Lueskelin vanhoja blogitekstejäni ajalta ennen maallemuuttoa. Useaan otteeseen törmäsin kommentteihin, kuinka maalla-asujana saa varautua monenmoiseen elämän hankaluuteen ja vastoinkäymiseen. Välillä aiheena oli palvelut tai terveydenhuolto, välillä koulut ja koulukyydit.
Nyt reilusti neljä vuotta Kangasniemellä asuneena paluumuuttajana voisi kirjoittaa joitakin ajatuksia siitä, kuinka asiat Kangasniemellä oikein sujuvat - tietenkin siltä pohjalta, mihin asioihin olen ehtinyt perehtyä ja tutustua.
Paikallisten ihmisten kestovalitusaihe on terveyspalvelut. Hyvinvointikeskus - entiseltä nimeltään terveyskeskus, on saanut monen suussa ikävän lempinimen "arvauskeskus". Pidän nimitystä erityisen ikävänä, enkä sen takia, että lukeudun itsekin terveydenhuollon ammattilaisiin Kangasniemellä ja että olen itsekin työskennellyt entisessä terveyskeskuksessa.
Ensiksikin: olen aina saanut asiallista palvelua soittaessani esimerkiksi päivystysasiassa tai kysyäkseni neuvoa. Ei ole terveyskeskuksen henkilökunnan vika, jos avoinna olevia lääkärinvakansseja ei saada täytettyä ja kaikkina päivinä ei ole tarjota päivystävän lääkärin palveluja. Paikalla on kuitenkin aina erittäin päteviä ja vankan työkokemuksen omaavia hoitajia, joiden avulla ratkeaa moni ongelma. Kellon ympäri päivystävään sairaalaan Mikkeliin on kuitenkin vain alle 60 kilometrin matka Kangasniemen keskustasta ja se ei ole ruuhkattomalla tiellä mikään pitkä matka, jos ajatellaan vaikka Suomen syrjäisten kolkkien etäisyyksiä. Ja kyllähän Kangasniemeltäkin löytyy yksityisten lääkäreiden vastaanottoja, joiden puoleen voi tarvittaessa kääntyä.
Samoin äkillisessä tilanteessa on miltei poikkeuksetta päässyt myös hammaslääkärin pakeille. Kertaakaan meidän ei ole tarvinnut ajaa päivystävälle hammaslääkärille Mikkeliin.
Vanhustenhoidosta ja vanhusten kotihoidosta voin puhua vain siltä osin, mitä minulla on omakohtaisia kokemuksia. Äitini saa nykyään vanhusten kotihoidon palveluja jossain määrin ja mitään huomauttamista ei ole ollut äidillä sen kummemmin kuin minullakaan. Äidin puheiden perusteella täällä pidetään kyllä erinomaisen hyvää huolta vanhuksista ja he saavat hyvin laaja-alaisten ammattilaisten apua sujuvasti. Mitä tulee vanhusten laitoshoitoon, voin kommentoida asiaa vain omasta näkökulmastani: siltä osin, kuin olen asiaan perehtynyt, vanhukset saavat hyvää laitoshoitoa.
Koulukyydit koskettaa perhettämme vielä kahden koululaisen osalta. Näiden neljän vuoden aikana koulutaksi ei ole jäänyt kertaakaan tulematta. Yhden ainoan kerran koulutaksi soitti minulle aamulla, että myöhästyy kymmenisen minuuttia. Silloin taisi olla kevään kelirikkoaika ja kaikilla sivuteillä oli parikymmensenttinen sohjo-mutakerros. Sinäkin aamuna lapset ehtivät ajoissa kouluun.
Koulukuljetukset sujuvat siis kiitettävästi. Lasten koulu alkaa kirkonkylässä klo 8.30 ja koulutaksi noutaa heidät ladon takaa, kymmenen metriä kotiovelta, klo 7.50. Eli maalla-asuessa lapsilla kuluu aikaa koulumatkoihin vähemmän kuin Helsingissä.
Helsingissä asuimme kerrostalossa vuokralla ja soitto huoltoyhtiöön oli tavallisesti ratkaisu asunnossa ilmenneisiin ongelmiin. Nyt asumme omassa suuressa talossa ja itse haaksimme paikalle sähkö-ja putkimiehen tai likakaivon tyhjentäjän.
Aika nopeasti on muodostunut omien "luottomiesten" verkosto, mitä tulee erityisammattitaitoa vaativiin töihin. Kodinkoneet ostan ja asennutan yhdeltä tietyltä myyjältä, sähkötyöt tekee ensisijaisesti yksi yritys ja putkimiehen asioissa käännyt yhden luotettavan yrittäjän puoleen. Samoin autonkorjausasioissa meillä on yksi erittäin vankka ammattilainen, joka on aina huoltanut ja korjannut autojamme niinkuin huoltaisi omiaan.
Täällä maalla yrittäjien työsuorituksissa on yksi piirre, mitä ei ollut aina suuren kaupungin yrittäjillä:
täällä pyritään sellaiseen asiakaspalveluun, että asiakas on niin tyytyväinen, että valitsee saman ammattilaisen vielä seuraavallakin kerralla ja myös mielihyvin kertoo tuttavilleen saamastaan hyvästä palvelusta. Tämän takia nämäkin meidän perheen luottoyrittäjät eivät mainosta mediassa yrityksiään ja palvelujaan: heidän ei tarvitse - asiakkaat hoitavat mainostamisen heidän puolestaan.
Kangasniemellä on helppoa ja vaivatonta käyttää paikallisten ruuantuottajien tuotteita. Lisäksi tuottajia on paljon. Voit ostaa paikalliselta tuottajalta tai kasvattajalta lihaa, perunaa, marjoja, juureksia, hunajaa, omenia, mehuja, hilloja ja toimintaansa aloittelevasta REKO: sta voit ostaa paljon muutakin. Kirkonkylässä on lisäksi suoramyyntipiste, josta voi ostaa paikallisten kotileipureiden leivonnaisia sekä käsitöitä.
Sosiaalisessa mediassa on ns. "Kangasniemi-Foorumi" ja eri kirpputoriryhmiä, joissa tavara vaihtaa omistajaa, tehdään vaihtokauppaa ja kysellään, löytyykö jonkun nurkista tarpeettomana sellaista, mitä itse sattuisi juuri nyt tarvitsemaan. Itse ostin tänä syksynä kirpputori-ilmoitusten perusteella mustikoita, puolukoita, karpaloita ja kauan haaveilemani omenasorvin kolmella eurolla. Kirpputoriostosten myötä olen myös tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin.
Yritän kovasti pinnistellä muistiani, tokko mitään valittamisen aihetta löytäisin Kangasniemeltä suhteessa entiseen kotikaupunkiini. Ehkä yksi asia löytyy: täällä valitetaan täysin toisarvoisista asioista. Kun muutama kuukausi sitten kirkonkylään tuloväylällä alkoi siltaremontti ja liikenne Mikkelin ja Pieksämäen suunnalta siirtyi poikkeusreitille Salmenkylän huikaisevan kauniisiin järvimaisemiin ja matka kirkonkylään piteni muutamalla kilometrillä, niin siitä syntyi sellainen valitusten myrsky, että olin ihan ihmeissäni. Kunnallislehden yleisönosasto täyttyi huolestuneista kirjoituksista, kuinka "kohta alkaa St-ykkösen risteyksessä pellit rytistä" ja kuinka "vaarallista ja vaivalloista on kulkea kiertotietä" ja "eikö siltaremonttia olisi voitu tehdä nopeammalla aikataululla ja toiseen vuodenaikaan" jne.
Kohta siltatyömaa on valmis ja suuremmilta peltien ryskeeltä on vältytty. Kun silta-asiassa pöly laskeutui, niin uusi kuntalaisaloitteenkin poikinut asia on nyt tapetilla: kunnantalon aulassa oleva suihkulähteen allas. Suuri joukko kuntalaisia on ottanut sydämenasiakseen taistella altaan poistamista vastaan - siitäkin huolimatta, että vesi ei ole altaassa lirissyt enää aikoihin.
Näidenkin asioiden pohjalta on hyvin helppo vetää johtopäätös: Kangasniemellä asiat taitavat olla vallan hyvin.
tiistai 15. lokakuuta 2019
torstai 10. lokakuuta 2019
Lapsi Lapissa
Jossain yhteydessä mainitsin, että meidän Kaisalle tarjoutui syksyllä ainutkertainen tilaisuus. Kaisan parhaan yästävän perhe ehdotti, että Kaisa muuttaisi heille ja jatkaisi koulunkäyntiä ystävänsä kanssa samalla luokalla. Tarjouksen teki erityisen houkuttelevaksi se, että perhe asuu Nuorgamissa. Kaisahan oli käynyt heillä useamman kerran ja viettänyt kaksi pidennettyä joululomaakin siellä. Pikaisella aikataululla Kaisan muutto järjestyi ja hän sai koulupaikan Utsjokisuun koulusta.
Mielenkiinnolla olemme katselleet Kaisan silloin tällöin lähettämiä kuvia ja kovasti tivanneet, onko tullut kotiin liian ikävä. Kaisa täyttää näinä päivinä 15, joten iänkin puolesta voisi iskeä ihan ylipääsemättömän suuri ikävä.
Huomasin, että joululoma on ihan tuossa tuokiossa. Kysyin Kaisalta, haluaisiko hän tulla joululomaksi kotiin. Kaisasta ajatus oli oikein hyvä ja toden totta myös meistä. Voi jopa olla, että Papalla ja minulla on tässä kaikkein suurin ikävä. Kaisan oma koira Keri ei ole osoittanut kovinkaan suuria ikävöimisen merkkejä, vaan on turvautunut mummoon Kaisan lähdön jälkeen. Tosin kun Kaisasta puhutaan ja kuvataan videotervehdystä pohjoiseen, Kerin korvat terästäytyvät kuuntelemaan.
Nyt voimme sitten kaikessa rauhassa keskittyä joululoman odotukseen, kun sain ostettua Kaisalle lentoliput ja matkat kentälle ja kentältä on kummassakin päässä järjestyksessä. Uskon, että meistä kukaan ei kaipaa muuta joululahjaa, kuin nähdä toisiamme ja tässä tapauksessa varsinkin Kaisaa.
Mielenkiinnolla olemme katselleet Kaisan silloin tällöin lähettämiä kuvia ja kovasti tivanneet, onko tullut kotiin liian ikävä. Kaisa täyttää näinä päivinä 15, joten iänkin puolesta voisi iskeä ihan ylipääsemättömän suuri ikävä.
Huomasin, että joululoma on ihan tuossa tuokiossa. Kysyin Kaisalta, haluaisiko hän tulla joululomaksi kotiin. Kaisasta ajatus oli oikein hyvä ja toden totta myös meistä. Voi jopa olla, että Papalla ja minulla on tässä kaikkein suurin ikävä. Kaisan oma koira Keri ei ole osoittanut kovinkaan suuria ikävöimisen merkkejä, vaan on turvautunut mummoon Kaisan lähdön jälkeen. Tosin kun Kaisasta puhutaan ja kuvataan videotervehdystä pohjoiseen, Kerin korvat terästäytyvät kuuntelemaan.
Nyt voimme sitten kaikessa rauhassa keskittyä joululoman odotukseen, kun sain ostettua Kaisalle lentoliput ja matkat kentälle ja kentältä on kummassakin päässä järjestyksessä. Uskon, että meistä kukaan ei kaipaa muuta joululahjaa, kuin nähdä toisiamme ja tässä tapauksessa varsinkin Kaisaa.
sunnuntai 6. lokakuuta 2019
Poissa silmistä - silti sydämessä
Kun kaikki lapset ovat käsivarren mitan päässä äidistä, pysyy äidin sydän paremmin asemissaan.
Kun lapset yksi toisensa perään muuttavat omilleen, tuntuu kuin äidin sydäntä kiskottaisiin eri suuntiin. Toki äiti kokee onnellisuutta, mielihyvää ja kiitollisuutta siitä, että äidin työ lapsen hyväksi on kantanut hedelmää ja lapsi alkaa katsella maailmaa omien siipiensä kannattelemina, mutta sidos omaan lapseen pysyy. Sidoksessa on elementtejä, jotka antavat periksi ja löystyvät, mutta jotakin hyvin vahvaa kasvaa myös äidin ja lapsen välille eron hetkestä alkaen.
Kun lapsen elämään tulee vaikeuksia ja haasteita, tuo vahva sidos otetaan käyttöön. Tasaisemman taipaleen aikana yhteys säilyy lähes kuin itsestään.
Minun äidinsydän on nykyään ajatuksin Helsingissä, Tampereella, Joensuussa, Järvenpäässä, Vekaranjärvellä, Nuorgamissa ja Kangasniemen Koittilan kylällä. Lautakankaalla olevat viisi lasta ovat "silmieni alla" ja joka päivä näen, kuinka he voivat ja onko kaikki hyvin. Maailmalla olevien lasten tilanteesta saan päivittäin tietoa yhteisten WhatsApp-viestien välityksellä ja ihan vanhanajan puhelujakin joskus soitellaan, kun ei ehdi pitkiä asioita kirjoittamaan tai pitää saada kuulumiset nopeasti kerrottua.
Joidenkin lapsien kohdalla pidempi hiljaisuus yhteydenpidossa tarkoittaa sitä, että elämä kulkee tuttuja uomiaan. Joskus äidinvaisto kertoo, että hiljaisuuden takana on jokin vaikea asia. Ihan samalla tavalla kuin oma äitini kysyy usemman päivän hiljaisuuden jälkeen soittaessaan "onko jotakin erikoista sattunut, kun en ole kuullut teistä moneen päivään mitään".
Samoin äidinmieltäni lämmittää, kun herkällä tunnolla oleva lapsi kysyy "onko sinulla, äiti, kaikki hyvin". Silloin kun minulla ei ole kaikki hyvin, olen hiljainen ja mietteissäni.
Äidin onnea on lapset, jotka viestittävät ja kertovat ihan pienistäkin arkisista asioista tai omista ajatuksistaan. Kun lapsi luottaa vanhemman apuun niin paljon, että rohkaistuu soittamaan vaikka keskellä yötä, niin silloin koen, että olen edes hitusen onnistunut luomaan lapselleni luottamusta siihen, että välitän hänestä ja hänen asioistaan hyvinä ja pahoina päivinä.
Ei kuitenkaan ole mitään tarvetta nostaa omaa vanhemmuuttaan jalustalle ja viritellä sädekehää ympärilleen. Jos Jumala ei maailman äitejä armahtaisi ja lastemme teitä ohjaisi, niin hunningolla olisi äidit ja lapset. Vaikka kuinka toivoisimme lastemme tekevän elämässään viisaita, oikeita ja kauaskantoisesti onnekkaita ratkaisuja, niin silti he tekevät omat ratkaisunsa, oppivat kantapään kautta samat asiat kuin vanhempansakin aikanaan. Vaikka kuinka rakastaisimme lapsiamme ja tekisimme parhaamme heidän hyväkseen, niin siitä huolimatta joku valitsee oman tiensä. Silloin vaaditaan äidiltäkin tervettä itsetuntoa ja vahvuutta olla syyttelemättä itseään tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista.
Itse koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä surulla ja huolella äitivuosieni aikana. Onhan elämän kirjo ollut kuitenkin hyvin värikäs, mutta lasten itsensä takia olisin mielihyvin suonut, että monet vaikeudet olisivat jääneet lasten elämästä kokematta. Eikä ole mikään klisee, että äiti toivoisi lastensa saavan elää terveinä.
Kun lapsella on hyvä olla, äidilläkin on hyvä olla. Ja sama kääntäen: lapsen suru on äidinkin suru.
Äidin rukous:
"Isä,
pidä huolta lapsistani.
Anna heidän kokea huolenpitosi
niin arjen pienissä hetkissä
kuin elämän suurissakin suuntaviivoissa.
Anna heille iloa elämään
ja luottamusta
että kaikki hyvä tulee Sinulta
ja vaikeuksissa sinä kuljet rinnalla, kannat ja viet myrskyistä turvaan.
Isä,
anna lapsilleni
paljon elämän päiviä
täynnä kaunista elämää
ja
anna minulle viisautta edelleen
näyttää heille tietä
Sinun luoksesi.
Kun lapset yksi toisensa perään muuttavat omilleen, tuntuu kuin äidin sydäntä kiskottaisiin eri suuntiin. Toki äiti kokee onnellisuutta, mielihyvää ja kiitollisuutta siitä, että äidin työ lapsen hyväksi on kantanut hedelmää ja lapsi alkaa katsella maailmaa omien siipiensä kannattelemina, mutta sidos omaan lapseen pysyy. Sidoksessa on elementtejä, jotka antavat periksi ja löystyvät, mutta jotakin hyvin vahvaa kasvaa myös äidin ja lapsen välille eron hetkestä alkaen.
Kun lapsen elämään tulee vaikeuksia ja haasteita, tuo vahva sidos otetaan käyttöön. Tasaisemman taipaleen aikana yhteys säilyy lähes kuin itsestään.
Minun äidinsydän on nykyään ajatuksin Helsingissä, Tampereella, Joensuussa, Järvenpäässä, Vekaranjärvellä, Nuorgamissa ja Kangasniemen Koittilan kylällä. Lautakankaalla olevat viisi lasta ovat "silmieni alla" ja joka päivä näen, kuinka he voivat ja onko kaikki hyvin. Maailmalla olevien lasten tilanteesta saan päivittäin tietoa yhteisten WhatsApp-viestien välityksellä ja ihan vanhanajan puhelujakin joskus soitellaan, kun ei ehdi pitkiä asioita kirjoittamaan tai pitää saada kuulumiset nopeasti kerrottua.
Joidenkin lapsien kohdalla pidempi hiljaisuus yhteydenpidossa tarkoittaa sitä, että elämä kulkee tuttuja uomiaan. Joskus äidinvaisto kertoo, että hiljaisuuden takana on jokin vaikea asia. Ihan samalla tavalla kuin oma äitini kysyy usemman päivän hiljaisuuden jälkeen soittaessaan "onko jotakin erikoista sattunut, kun en ole kuullut teistä moneen päivään mitään".
Samoin äidinmieltäni lämmittää, kun herkällä tunnolla oleva lapsi kysyy "onko sinulla, äiti, kaikki hyvin". Silloin kun minulla ei ole kaikki hyvin, olen hiljainen ja mietteissäni.
Äidin onnea on lapset, jotka viestittävät ja kertovat ihan pienistäkin arkisista asioista tai omista ajatuksistaan. Kun lapsi luottaa vanhemman apuun niin paljon, että rohkaistuu soittamaan vaikka keskellä yötä, niin silloin koen, että olen edes hitusen onnistunut luomaan lapselleni luottamusta siihen, että välitän hänestä ja hänen asioistaan hyvinä ja pahoina päivinä.
Ei kuitenkaan ole mitään tarvetta nostaa omaa vanhemmuuttaan jalustalle ja viritellä sädekehää ympärilleen. Jos Jumala ei maailman äitejä armahtaisi ja lastemme teitä ohjaisi, niin hunningolla olisi äidit ja lapset. Vaikka kuinka toivoisimme lastemme tekevän elämässään viisaita, oikeita ja kauaskantoisesti onnekkaita ratkaisuja, niin silti he tekevät omat ratkaisunsa, oppivat kantapään kautta samat asiat kuin vanhempansakin aikanaan. Vaikka kuinka rakastaisimme lapsiamme ja tekisimme parhaamme heidän hyväkseen, niin siitä huolimatta joku valitsee oman tiensä. Silloin vaaditaan äidiltäkin tervettä itsetuntoa ja vahvuutta olla syyttelemättä itseään tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista.
Itse koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä surulla ja huolella äitivuosieni aikana. Onhan elämän kirjo ollut kuitenkin hyvin värikäs, mutta lasten itsensä takia olisin mielihyvin suonut, että monet vaikeudet olisivat jääneet lasten elämästä kokematta. Eikä ole mikään klisee, että äiti toivoisi lastensa saavan elää terveinä.
Kun lapsella on hyvä olla, äidilläkin on hyvä olla. Ja sama kääntäen: lapsen suru on äidinkin suru.
Äidin rukous:
"Isä,
pidä huolta lapsistani.
Anna heidän kokea huolenpitosi
niin arjen pienissä hetkissä
kuin elämän suurissakin suuntaviivoissa.
Anna heille iloa elämään
ja luottamusta
että kaikki hyvä tulee Sinulta
ja vaikeuksissa sinä kuljet rinnalla, kannat ja viet myrskyistä turvaan.
Isä,
anna lapsilleni
paljon elämän päiviä
täynnä kaunista elämää
ja
anna minulle viisautta edelleen
näyttää heille tietä
Sinun luoksesi.
tiistai 27. elokuuta 2019
Maallemuutosta neljä vuotta
Heinäkuun 16. päivä tuli kuluneeksi neljä vuotta ikimuistoisesta päivästä, jolloin muuttoauto kaarsi Lautakankaan pihaan. Välähdyksiä sen päivän kulusta muistaa oikein hyvin, kun aamupäivän aikana lähes koko kotimme pakattiin kuorma-autoon ja ne 43 kuutiota tavaraa purettiin illansuussa Lautakankaan talon kuistille.
Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".
Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.
Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.
Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.
Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.
Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.
Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.
Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".
Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.
Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.
Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.
Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.
Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.
Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.
maanantai 26. elokuuta 2019
Marjat metsässä
On taas se aika vuodesta, jolloin metsään olisi päästävä joka päivä. Tänään vapaapäivän ansiosta sain kuljeskella metsässä kaikessa rauhassa. Kävin tarkistamassa tämän kesän parhaan vattupaikan ja uuden mustikkapaikan ja vielä löytyi pieni pakasterasiallinen vallan kelvollisia vadelmia ja mustikoita. Puolukka oli varsinainen syy mennä metsään ja ämpäri täyttyi aika ripeästi, vaikka olen nyt ottanut tavakseni kerätä myös puolukat puhtaina.
Marjankeruu itsessään on ihan valtavan mukavaa puuhaa, mutta kotiintulon jälkeen edessä oleva marjojen siivous on taas minusta pohjattoman ärsyttävää ja vastentahtoista. Tänä kesänä keräsin mustikat ja vadelmat puhtaina ja nyt olen muutaman kerran tehnyt saman myös puolukoiden kanssa, vaikken ole koskaan kuullut kenenkään marjastajan olevan niin tyhmä.
Puolukoille on ominaista, että samassa tertussa on sekä kypsää, ylikypsää että pilaantunutta marjaa ja sen lisäksi myös muutama raaka ja parhaassa tapauksessa vielä puolukan kukkiakin. Poimurilla kuivan puolukan kerääminen hyvällä marjapaikalla on todella joutuisaa, mutta marjojen siivoaminen taas ei ole. Minulle marjojen kerääminen ei ole mitään taloudellisen hyödyn maksimointia, vaan yhtä paljon kuin arvostan marjasaalista, yhtä paljon minulle merkitsee leppoisanantoisa hetki metsässä ilman kiirettä. Tänään lämpimän tuulen puhallellessa puhaltelin kämmeneltäni marjoista roskat ja nypin raa´ at marjat pois. Kotiin tultuani kaadoin marjasaaliini suureen karkkilaatikkoon ja lykkäsin pakastimeen. Syötyäni oli voimia vielä jäljellä kerätä puutarhasta ämpärillinen marja-aronioita ja toinen ämpärillinen omenia. Marja-aroniat olisi syytä jo saada pensaasta pois, koska linnut pitää niistä ja ylikypsinä marjat alkavat halkeilla. Puolukasta ja marja-aroniasta saa todella hyvää mehua, jonka lapset joskus nimesivät "viinimehuksi".
Tyrnit alkavat myös kypsyä ja olisi mukava edes joskus kerätä niitä ilman että näpit on jäätyä. Tälle viikolle luvatut lämpöasteet kyllä tarjoaisi oivalliset marjojenkeruuilmat.
Puolukoista tulee tänä vuonna jättisato. Ei tarvitse mennä naapureiden metsään marjastamaan, kun ei jaksa omasta ja velipojankaan metsästä kaikkea kerätä. Kävelin tänään velipojan metsässä aukon laitaa ja totesin suurimpia ja kypsimpiä kerätessäni, että tämän syksyn aikana en ehdi kaikkia saada talteen: marjoja on vain niin hurjasti. Ajatuksena sekin on niin käsittämätöntä, että Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen metsien marjoista saadaan talteen vain kymmenisen prosenttia. Kyllä Suomi on todella rikas maa, että meillä on varaa jättää hyödyntämättä jotakin niin arvokasta.
Marjankeruu itsessään on ihan valtavan mukavaa puuhaa, mutta kotiintulon jälkeen edessä oleva marjojen siivous on taas minusta pohjattoman ärsyttävää ja vastentahtoista. Tänä kesänä keräsin mustikat ja vadelmat puhtaina ja nyt olen muutaman kerran tehnyt saman myös puolukoiden kanssa, vaikken ole koskaan kuullut kenenkään marjastajan olevan niin tyhmä.
Puolukoille on ominaista, että samassa tertussa on sekä kypsää, ylikypsää että pilaantunutta marjaa ja sen lisäksi myös muutama raaka ja parhaassa tapauksessa vielä puolukan kukkiakin. Poimurilla kuivan puolukan kerääminen hyvällä marjapaikalla on todella joutuisaa, mutta marjojen siivoaminen taas ei ole. Minulle marjojen kerääminen ei ole mitään taloudellisen hyödyn maksimointia, vaan yhtä paljon kuin arvostan marjasaalista, yhtä paljon minulle merkitsee leppoisanantoisa hetki metsässä ilman kiirettä. Tänään lämpimän tuulen puhallellessa puhaltelin kämmeneltäni marjoista roskat ja nypin raa´ at marjat pois. Kotiin tultuani kaadoin marjasaaliini suureen karkkilaatikkoon ja lykkäsin pakastimeen. Syötyäni oli voimia vielä jäljellä kerätä puutarhasta ämpärillinen marja-aronioita ja toinen ämpärillinen omenia. Marja-aroniat olisi syytä jo saada pensaasta pois, koska linnut pitää niistä ja ylikypsinä marjat alkavat halkeilla. Puolukasta ja marja-aroniasta saa todella hyvää mehua, jonka lapset joskus nimesivät "viinimehuksi".
Tyrnit alkavat myös kypsyä ja olisi mukava edes joskus kerätä niitä ilman että näpit on jäätyä. Tälle viikolle luvatut lämpöasteet kyllä tarjoaisi oivalliset marjojenkeruuilmat.
Puolukoista tulee tänä vuonna jättisato. Ei tarvitse mennä naapureiden metsään marjastamaan, kun ei jaksa omasta ja velipojankaan metsästä kaikkea kerätä. Kävelin tänään velipojan metsässä aukon laitaa ja totesin suurimpia ja kypsimpiä kerätessäni, että tämän syksyn aikana en ehdi kaikkia saada talteen: marjoja on vain niin hurjasti. Ajatuksena sekin on niin käsittämätöntä, että Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen metsien marjoista saadaan talteen vain kymmenisen prosenttia. Kyllä Suomi on todella rikas maa, että meillä on varaa jättää hyödyntämättä jotakin niin arvokasta.
perjantai 16. elokuuta 2019
Paluuta tavalliseen arkeen vielä odottelemme
Tavallista arkea ei meillä ole todellakaan vietetty. Lautakankaalla tällä hetkellä asuva joukko ikäänkuin vielä tunnustelee, miltä muuttunut kokoonpano tuntuu. Hiljaiselta talo taas tuntuu yhden lähtijän jäljiltä, vaikkei mikään möykkäri se lähtijä suinkaan ollut -päinvastoin.
Kaisalle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa parhaan kaverinsa kotiin Nuorgamiin. Tytöt ovat tunteneet toisensa Helsingin kristillisen koulun ajoilta. Kaisa on viettänyt ystävänsä luona viime vuosina melkein kaikki loma-ajat. Viime joululomaakin venytettiin kolmeen viikkoon, jotta Kaisa pääsi kokemaan kaamosta ihan kunnolla. Koska kaikki asiat järjestyi ja Kaisakin puntaroi muuttoa monelta kantilta ennen päätöksen tekoa, emme nähneet mitään syytä toppuutellakaan ajatusta. Kaisahan oli jo aikaisemmin suunnitellut käyvänsä lukion Utsjoella, mutta nyt hän pääsi totuttelemaan pohjoisen elämään jo peruskoulun viimeisellä luokalla.
Anne-Mari lupautui kuskiksi, eikä epäröinyt hetkeäkään lähteä ajamaan liki 1100 kilometriä. Ajoaikaa tulee ilman pysähdyksiä 13 tuntia.
Vaan nyt on Kaisa jo aloittanut koulun ja Anne-Marikin pääsi turvallisesti Koittilan kylälle takaisin epätoivoisesti Lappiin ja Norjaan hurahtaneena. En yhtään pitäisi ihmeenä, jos se ihminen jonakin päivänä pakkaa kimpsunsa ja kissansa ja muuttaa Norjaan.
Oli oikein Luojan lykky, että matkasuunnitelmia pohjoiseen ei tehty siltä pohjalta, että me papan kanssa olisimme reissuun lähteneet. Kesälomani puolesta asia olisi järjestynytkin. Puolessa välissä kesälomaa sain flunssan, joka ei minulle tyypillisesti antanut periksi muutaman päivän kurkkukivun ja pienen röhinän jälkeen. Nousi kuume ja muutaman kuumepäivän jälkeen totaalisen voipuneena kävin tapaamassa lääkäriä. Sairaslomatodistuksen diagnoosi ei antanut enää arvailuille varaa ja marjametsät vaihtuivat kertalaakista vuodelepoon. Keuhkokuumeesta olen siis toipumassa ja tänään jaksoin kävellä jo riihelle asti ja katsella, oliko raesateen jäljiltä enää mitään vatunvarsissa.
En tiennyt tarvitsevani tämänlaista nöyryyden kasvatusta. Olin liehakoinnut yli-innokkaana sillä ajatuksella, että kaksiviikkoisen kesäloman aikana kuljen vuoron perään vatussa ja mustikassa ja iltapuhteella kerään puutarhassa viinimarjoja. Oli aika katkeraa maata päiväkausia vuoteessa ja kerätä voimia vessassakäyntiin. Siis itsetutkistelun paikka tuli vakavasta sairaudesta.
Voitettu ei tauti vielä ole: tulehdusarvo on vielä korkea ja vointi kertoo, että rasitusta pitää välttää. Antibiootit kuitenkin näyttävät tehoavan.
Talo on aika hiljainen. Viidestä lapsesta ei paljoa metakkaa synny. Ruuanlaitto ei tahdo täsmätä, kun alitajuisesti ruokkii vielä niitä poissaoleviakin.
Blogin entinen Tirtetta, meidän nuorin eli Saara, on nyt yläasteelainen. Koulu on kirkonkylän uusi koulu ja sinne matkataan ensin taksilla alkumatka ja sitten koulubussilla loppumatka. Tänään tuo Ruoholahdessa varhaislapsuutensa viettänyt tyttö tuli koulusta ja sanoi iloisena tullessaan keittiöön luokseni:
- "Kävin tänään kaupassa!"
Minua hymyilytti, kun väistämättä tuli mieleen ajat keskikaupungin sykkeessä.
tiistai 9. heinäkuuta 2019
Miksi äiti itkee kun poika lähtee armeijaan
Olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten kova paikka on pojan armeijaan lähtö. Onneksi nyt alkoi yövuorojen jälkeen vapaat, sillä tämä päivä on mennyt hyvin itkumielivoittoisesti. Kun pojan lähdön jälkeen viimein nukahdin, heräsin hetken päästä siihen, että itkin vielä unissanikin.
Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.
Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.
Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.
Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.
Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.
En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.
En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.
Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.
Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.
Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.
Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.
Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.
Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.
Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.
En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.
En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.
Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.
Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)