisesti uusi rupeama.
Perjantaina olevat naapurintädin hautajaiset ovat luonnollisesti mielessä. On järkevää ajatella, että huimaa vauhtia sataa ikävuotta lähentelevä ihminen saa päästää otteen elämästä. Yhteisiä muistoja jäi kuitenkin paljon  ja vaikka itse luulen pääseväni surutyössä aika vähällä, niin myötätunto on niiden puolella, jotka ovat menettäneet hyvin läheisen ihmisen. Kun läheisen poismenon aikaan on elämässä kiinni olevilla monia raskaita haasteita, tuntuu vuodenaika entistäkin raskaammalta.
Muistotilaisuuteen yritän koota valoa, rauhaa, lepoa ja häivähdyksiä poisnukkuneen elämästä ja mieliväreistä.
Tädin papereista löytyi kauan kadoksissa ollut lehtileike kirsikkakakkureseptistä. Se kakku oli viimeinen, jonka teimme yhdessä naapurintädin kanssa. Sen jälkeen hänen voimansa eivät enää taikinan vatkaamiseen riittäneet. Minusta tuntuu siltä, että tuo kakku täytyy leipoa muistotilaisuuteen.

Tämän viikon väreihin kuuluu myös marraskuun 22. päivä, mikä on edesmenneen isäni syntymäpäivä. Kiitollisuus ja hento kaipaus täyttää mielen ajatellessa menneitä marraskuun 22. päiviä.
Lauantaina armeijapoika täyttää 20 vuotta. Tuo merkkipaalu on minusta tuntunut omien lasten kohdalla siltä, että kaksikymppistä katsellessa on vanhempien kasvatustyön lopputulos kaikkien nähtävillä. Hän alkaa olla viimeistä piirtoa myöten "valmis" ihminen, oma persoonansa ja valmis vastaanottamaan elämän  mukanaantuomat haasteet.

Jos vuodenaikaa tässä moititaan raskaaksi, niin omat vinkkini kaamosmasennuksen taltuttamiseen ovat yksinkertaisia ja lähestulkoon ilmaisia. Jos mahdollista, lähde nukkumaan puoli tuntia tavanomaista aikaisemmin. Liiku ulkona puoli tuntia tavanomaista enemmän (ellet jo tee päivätyötäsi ulkoilmassa). Vaali hyviä ihmissuhteita läheisiisi: älä anna pienten kettujen päästä tekemään pesiään kotisi nurkkiin. Pidä omatuntosi puhtaana. Näe vaivaa, jotta saat sanottua kannustavia, rehellisiä kommentteja niille ihmisille, joita päiväsi aikana tapaat. Ja totta tosiaan: laskujen maksamisen jälkeenkin olet vielä hengissä.

3 kommenttia:

  1. Eilen "lohduttelin" kanssakulkijoita, että eipähän ole Liisan liukkaita!

    VastaaPoista
  2. Olen satunnainen lukijasi ja tykännyt kovasti blogistasi, vaikka koskaan ei ole tullut kommentoitua. Mutta tämä aiheesi kävi niin syvälle minuun että on pakko kommentoida. Vastaus kysymykseesi on kyllä, täytyy puskea. Ja on kamalaa, että jo aamulla herätessä ajattelee kauhulla, mitä kaikkea täytyykään tehdä ennen kuin pääsee taas vuoteeseen. Aivan kuin arki olisi vain sen odottamista, että pääsee lepäämään. En tiedä onko kysymys enemmän omasta sisäisestä mielenmaisemastani kuin vuodenajasta, mutta toivon että se jossain kohtaa hellittää. Kiitos vielä ajatuksia herättävästä blogista ja nimen omaan tästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  3. Lumettomuus ja pimeys tuo omat juttunsa tähän aikaan vuodesta,mutta oon opetellut ajattelemaan,että tämäkin aika kuuluu vaihteleviin vuoden-aikoihin.Tunnelin päässä on valoa,kun odotamme joulua ja sen jälkeen alkavat päivätkin pidentyä!
    Joskus marraskuun aikana vietetyn ajanjakson "pohja-mudissa" opin näkemään kauneutta myös pimeydessä,mm.puissa olevista kastepisaroista heijastuneet katuvalot toivat voimaa ponnistella eteen ja ylöspäin.

    VastaaPoista