Bloginpitäjä näkee tilastotiedoistaan, millaisilla hakusanoilla on blogiin eksytty tai tarkoituksellisesti tultu. Tänään joku oli etsinyt lisätietoa hakusanalla "9-vuotias hakeutuu jatkuvasti syliin".
Tuskin mitään lisätietoa hakija löysi, mutta antoi samalla minulle hyvän juttuaiheen.
Tähän mennessä olen sylihoitanut jo 10 9-vuotiasta. En ole koskaan lukenut psykologiaa kahta lukiokurssia enempää. Lastenhoitoa- ja kasvatusta käsitteleviä kirjoja olen elämäni aikana lukenut metrin korkuisen pinon. Kuitenkin suurin osa lastenkasvatuksesta tehdään rakkaudella, johdonmukaisuudella, kestävyydellä ja järjellä. Arjen pulmat ratkaisen yhdistelemällä eri tekniikoita, muistelen kantapääoppia ja neuvottelemalla mieheni kanssa. Ja lapselle, joka kysyy, "ootko mun kaveri?", vastaan, että " en oo sun kaveri, oon sun äiti".
Suomessa lapset lähtevät koulutielle yleensä 6-8 vuotiaina. Jotkut kehittyvät nopeammin ja heidän motivaatiolleen oppia uusia asioita on viisaampaa aloittaa koulutyö kuusivuotiaana.
Jos lapsella on kehityksessä syystä tai toisesta viiveitä tai hän on vaikka sairastellut lapsena paljon tai puheenkehitys on selkeästi viivästynyt, silloin on helppo päätös lykätä ensimmäiselle luokalle menoa. Kuinka ylimääräinen "kasvuvuosi" käytetään lapsen kannalta tehokkaimmin, voikin olla sitten lapsen asuinkunnan resursseista kiinni. Joskus lapsi käy esikoulun kahteen kertaan, joissakin kouluissa on ns. valmistava luokka tai starttiluokka.
Joka tapauksessa, kun lapsi aloittaa koulunkäynnin, muuttuu hänen elämässään paljon asioita kerralla. Muuttuu myös lapsensa kasvattaneiden vanhempien elämässä. Joka kerta, kun olen kävellyt elokuun puolivälin paikkeilla kotiin lähikoulun pihalta saatettuani ekaluokkalaisen ensimmäistä päivää kouluun, on kurkussa enemmän tai vähemmän kuristava tunne. Minulle konkretisoituu tunne, että lapsessani on nyt koko maailman nähtävillä siihenastisen kasvatustyöni tulos. Jonkun lapsen kohdalla olen levollisin mielin, jonkun lapsen kohdalla toivon, että hän selviäisi koulun haasteista.
Kouluunlähtö luonnostaan ja viimeistään luo välimatkaa vanhemman ja lapsen väliseen fyysiseen yhteyteen. Luonteesta riippuen lapsi on tankannut vanhempiensa läheisyyttä. Siinä missä toiselle sylissä viihtyminen on luontaista, toinen ei ole enää oma-aloitteisesti neljä vuotta täytettyään hakeutunut syliin.
Pieni koululainen tarvitsee hyvin paljon turvallisuutta. Turvallisuuden luomiseen tarvitaan vanhempien aikaa, keskittymistä ja paljon ihmistuntemusta. Lapsensa luonteen tuntien pitää selvittää, mitkä asiat lasta koulunkäynnissä jännittävät. Joku pelkää sitä, ettei osaa itse ottaa ruokaa lautaselleen koulun ruokasalissa. Toisen pelko on koulumatkan varrella olevan kaljaravintolan avonainen ovi. Päällepäin levollisen lapsen piilevä pelko voi olla mahdollinen myöhästyminen koulusta.
Vaikka lapsi päällepäin näyttää koulunkäyntiinsä tyytyväiseltä, kaikki näyttää sujuvan, voi tunteiden sanoiksi pukeminen olla vaikeaa tai lapsi ei pidä sitä tärkeänä.
Kukaan lapsi ei pidä tenttamisesta tai turhasta kyselystä. Siksi tiedustelut koulupäivän sujumisesta ja mahdollisista huolenaiheista täytyy tehdä hienovaraisesti ja aidosti kiinnostuneena. Lapset ovat hyvin tarkkoja aistimaan, jos kyselet vain tapojesi mukaan ja ajatuksesi ovat jossain muualla. Johdattelemalla keskustelua lasta kiinostaviin yksityiskohtiin saat arvokasta tietoa arjen todellisesta sujumisesta. Surkein kysymys, minkä vanhempi voi koululaiselleen koulupäivän jälkeen tehdä, on "oliko koulussa tänään kivaa?"
Totuus lapsen kannalta kun on se, että koulupäivä on sujunut ihan mallikkaasti ja hyvällä mielellä, mutta minkä lapsi mieltää "kivaksi" on useimmiten asioita, joita harvemmin koulussa voidaan tehdä.
Kun pieneltä koululaiselta kysyy muussa yhteydessä, mitkä asiat koulussa "on kivaa", vakiovastaukset ovat "välitunnit, ruokailu, penkkaripäivän karkkisade, lelupäivä tai kun kouluun saa tuoda karkkia".
Kun pieni koululainen alkaa vapaa-ajalla hakeutua vanhemman syliin, hänellä on tarve päästä syliin. Jos hän hakeutuu usein syliin, hänellä on tarve päästä usein syliin.
Kun ihmislapsi haluaa tulla vanhempansa syliin, hän tarvitsee turvaa, haluaa jakaa jotakin mielensä taakkaa, on väsynyt tai sairas tai hänellä on ikävä isää tai äitiä.
Tyhmin kysymys, minkä vanhempi tuossa tilanteessa voi tehdä, on "miksi haluat tulla syliin?"
Lapsi haluaa tulla syliin silloin, kun hän tarvitsee sitä.
9-vuotiaalla kyky analysoida omia tunteita on vielä puutteellinen. Siinä missä aikuinen analysoi nuhjuisen olonsa sanoilla " olen joutunut tänään tekemään liikaa itsenäisiä päätöksiä, joissa olen ollut epävarma ja lisäksi nukuin viime yönä jotenkin huonosti. Tunnen oloni väsyneeksi, yksinäiseksi ja turvattomaksi" - saattaa pieni koululainen olla tunteidensa ja tuntemuksiensa kanssa aivan uupunut ja neuvoton.
Monella 9-vuotiaalla on jo käsitys siitä, miten hänenikäistensä oletetaan käyttäytyvän. Moni ajattelee, että "hän on liian iso menemään syliin ja itkemään, kun on liikaa asioita mieltä painamassa".
Ota lapsi syliin, rentoudu itse ja lapsen reviiriä kunnioittaen silittele hänet rentoutumaan. Keskity kokonaan lapseen, äläkä anna muiden ihmisten mitenkään häiritä teitä. Jos puhelimesi soi, sulje puhelin. Anna lapsen olla rauhassa ja ota hetken päästä puheeksi jokin yksityiskohta kuluneesta päivästä. Jos lapsi ei kiinnostu asiasta, ole hiljaa ja anna lapsen nauttia hyväksynnästäsi ja lämmöstäsi.
Älä sano "mistä haluaisit keskustella" tai "mikä mieltäsi painaa". Usein lapsi alkaa lähestyä asiaansa luonnostaan, kun hän kokee olevansa kokonaan turvassa ja täysin huomiosi keskipisteessä. Jos lapsen on vaikea löytää sanoja, mieti päivän tapahtumia ja lapsen reaktioita, sanoja ja toimintaa ja yritä löytää johtolanka. Turhat sanat ja tenttaminen on pahasta, koska mieli vahvatuntoisellakin lapsella voi käpertyä kuin simpukka kotiloonsa.
Opettele lukemaan kehon kieltä. Lapset ovat siinä luonnostaan mestareita.
Jos lasta painaa tai hänen olonsa tekee epämukavaksi kotona vallitseva ilmapiiri tai vaikka vanhempien välisen suhteen kireys, hän ei ehkä osaa pukea asiaa sanoiksi mitenkään. Silloin on sinun velvollisuutesi huomata asia, että lapsellasi on paha olo sen takia, että olet leikkinyt mykkäkoulua miehesi kanssa monta päivää.
Jos haluat lapsesi hyvinvointia, korjaa asia miehesi kanssa ja seuraa, korjaantuiko myös lapsesi tarve päästä jatkuvasti syliin.
Sinun ja lapsen välisen vuorovaikutuksen sujumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sinä ja lapsi tiedätte, miksi lapsi haluaa tulla syliin. Silloin sylihoito myös toimii ja täyttää tehtävänsä.
Loppukaneettina: minä kävin vielä 14-vuotiaana silloin tällöin istumassa isäni sylissä. Isä sanoi tavallisesti:
- "Kukas iso köntti se siihen könksähti?"
Siihen toteamukseen ei odotettu minun vastaavan mitään, katsoimme isän kanssa vain toisiamme silmiin ja nauroimme.
Isä ei puhunut minulle mitään, mutta rakkaus ja välittäminen oikein hyrisivät hänestä ja minä latasin tunneakkujani. Kun isän polvet alkoi puutua, hän sanoi hyväntahtoisesti:
- "Mäneppäs nyt iso köntti jo matkaas..."
tiistai 6. maaliskuuta 2012
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Iätöntä kauneutta
Vaikka en ole sitä täällä ehkä ääneen sanonutkaan, olette voinut äänenpainoistani ja rivien väleistä tulkita, että ihailen iäkkäitä ihmisiä.
Ihailen heidän kauneuttaan. Ihailen hiusten väriä tai hiusten puuttumista. Nainen, jolta ikä on harventanut hiukset niin, että hänellä on enää muutama kallis suortuva kaunismuotoisen päänsä ylväänä koristeena, on hyvin kaunis. Ihailin eräässä vanhassa työpaikassani liki 90-vuotiasta rouvaa, jolta lukuisat sairaudet olivat vieneet kaikki hiukset.
Harmaat hiukset ovat mielessäni herättäneet kunnioitusta jo lapsesta asti.
Jarnan "Tyylisuuntauksia" -blogin vinkin perusteella löysin aivan sykähdyttävän blogin:
http://advancedstyle.blogspot.com/
Ari Cohen julkaisee blogissa kuvia pääasiassa New Yorkin kaduilla tapaamistaan iäkkäistä ihmisistä. Kuvattavat ovat antaneet luvan kuvien julkaisuun.
Jos ihastuin ikihyviksi löydettyäni Sennien blogin lapsiperheen elämästä Amerikan mantereella, niin se ikä ja harmaat hiukset, mikä Sennien kuvista vielä muutaman vuoden puuttuu, löytyy kyllä tästä tänään löydetystä.
Kun kuvia katselee, näkee elämäniloa ja itsevarmuutta. Kun on itse keski-ikäinen,mielummin massaan sulautuva harmaa hiirulainen, eikä aina ole tyytyväinen iän mukanaantuomiin muutoksiin ulkonäössään, kuvat toimivat terapian tavoin.
Ihailen heidän kauneuttaan. Ihailen hiusten väriä tai hiusten puuttumista. Nainen, jolta ikä on harventanut hiukset niin, että hänellä on enää muutama kallis suortuva kaunismuotoisen päänsä ylväänä koristeena, on hyvin kaunis. Ihailin eräässä vanhassa työpaikassani liki 90-vuotiasta rouvaa, jolta lukuisat sairaudet olivat vieneet kaikki hiukset.
Harmaat hiukset ovat mielessäni herättäneet kunnioitusta jo lapsesta asti.
Jarnan "Tyylisuuntauksia" -blogin vinkin perusteella löysin aivan sykähdyttävän blogin:
http://advancedstyle.blogspot.com/
Ari Cohen julkaisee blogissa kuvia pääasiassa New Yorkin kaduilla tapaamistaan iäkkäistä ihmisistä. Kuvattavat ovat antaneet luvan kuvien julkaisuun.
Jos ihastuin ikihyviksi löydettyäni Sennien blogin lapsiperheen elämästä Amerikan mantereella, niin se ikä ja harmaat hiukset, mikä Sennien kuvista vielä muutaman vuoden puuttuu, löytyy kyllä tästä tänään löydetystä.
Kun kuvia katselee, näkee elämäniloa ja itsevarmuutta. Kun on itse keski-ikäinen,mielummin massaan sulautuva harmaa hiirulainen, eikä aina ole tyytyväinen iän mukanaantuomiin muutoksiin ulkonäössään, kuvat toimivat terapian tavoin.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Avoimet ovet Tilkassa
Tein tänään hyvin mielenkiintoisen vierailun. Tilkan hoivakodissa oli avoimet ovet ja mielenkiintoni kohdistui yksityiseen iäkkäiden ihmisten hoivakotiin sekä paikan tunnelmaan hoitajan näkökulmasta. Halusin nähdä, kuinka vanhukset asuvat kalliissa hoivakodissa ja millainen paikka mahtaisi olla työpaikkana.
Tilkan sairaalalla on pitkät perinteet. Jo vuonna 1818 alueella sijaitsi parantola ja lepokoti. Sotilassairaalaksi Tilkka valmistui vuonna 1936 ja siinä tehtävässä palveli 70 vuotta.
Muutama vuosi sitten sotilassairaala remontoitiin monipuoliseksi ja nykyajan vaatimukset täyttäväksi vanhusten hoivakodiksi.
En ollut koskaan käynyt Tilkassa sen sotilassairaala-aikana, mutta nyt remontoidun talon leveitä käytäviä kulkiessa saattoi hyvin aistia talon vanhat ja vahvat perinteet. Talon historiaa oli kunnioitettu uudistuksia suunnitellessa.
Pääsimme kiertokäynnille kevythoivaosastolle, jossa asuvilta edellytetään hyvää liikunta-ja toimintakykyä. Yksi hoitaja on paikalla päivisin ja muina aikoina avun saa saman talon sisältä turvarannekkeen painalluksella. Huoneet oli luonnollisesti pieniä, mutta varsin viihtyisiä. Asia, jonka reilu kaksi vuotta osastolla asunut mainitsi asumismukavuudesta, oli tietysti kesähelteillä kriittinen kysymys: huoneiden ikkunoita ei voi avata. Lähes huoneiden korkuiset, alkuperäisen kokoiset ja näköiset ikkunaruudut on ilmiselvästi turvallisuussyistä suljettu. Sairaalan tornin yhdeksännestä kerroksesta on mukava ihailla näkymiä, mutta ei todellakaan avonaisen ikkunan äärellä.
Asukas sanoi, että ainoa keino viilentää huonetta helteellä, on pitää ovea auki käytävälle. On tietysti henkilökysymys, onko seikka häiritsevä, jos maksat huoneestasi kahden tuhannen euron kuukausivuokraa.
Paikalla oli paljon iäkkäitä pariskuntia, keski-ikäisiä ihmisiä vanhempansa kanssa ja joitakin yksinäisiä, vielä ripeäaskelisia eläkeläisiä. Kovin mietteliäiksi he kävivät, vaikka moni kävi saman tien jo varausta asuntoon jättämään. Jokainen ymmärtää, että ei tuon tason ja suuruusluokan taloa ylläpidetä kansaneläkkeen suuruisilla kuukausimaksuilla. Mielenkiintoinen tieto kuitenkin oli, että talon 150:sta asukkaasta puolella oli kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa) maksusitoumus tai hoitoseteli ja puolet maksoi kaikki kulut omasta kukkarostaan.
Kun hoivasta maksetaan suuret rahat, voi olettaa, että myös hoidon tasolle asetetaan korkeat vaatimukset. Myös huoneiden suhteen näkyivät monet olevan hyvin kriittisiä. Siinä missä minä olisin ollut valmis vaikka ensi yöksi muuttamaan pieneen huoneeseen, muutamalta kävijältä kuului soraääniä, kun kalustamattoman huoneen vakiovarustukseen ei kuulunut televisiota. Se kun kuulema pitäisi jo nykyaikana olla.
Vaikka ulkoiset puitteet olivat harmoniset ja tilojen suunnitteluun on selvästi paneuduttu ammattitaidolla, tuli pikaiselle kävijälle tunne, että hyvin onnekkaita saavat kuitenkin olla ne, jotka voivat omassa kodissaan asua. Tokihan on ihmisiä, jotka haluavat voimien vähetessä päästä tuonkaltaisen turvallisuuden ja avun piiriin, mutta kovan työn takana on saada pieni huone tuntumaan kodilta.
Se, lisääntyykö elämän sosiaalisuus tuollaisen käytävän varrelle muuttaessa, on sitten kokonaan itsestä ja naapurihuoneiden asukkaista kiinni. Ihan yhtä lailla voit istua yksiksesi osaston oleskelutilassa tai oman huoneesi hiljaisuudessa, vaikka olet muuttanut taloon sosiaalisten kontaktien toivossa.
Monipuolista viriketoimintaa talo kyllä tarjoaa halukkaille.
Mitä sitten hoitajan työhön tulee yksityisessä hoivakodissa, niin työ on ihan samaa työtä, kuin muuallakin. Punavalkoiset työasut Esperin väreissä ovat tietysti pirteät.
Käynti kuitenkin toppuutteli suurta intoani edes hakea heinäkuuksi kesätöitä. Ihan toinen juttu kun on, kuka uskaltaa palkata kaksikymmentäkolme vuotta kotona norkoilleen.
Tilkankäynnin huippuhetki oli, kun tulin tutustumiskierrokselta ala-aulaan ja siellä istui mieheni odottamassa. Yhteinen raitiovaunumatka häikäisevässä kevätpäivässä muistutti mieleen, että 24 vuoden takainen kihlajaispäiväkin oli päässyt unohtumaan. Se oli eilen, mutta unohdus korvattiin suutelemalla julkisessa liikennevälineessä keskellä kirkasta päivää.
Tilkan sairaalalla on pitkät perinteet. Jo vuonna 1818 alueella sijaitsi parantola ja lepokoti. Sotilassairaalaksi Tilkka valmistui vuonna 1936 ja siinä tehtävässä palveli 70 vuotta.
Muutama vuosi sitten sotilassairaala remontoitiin monipuoliseksi ja nykyajan vaatimukset täyttäväksi vanhusten hoivakodiksi.
En ollut koskaan käynyt Tilkassa sen sotilassairaala-aikana, mutta nyt remontoidun talon leveitä käytäviä kulkiessa saattoi hyvin aistia talon vanhat ja vahvat perinteet. Talon historiaa oli kunnioitettu uudistuksia suunnitellessa.
Pääsimme kiertokäynnille kevythoivaosastolle, jossa asuvilta edellytetään hyvää liikunta-ja toimintakykyä. Yksi hoitaja on paikalla päivisin ja muina aikoina avun saa saman talon sisältä turvarannekkeen painalluksella. Huoneet oli luonnollisesti pieniä, mutta varsin viihtyisiä. Asia, jonka reilu kaksi vuotta osastolla asunut mainitsi asumismukavuudesta, oli tietysti kesähelteillä kriittinen kysymys: huoneiden ikkunoita ei voi avata. Lähes huoneiden korkuiset, alkuperäisen kokoiset ja näköiset ikkunaruudut on ilmiselvästi turvallisuussyistä suljettu. Sairaalan tornin yhdeksännestä kerroksesta on mukava ihailla näkymiä, mutta ei todellakaan avonaisen ikkunan äärellä.
Asukas sanoi, että ainoa keino viilentää huonetta helteellä, on pitää ovea auki käytävälle. On tietysti henkilökysymys, onko seikka häiritsevä, jos maksat huoneestasi kahden tuhannen euron kuukausivuokraa.
Paikalla oli paljon iäkkäitä pariskuntia, keski-ikäisiä ihmisiä vanhempansa kanssa ja joitakin yksinäisiä, vielä ripeäaskelisia eläkeläisiä. Kovin mietteliäiksi he kävivät, vaikka moni kävi saman tien jo varausta asuntoon jättämään. Jokainen ymmärtää, että ei tuon tason ja suuruusluokan taloa ylläpidetä kansaneläkkeen suuruisilla kuukausimaksuilla. Mielenkiintoinen tieto kuitenkin oli, että talon 150:sta asukkaasta puolella oli kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa) maksusitoumus tai hoitoseteli ja puolet maksoi kaikki kulut omasta kukkarostaan.
Kun hoivasta maksetaan suuret rahat, voi olettaa, että myös hoidon tasolle asetetaan korkeat vaatimukset. Myös huoneiden suhteen näkyivät monet olevan hyvin kriittisiä. Siinä missä minä olisin ollut valmis vaikka ensi yöksi muuttamaan pieneen huoneeseen, muutamalta kävijältä kuului soraääniä, kun kalustamattoman huoneen vakiovarustukseen ei kuulunut televisiota. Se kun kuulema pitäisi jo nykyaikana olla.
Vaikka ulkoiset puitteet olivat harmoniset ja tilojen suunnitteluun on selvästi paneuduttu ammattitaidolla, tuli pikaiselle kävijälle tunne, että hyvin onnekkaita saavat kuitenkin olla ne, jotka voivat omassa kodissaan asua. Tokihan on ihmisiä, jotka haluavat voimien vähetessä päästä tuonkaltaisen turvallisuuden ja avun piiriin, mutta kovan työn takana on saada pieni huone tuntumaan kodilta.
Se, lisääntyykö elämän sosiaalisuus tuollaisen käytävän varrelle muuttaessa, on sitten kokonaan itsestä ja naapurihuoneiden asukkaista kiinni. Ihan yhtä lailla voit istua yksiksesi osaston oleskelutilassa tai oman huoneesi hiljaisuudessa, vaikka olet muuttanut taloon sosiaalisten kontaktien toivossa.
Monipuolista viriketoimintaa talo kyllä tarjoaa halukkaille.
Mitä sitten hoitajan työhön tulee yksityisessä hoivakodissa, niin työ on ihan samaa työtä, kuin muuallakin. Punavalkoiset työasut Esperin väreissä ovat tietysti pirteät.
Käynti kuitenkin toppuutteli suurta intoani edes hakea heinäkuuksi kesätöitä. Ihan toinen juttu kun on, kuka uskaltaa palkata kaksikymmentäkolme vuotta kotona norkoilleen.
Tilkankäynnin huippuhetki oli, kun tulin tutustumiskierrokselta ala-aulaan ja siellä istui mieheni odottamassa. Yhteinen raitiovaunumatka häikäisevässä kevätpäivässä muistutti mieleen, että 24 vuoden takainen kihlajaispäiväkin oli päässyt unohtumaan. Se oli eilen, mutta unohdus korvattiin suutelemalla julkisessa liikennevälineessä keskellä kirkasta päivää.
lauantai 3. maaliskuuta 2012
"Mutsi skibaa"
70-luvulla "paloi päreet". Sitten "meni hermot", "paloi pinna", "alkoi keittää". Tuoreempia ilmaisuja muistan "kupin nurinmenon" ja "herneen nenäänvetämisen". Viime talvena äidin kimmastuessa saattoi poikalapset sanoa "älä skitsoo!" Tänä talvena skitsoilusta on puhunut vähän jälkijunassa enää viisivuotias pikkusisko. "Skibaaminen" onkin sitten niin uusi ilmaisu suutahtamiselle, ettei sanaa tuossa tarkoituksessa tunne vielä edes Urbaani sanakirja.
Tänään minä skibasin. Ruuan tai yleensäkin syömisen kanssa temppuilu on varmin tapa saada minut suuttumaan.
Tein pikavauhdilla vielä illan lisäruokinnaksi kattilallisen spagetti-jauhelihapöperöä ja jouduin sitten kipaisemaan naapurin puolelle, kun sieltä soitettiin ja pyydettiin apua. Lähtiessäni kaksi tytöistä pohdiskeli ruuanlaittoa ja tyrmäsin ajatuksen sanomalla, että "hellalla on kattilallinen valmista ruokaa, joka syödään ensin". Tultuani reilun puolen tunnin kuluttua naapurista, istuu toinen tytöistä näykkimässä siskonsa tekemää ruokaa, jossa oli parsakaalia, tofua, paahdettuja leivänpaloja ja pähkinöitä. Pähkinät eivät tytölle maistuneet ja hän nakkeli niitä lautaseltaan pitkin ja poikin. Hetken kuluttua tyttö häipyy lautasensa äärestä ja voihkii mennessään "en jaksa yhtään enää syödä..."
Minulla on pikkuisen huono tapa korottaa ääntäni suuttuessani, mikä ei tietenkään ole lauluäänelle ollenkaan hyväksi. Nyt unohtui kurkku, äänihuulet ja naapurit, kun komensin tytöt paikalle. Pidin heille erittäin kovaäänisen puhuttelun, koska en siedä ruuan haaskaamista ja olin myös kieltänyt ruuanlaittopuuhiin ryhtymisen, koska valmista ruokaa oli tarjolla. Sanoin, että ruokaa saa kaikin mokomin itse tehdä, jos sitä ei ole valmiina, mutta nyt kun sitä tehdään ja jätetään puolet syömättä, siitä en yhtään pidä.
Ruuan valmistanut tyttö sai mättää tähteen kippoon, laittaa kelmun päälle ja kipon jääkaappiin.
Pikkupojat supisivat myöhemmin illalla keskenään:
- "Mutsi skibas tänään..."
Tänään minä skibasin. Ruuan tai yleensäkin syömisen kanssa temppuilu on varmin tapa saada minut suuttumaan.
Tein pikavauhdilla vielä illan lisäruokinnaksi kattilallisen spagetti-jauhelihapöperöä ja jouduin sitten kipaisemaan naapurin puolelle, kun sieltä soitettiin ja pyydettiin apua. Lähtiessäni kaksi tytöistä pohdiskeli ruuanlaittoa ja tyrmäsin ajatuksen sanomalla, että "hellalla on kattilallinen valmista ruokaa, joka syödään ensin". Tultuani reilun puolen tunnin kuluttua naapurista, istuu toinen tytöistä näykkimässä siskonsa tekemää ruokaa, jossa oli parsakaalia, tofua, paahdettuja leivänpaloja ja pähkinöitä. Pähkinät eivät tytölle maistuneet ja hän nakkeli niitä lautaseltaan pitkin ja poikin. Hetken kuluttua tyttö häipyy lautasensa äärestä ja voihkii mennessään "en jaksa yhtään enää syödä..."
Minulla on pikkuisen huono tapa korottaa ääntäni suuttuessani, mikä ei tietenkään ole lauluäänelle ollenkaan hyväksi. Nyt unohtui kurkku, äänihuulet ja naapurit, kun komensin tytöt paikalle. Pidin heille erittäin kovaäänisen puhuttelun, koska en siedä ruuan haaskaamista ja olin myös kieltänyt ruuanlaittopuuhiin ryhtymisen, koska valmista ruokaa oli tarjolla. Sanoin, että ruokaa saa kaikin mokomin itse tehdä, jos sitä ei ole valmiina, mutta nyt kun sitä tehdään ja jätetään puolet syömättä, siitä en yhtään pidä.
Ruuan valmistanut tyttö sai mättää tähteen kippoon, laittaa kelmun päälle ja kipon jääkaappiin.
Pikkupojat supisivat myöhemmin illalla keskenään:
- "Mutsi skibas tänään..."
Sushia ja siskonmakkarakeittoa
Haksahdin ostamaan Kampaajatyttäreltä Stockmannin lahjakortin. Ilahduin, kun "keksin" mennä bussilla Erottajalle ja sain matkarahojen hinnalla ihastella auringossa kylpeviä Hietalahden vanhoja taloja. En esimerkiksi koskaan aikaisemmin ole pannut merkille, että Salven talossa on symmetrisesti huiman kauniit parvekkeet.
Matkalla tapaamiani turisteja säälin taas. Ei todellakaan ole ihme, että Suomea pidetään tylsänä maana matkailijoiden kannalta. Tänä aamuna ei kaupungilla tuntunut olevan muuta ihastuttavaa tarjottavana kuin häikäisevä auringonpaiste. Amerikkalaisten ja japanilaisten kamerakaulaisten kulkijoiden katse tuntui kertovan, että "tätä vartenko olen tänne asti tullut".
Tarkoitukseni oli ostaa käytännöllisesti koko viidellä kympillä tuoretta leipää pakasteeseen. Olin uudistetulla Herkku-osastolla varmaankin ensimmäisen kerran ja olin tietysti ihan läkähtyä valikoimien laajuuteen. Yksi isoista pojista on haaveillut sushista jo monta päivää ja katsoin lahjakortin oikeuttavan minut täyttämään tuon toiveen. Wigrenin siskonmakkarat tarttui mukaani ja niistä tulikin niin herkullinen keitto, että jos olisin ollut oikein järkevä, olisin ostanut makkaroita enemmänkin. Ainakin nyt tiedän, että niitä kannattaa ostaa jatkossakin.
Vaahterasiirappi on ollut viime päivinä puheissamme moneen otteeseen. Nyt tarkistin vaahterasiirapin hinnan: 38 euroa litralta. Eli jos Suomessa myytäisiin puolen gallonan tölkkejä, sen hinta olisi noin 70e eli reilut 90 dollaria! Ei siis ihme, että mamma kiljuu täällä lettupäivänä "älkää hölvätkö sitä siirappia, nuole lautasesi puhtaaksi!"
"Kotiin kolmesta kolkasta II" -blogissa Sennie kertoo mielenkiintoisesta käynnistään vaahterasiirappitilalle.
Vaikka auringon valo on viedä tajun, joudun auringon ihailun lomassa pesemään pyykkiä oikein ahkerasti. Mutta oikeastaan voisikin jo aloittaa pyykinkuivatuskauden parvekkeella.
En ollut tiennyt, että osaan kytkeä pyykinpesukoneen. Tein sen eilen, eikä ainakaan vielä ole vesiletkut lentäneet seinälle.
Hyvin kaunis ääni on pyykinpesukoneessa.
Matkalla tapaamiani turisteja säälin taas. Ei todellakaan ole ihme, että Suomea pidetään tylsänä maana matkailijoiden kannalta. Tänä aamuna ei kaupungilla tuntunut olevan muuta ihastuttavaa tarjottavana kuin häikäisevä auringonpaiste. Amerikkalaisten ja japanilaisten kamerakaulaisten kulkijoiden katse tuntui kertovan, että "tätä vartenko olen tänne asti tullut".
Tarkoitukseni oli ostaa käytännöllisesti koko viidellä kympillä tuoretta leipää pakasteeseen. Olin uudistetulla Herkku-osastolla varmaankin ensimmäisen kerran ja olin tietysti ihan läkähtyä valikoimien laajuuteen. Yksi isoista pojista on haaveillut sushista jo monta päivää ja katsoin lahjakortin oikeuttavan minut täyttämään tuon toiveen. Wigrenin siskonmakkarat tarttui mukaani ja niistä tulikin niin herkullinen keitto, että jos olisin ollut oikein järkevä, olisin ostanut makkaroita enemmänkin. Ainakin nyt tiedän, että niitä kannattaa ostaa jatkossakin.
Vaahterasiirappi on ollut viime päivinä puheissamme moneen otteeseen. Nyt tarkistin vaahterasiirapin hinnan: 38 euroa litralta. Eli jos Suomessa myytäisiin puolen gallonan tölkkejä, sen hinta olisi noin 70e eli reilut 90 dollaria! Ei siis ihme, että mamma kiljuu täällä lettupäivänä "älkää hölvätkö sitä siirappia, nuole lautasesi puhtaaksi!"
"Kotiin kolmesta kolkasta II" -blogissa Sennie kertoo mielenkiintoisesta käynnistään vaahterasiirappitilalle.
Vaikka auringon valo on viedä tajun, joudun auringon ihailun lomassa pesemään pyykkiä oikein ahkerasti. Mutta oikeastaan voisikin jo aloittaa pyykinkuivatuskauden parvekkeella.
En ollut tiennyt, että osaan kytkeä pyykinpesukoneen. Tein sen eilen, eikä ainakaan vielä ole vesiletkut lentäneet seinälle.
Hyvin kaunis ääni on pyykinpesukoneessa.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Elämänlaatua nukkumalla
Meillä elämänlaatua haetaan aika erikoisin konstein. Emme harrasta juurikaan matkustelua, Carl Larssonin taidenäyttely on yksi näyttely kymmenessä vuodessa, jonne joku perheestä saa aikaiseksi mennä. Hyvä ruoka kulminoituu ehkä kerran kuussa väsäämiini jauhelihapihveihin ja pottumuussiin ja muut hurvittelut elämänlaadun parantamiseksi ovat aika vaatimattomia.
Mutta eiliseniltainen päätös lähteä aikaisin nukkumaan oli kyllä meille päätöksen toteuttaneille todella virkistävä. Miehellä on eilen ja tänään vapaapäivä ja hän oli eilen Tirtetan kanssa uimahallissa kolmisen tuntia. Eli kaksi joukosta oli luonnollisella tavalla uupuneita. Itse olin herännyt aamuhämärissä ja muutama muukin vaikutti olevan unitankkauksen tarpeessa. Kello oli 20.15 kun kömmin miehen viereen sänkyyn ja 7 nuorinta lasta oli myös peittojensa alla. Tirtetta oli sipannut jo aikaa sitten, eikä kauaa tarvinnut muidenkaan unta odotella. Vanhemmat lapset olivat solidaarisia ja soivat suloisen nukkumarauhan meille.
On uskomattoman ihana tunne herätä yöllä katsomaan kelloa ja luulla aamun olevan jo kohta käsillä ja kello onkin vasta hiukan yli puolen yön.
Kun nämä nukkujat aamulla heräsivät, useamman kommentit oli ihmettelyä siitä, miten ihmeen mukavalta tuntuikaan herätä ihan omia aikojaan kenenkään herättämättä.
Onhan kiistatonta, miten hyvät ja riittävät unet vaikuttavat kaikkeen muuhun elämiseen ja olemiseen. Kaiken lisäksi kun kasvuiässä olevat lapset kuulema kasvavat nukkuessaan. Minulla riittävä nukkuminen vaikuttaa näkyvimmin siihen, että ajatus kulkee hiukan vaivattomammin. Väsyneenä mielikuvituskin jähmettyy.
Mielikuvituksen vilkkautta olenkin tänä aamuna tarvinnut ihan runsain määrin, kun olen maksanut laskuja. Maaliskuun alku toi vuokraamme sadan euron korotuksen. Vuokrien nousu on ollut taloyhtiössämme erittäin maltillista, joten en valita korotusta siltä osin ollenkaan. Se, kuinka sen satasen taikoo jostakin lisää, onkin se mielikuvituksen paikka.
Pyykikone saapuu tänään. Odotan hänen saapumistaan jännityksellä. (Persoonapronomini tuli kyllä ihan vahingossa, mutta kuvastaa kai paremmin saapujan tärkeää asemaa perheessämme.) Vaikka olen kiireellistä pyykkiä kiikuttanut pesutupaan, on "kakkosluokan" kiireellisyysasteista pyykkiä odottamassa viisi korillista. Koko viikon on perheessämme vallinnut lakananvaihtokielto.
Yksi asia ainakin on nyt päätetty, jollei kesä tuo mutkia kummankaan osapuolen eloon. Melska jatkaa mummon ja papan hoivissa ainakin vielä ensi syksykauden. Kun täti-Tirtetta aloittaa elokuussa esikoulun ja esikoulu on klo 10-14:n välillä, ei minulla paljoa jää kuljetusten väliin luppoaikaa. Sekin aika tuhrautuu ihan vaivattomasti kaupassakäyntiin ja ruuanlaittoon.
Viime kevät oli kaupungissa asuvalle maallepääsyä odottavalle hyvin kiduttava. Nyt kun maallepääsy on jo vuoden lähempänä, tuntuu kidutuksesta tulevan vielä koettelevampi. Olisikohan ruvettava kasvattamaan vaikka herneenversoja ja vehnänorasta, jotta saisi johonkin purkaa näitä patoutuneita mullantonkimishaluja?
Mutta eiliseniltainen päätös lähteä aikaisin nukkumaan oli kyllä meille päätöksen toteuttaneille todella virkistävä. Miehellä on eilen ja tänään vapaapäivä ja hän oli eilen Tirtetan kanssa uimahallissa kolmisen tuntia. Eli kaksi joukosta oli luonnollisella tavalla uupuneita. Itse olin herännyt aamuhämärissä ja muutama muukin vaikutti olevan unitankkauksen tarpeessa. Kello oli 20.15 kun kömmin miehen viereen sänkyyn ja 7 nuorinta lasta oli myös peittojensa alla. Tirtetta oli sipannut jo aikaa sitten, eikä kauaa tarvinnut muidenkaan unta odotella. Vanhemmat lapset olivat solidaarisia ja soivat suloisen nukkumarauhan meille.
On uskomattoman ihana tunne herätä yöllä katsomaan kelloa ja luulla aamun olevan jo kohta käsillä ja kello onkin vasta hiukan yli puolen yön.
Kun nämä nukkujat aamulla heräsivät, useamman kommentit oli ihmettelyä siitä, miten ihmeen mukavalta tuntuikaan herätä ihan omia aikojaan kenenkään herättämättä.
Onhan kiistatonta, miten hyvät ja riittävät unet vaikuttavat kaikkeen muuhun elämiseen ja olemiseen. Kaiken lisäksi kun kasvuiässä olevat lapset kuulema kasvavat nukkuessaan. Minulla riittävä nukkuminen vaikuttaa näkyvimmin siihen, että ajatus kulkee hiukan vaivattomammin. Väsyneenä mielikuvituskin jähmettyy.
Mielikuvituksen vilkkautta olenkin tänä aamuna tarvinnut ihan runsain määrin, kun olen maksanut laskuja. Maaliskuun alku toi vuokraamme sadan euron korotuksen. Vuokrien nousu on ollut taloyhtiössämme erittäin maltillista, joten en valita korotusta siltä osin ollenkaan. Se, kuinka sen satasen taikoo jostakin lisää, onkin se mielikuvituksen paikka.
Pyykikone saapuu tänään. Odotan hänen saapumistaan jännityksellä. (Persoonapronomini tuli kyllä ihan vahingossa, mutta kuvastaa kai paremmin saapujan tärkeää asemaa perheessämme.) Vaikka olen kiireellistä pyykkiä kiikuttanut pesutupaan, on "kakkosluokan" kiireellisyysasteista pyykkiä odottamassa viisi korillista. Koko viikon on perheessämme vallinnut lakananvaihtokielto.
Yksi asia ainakin on nyt päätetty, jollei kesä tuo mutkia kummankaan osapuolen eloon. Melska jatkaa mummon ja papan hoivissa ainakin vielä ensi syksykauden. Kun täti-Tirtetta aloittaa elokuussa esikoulun ja esikoulu on klo 10-14:n välillä, ei minulla paljoa jää kuljetusten väliin luppoaikaa. Sekin aika tuhrautuu ihan vaivattomasti kaupassakäyntiin ja ruuanlaittoon.
Viime kevät oli kaupungissa asuvalle maallepääsyä odottavalle hyvin kiduttava. Nyt kun maallepääsy on jo vuoden lähempänä, tuntuu kidutuksesta tulevan vielä koettelevampi. Olisikohan ruvettava kasvattamaan vaikka herneenversoja ja vehnänorasta, jotta saisi johonkin purkaa näitä patoutuneita mullantonkimishaluja?
torstai 1. maaliskuuta 2012
Mummola
Kun soitin eilen illalla äidille mummolaan, riuhtaisi taas sydänalasta, niinkuin aina silloin, kun tulee ikävä jonnekin tai jotakin. Pyysin Talouskoululaiselta käyttöluvan näihin hänen ikuistamiinsa mummolatunnelmiin, koska kaikki eivät ole kuvia huomanneet tyttären blogin puolelta.
Punainen talo on syntymäkotini ja kun sen kunnon tullessa puheeksi joku mainitsee, että olisi viisainta purkaa koko talo, minä olen hiljaa. Kodin purkaminen on samaa, kuin purettaisi kappale lapsuudesta pois. Mutta väistämättä mummolassa asuessa joutuu tekemään monia ratkaisuja järkisyiden ja taloudellisuudenkin pohjalta.
Nyt kuitenkin puhelinsoiton perusteella tiedän mummolassa kaiken olevan hyvin, eikä vielä ole alkanut sadan vuoden aikainen, joka keväinen rumba veden kellarista lappamisesta. Lumien sulamisvesiä kun valuu kevääntulon kunniaksi kellarin lattialle.
Illalla muistui mieleeni isäni iki-ihana sanonta: "vesj riimasta nolokahtelloo". Sanonta on ajankohtainen maaliskuussa. Mutta mitäs se tarkoittikaan, tietääkö kukaan?
Punainen talo on syntymäkotini ja kun sen kunnon tullessa puheeksi joku mainitsee, että olisi viisainta purkaa koko talo, minä olen hiljaa. Kodin purkaminen on samaa, kuin purettaisi kappale lapsuudesta pois. Mutta väistämättä mummolassa asuessa joutuu tekemään monia ratkaisuja järkisyiden ja taloudellisuudenkin pohjalta.
Nyt kuitenkin puhelinsoiton perusteella tiedän mummolassa kaiken olevan hyvin, eikä vielä ole alkanut sadan vuoden aikainen, joka keväinen rumba veden kellarista lappamisesta. Lumien sulamisvesiä kun valuu kevääntulon kunniaksi kellarin lattialle.
Illalla muistui mieleeni isäni iki-ihana sanonta: "vesj riimasta nolokahtelloo". Sanonta on ajankohtainen maaliskuussa. Mutta mitäs se tarkoittikaan, tietääkö kukaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)