tiistai 6. maaliskuuta 2012

Syli-ikävä

Bloginpitäjä näkee tilastotiedoistaan, millaisilla hakusanoilla on blogiin eksytty tai tarkoituksellisesti tultu. Tänään joku oli etsinyt lisätietoa hakusanalla "9-vuotias hakeutuu jatkuvasti syliin".
Tuskin mitään lisätietoa hakija löysi, mutta antoi samalla minulle hyvän juttuaiheen.

Tähän mennessä olen sylihoitanut jo 10  9-vuotiasta. En ole koskaan lukenut psykologiaa kahta lukiokurssia enempää. Lastenhoitoa- ja kasvatusta käsitteleviä kirjoja olen elämäni aikana lukenut metrin korkuisen pinon. Kuitenkin suurin osa lastenkasvatuksesta tehdään rakkaudella, johdonmukaisuudella, kestävyydellä ja järjellä. Arjen pulmat ratkaisen yhdistelemällä eri tekniikoita, muistelen kantapääoppia ja neuvottelemalla mieheni kanssa. Ja lapselle, joka kysyy, "ootko mun kaveri?", vastaan, että " en oo sun kaveri, oon sun äiti".

Suomessa lapset lähtevät koulutielle yleensä 6-8 vuotiaina. Jotkut kehittyvät nopeammin ja heidän motivaatiolleen oppia uusia asioita on viisaampaa aloittaa koulutyö kuusivuotiaana.
Jos lapsella on kehityksessä syystä tai toisesta viiveitä tai hän on vaikka sairastellut lapsena paljon tai puheenkehitys on selkeästi viivästynyt, silloin on helppo päätös lykätä ensimmäiselle luokalle menoa. Kuinka ylimääräinen "kasvuvuosi" käytetään lapsen kannalta tehokkaimmin, voikin olla sitten lapsen asuinkunnan resursseista kiinni. Joskus lapsi käy esikoulun kahteen kertaan, joissakin kouluissa on ns. valmistava luokka tai starttiluokka.
Joka tapauksessa, kun lapsi aloittaa koulunkäynnin, muuttuu hänen elämässään paljon asioita kerralla. Muuttuu myös lapsensa kasvattaneiden vanhempien elämässä. Joka kerta, kun olen kävellyt elokuun puolivälin paikkeilla kotiin lähikoulun pihalta saatettuani ekaluokkalaisen ensimmäistä päivää kouluun, on kurkussa enemmän tai vähemmän kuristava tunne. Minulle konkretisoituu tunne, että lapsessani on nyt koko maailman nähtävillä siihenastisen kasvatustyöni tulos. Jonkun lapsen kohdalla olen levollisin mielin, jonkun lapsen kohdalla toivon, että hän selviäisi koulun haasteista.
Kouluunlähtö luonnostaan ja viimeistään luo välimatkaa vanhemman ja lapsen väliseen fyysiseen yhteyteen. Luonteesta riippuen lapsi on tankannut vanhempiensa läheisyyttä. Siinä missä toiselle sylissä viihtyminen on luontaista, toinen ei ole enää oma-aloitteisesti neljä vuotta täytettyään hakeutunut syliin.

Pieni koululainen tarvitsee hyvin paljon turvallisuutta. Turvallisuuden luomiseen tarvitaan vanhempien aikaa, keskittymistä ja paljon ihmistuntemusta. Lapsensa luonteen tuntien pitää selvittää, mitkä asiat lasta koulunkäynnissä jännittävät. Joku pelkää sitä, ettei osaa itse ottaa ruokaa lautaselleen koulun ruokasalissa. Toisen pelko on koulumatkan varrella olevan kaljaravintolan avonainen ovi. Päällepäin levollisen lapsen piilevä pelko voi olla mahdollinen myöhästyminen koulusta.

Vaikka lapsi päällepäin näyttää koulunkäyntiinsä tyytyväiseltä, kaikki näyttää sujuvan, voi tunteiden sanoiksi pukeminen olla vaikeaa tai lapsi ei pidä sitä tärkeänä.
Kukaan lapsi ei pidä tenttamisesta tai turhasta kyselystä. Siksi tiedustelut koulupäivän sujumisesta ja mahdollisista huolenaiheista täytyy tehdä hienovaraisesti ja aidosti kiinnostuneena. Lapset ovat hyvin tarkkoja aistimaan, jos kyselet vain tapojesi mukaan ja ajatuksesi ovat jossain muualla. Johdattelemalla keskustelua lasta kiinostaviin yksityiskohtiin saat arvokasta tietoa arjen todellisesta sujumisesta. Surkein kysymys, minkä vanhempi voi koululaiselleen koulupäivän jälkeen tehdä, on "oliko koulussa tänään kivaa?"
Totuus lapsen kannalta kun on se, että koulupäivä on sujunut ihan mallikkaasti ja hyvällä mielellä, mutta minkä lapsi mieltää "kivaksi" on useimmiten asioita, joita harvemmin koulussa voidaan tehdä.
Kun pieneltä koululaiselta kysyy muussa yhteydessä, mitkä asiat koulussa "on kivaa", vakiovastaukset ovat "välitunnit, ruokailu, penkkaripäivän karkkisade, lelupäivä tai kun kouluun saa tuoda karkkia".

Kun pieni koululainen alkaa vapaa-ajalla hakeutua vanhemman syliin, hänellä on tarve päästä syliin. Jos hän hakeutuu usein syliin, hänellä on tarve päästä usein syliin.
Kun ihmislapsi haluaa tulla vanhempansa syliin, hän tarvitsee turvaa, haluaa jakaa jotakin mielensä taakkaa, on väsynyt tai sairas tai hänellä on ikävä isää tai äitiä.
Tyhmin kysymys, minkä vanhempi tuossa tilanteessa voi tehdä, on "miksi haluat tulla syliin?"
Lapsi haluaa tulla syliin silloin, kun hän tarvitsee sitä.
9-vuotiaalla kyky analysoida omia tunteita on vielä puutteellinen. Siinä missä aikuinen analysoi nuhjuisen olonsa sanoilla " olen joutunut tänään tekemään liikaa itsenäisiä päätöksiä, joissa olen ollut epävarma ja lisäksi nukuin viime yönä jotenkin huonosti. Tunnen oloni väsyneeksi, yksinäiseksi ja turvattomaksi" - saattaa pieni koululainen olla tunteidensa ja tuntemuksiensa kanssa aivan uupunut ja neuvoton.
Monella 9-vuotiaalla on jo käsitys siitä, miten hänenikäistensä oletetaan käyttäytyvän. Moni ajattelee, että "hän on liian iso menemään syliin ja itkemään, kun on liikaa asioita mieltä painamassa".

Ota lapsi syliin, rentoudu itse ja lapsen reviiriä kunnioittaen silittele hänet rentoutumaan. Keskity kokonaan lapseen, äläkä anna muiden ihmisten mitenkään häiritä teitä. Jos puhelimesi soi, sulje puhelin. Anna lapsen olla rauhassa ja ota hetken päästä puheeksi jokin yksityiskohta kuluneesta päivästä. Jos lapsi ei kiinnostu asiasta, ole hiljaa ja anna lapsen nauttia hyväksynnästäsi ja lämmöstäsi.
Älä sano "mistä haluaisit keskustella" tai "mikä mieltäsi painaa". Usein lapsi alkaa lähestyä asiaansa luonnostaan, kun hän kokee olevansa kokonaan turvassa ja täysin huomiosi keskipisteessä. Jos lapsen on vaikea löytää sanoja, mieti päivän tapahtumia ja lapsen reaktioita, sanoja ja toimintaa ja yritä löytää johtolanka. Turhat sanat ja tenttaminen on pahasta, koska  mieli vahvatuntoisellakin lapsella voi käpertyä kuin simpukka kotiloonsa.
Opettele lukemaan kehon kieltä. Lapset ovat siinä luonnostaan mestareita.

Jos lasta painaa tai hänen olonsa tekee epämukavaksi kotona vallitseva ilmapiiri tai vaikka vanhempien välisen suhteen kireys, hän ei ehkä osaa pukea asiaa sanoiksi mitenkään. Silloin on sinun velvollisuutesi huomata asia, että lapsellasi on paha olo sen takia, että olet leikkinyt mykkäkoulua miehesi kanssa monta päivää.
Jos haluat lapsesi hyvinvointia, korjaa asia miehesi kanssa ja seuraa, korjaantuiko myös lapsesi tarve päästä jatkuvasti syliin.
Sinun ja lapsen välisen vuorovaikutuksen sujumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sinä ja lapsi tiedätte, miksi lapsi haluaa tulla syliin. Silloin sylihoito myös toimii ja täyttää tehtävänsä.

Loppukaneettina: minä kävin vielä 14-vuotiaana silloin tällöin istumassa isäni sylissä. Isä sanoi tavallisesti:
- "Kukas iso köntti se siihen könksähti?"
Siihen toteamukseen ei odotettu minun vastaavan mitään, katsoimme isän kanssa vain toisiamme silmiin ja nauroimme.
Isä ei puhunut minulle mitään, mutta rakkaus ja välittäminen oikein hyrisivät hänestä ja minä latasin tunneakkujani. Kun isän polvet alkoi puutua, hän sanoi hyväntahtoisesti:
- "Mäneppäs nyt iso köntti jo matkaas..."

13 kommenttia:

  1. Olen aivan samaa mieltä kanssasi tuosta sylittelystä. Rakkautta ja hellyyttä ei pidä rajoittaa eikä säästää, varsinkaan lasten kohdalla.

    VastaaPoista
  2. Nuorin on 13-vuotias. Ei hän enää syliin tule, mutta sohvalla hakeutuu mielellään kainaloon, minä mielelläni pidän. Isompia halaan aina tilaisuuden tullen. Eihän se iästä kiinni ole. Jokainen kaipaa hellyyttä.

    VastaaPoista
  3. Täällä Pohjois-Irlannissa olen havahtunut pohtimaan tätä aihepiiriä aika paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että suomalainen kulttuuri on kovin käytännöllinen, muttei kovin tunteikas. Siinä missä Suomessa esimerkiksi puetaan lapset superhuolellisesti kaikkeen säähän, täällä laitetaan lapselle shortsit ja huppari, kun helmikuussa paistaa aurinko. Suomessa äiti käskee syödä salaatin lautaselta, täällä ei ole niin justiin. Mutta siinä, missä Suomessa on aivan normaalia, että ekaluokkalainen kävelee yksin koulumatkat, kotiutuu puolilta päivin ja saattaa odottaa neljä-viisikin tuntia töistä palaavia vanhempiaan, täällä se on aivan ennenkuulumatonta. Itse asiassa täällä on laitonta jättää alle 12-vuotias lapsi ilman aikuista kotiin. Jos siitä jää kotiin, on lastensuojelu ovella ja vanhemmat oikeudessa hyvin herkästi. Monessa muussakin asiassa olen ajatellut, että suomalainen kulttuuri näemmä korostaa ja arvostaa itsenäisyyttä ja itsenäistymistä, omatoimisuutta, käytännöllisyyttä ja järkevyyttä, välillä jopa niin, että annamme itsestämme aika kovan vaikutelman. Tuskin ne lapset on niin kauhean erilaisia täällä ja Suomessa, joten viisi vuotta eroa siinä, minkä ikäisenä pärjää yksin kotona kuulostaa siltä, että mailla on erilaiset näkökulmat lapsen tunne-elämään.

    VastaaPoista
  4. Olin aikoinaan lukukauden koulunkäyntiavustajana kolmannella luokalla, eli suunnilleen 9 vuotiaiden parissa. Lähes jokaisella lapsella oli välituntisin tarve halia, pitää kädestä, jutella silmiin katsoen, istua sylissä. Eniten pidinkin välitunneista, jolloin tunsin olevani tarpeellinen ja tärkeä vain olemalla läsnä, kuuntelemalla ja välittämällä. Isommatkin pojat hakeutuivat kylkeen juttelemaan, kun huomasivat ettei heitä torjuta. Uskon vakaasti, että juuri aikuisen läsnäolo ja hyväksyvä asenne on lasten kasvulle tärkeää. Ja aikuisten myös :)

    VastaaPoista
  5. Halataan ja pusitaan mennen tullen pienten lastenlasten kanssa ja touhutaan, sylitellään, vaan kun tulevat isommiksi, eivät enää sillä tavoin syliin vapaaehtoisesti hyppele, mutta kiinniottoleikkejä ja muita kosketusleikkejä on kuitenkin kiva leikkiä...ja tulla sohvalle vieren istuskelemaan. Isompien kanssa enemmän jutellaan.

    VastaaPoista
  6. Kyllä on sinulla Sirkku ollut ihana viisas isä ja kyllä sinä olet viisas ja ihana äiti lapsillesi!

    Kommenttina neitinomadin kokemuksiin Irlannissa:
    Minä asun katraineni Saksassa ja olen tehnyt hyvin samansuuntaiset havainnot. En ole varma, onko täällä lainvastaista jättää alle 12-vuotias yksin kotiin, mutta ainakin yleinen ilmapiiri paheksuu sellaista. Hämmästys on ollut suuri, kun olen kertonut Suomessa yleisestä käytännöstä. Kyllä Suomessa mielestäni yli-ihannoidaan lasten itsenäisyyttä eikä ymmärretä, kenen kustannuksella se kaikki tapahtuu. Oma mieheni joutui aikoinaan tulemaan ensimmäiseltä luokalta lähtien tyhjään kotiin. Hän jäi omasta halustaan pihalle odottamaan tunniksi tai pariksi, kunnes isoveli tuli kotiin, koska yksin sisällä talossa oli liian pelottavaa. Tätäkö me haluamme lapsillemme?

    Meillä 8-vuotias poika tulee yhä mielellään päivittäin kainaloon ja haluaa kuunnella kun luen hänelle ääneen. Jos jostain syystä siihen ei ole tilaisuutta, on valitus melkoinen! Eikä kysymys ole pelkästään ääneen lukemisesta, hän haluaa ennen kaikkea tankata läheisyyttä.

    tv Leena

    VastaaPoista
  7. Soot kyllä nii ihana <3.

    VastaaPoista
  8. "Pitäähän se hellyyden akkukin täyttää!" tuumasi serkku-poikani 9v.na kavutessaan äitinsä syliin:)Itse oon samaa mieltä,että niin kauan,ku lapsi haluaa syliin tai haluaa osoittaa hellyyttä yms,se pitää hänelle sallia!Oma poikani 10v voi aloittaa päivän pyytämällä äitiään halaamaan päivän halit:)

    VastaaPoista
  9. Meillä kans halitellaan joka päivä. Viimeksi tänään 9-vuotias muistutti, että olin luvannut tuplapeittelyn illalla, kun eilen en päänsärkyisenä ja väsyneenä edes sen vertaa jaksanut. Iltaisin luetaan sohvalla satu porukalla, ja peitellään jokainen erikseen. Pienet asiat ja huomiot ovat tärkeitä, isossa sakissa kun aika on kortilla. Sinulla on Sirkku hyviä huomioita maailmasta, ja sitä ihanaa maalaisjärkeä jota kaipaan joskus tänne maaseudullekin ;)

    VastaaPoista
  10. Hieno kirjoitus! Meilläkin lapset joskus kysyy että "ootko sä äiti mun kaveri?" ja minä vastaan että "ei, minä en ole sinun kaverisi vaan minä olen aina sinun äitisi". <3

    Kyllä suomalainen kulttuuri on sellainen että itsenäistyä pitäisi heti ja mahdollisimman aikaisin, kuitenkin nyt viimeistään toisella luokalla. Silloin ei enää meidän kaupungissa ole iltapäiväkerhojakaan tarjolla. Olen onnellinen kun voin vielä hyvän tovin ainakin olla kotona ottamassa lapsia vastaan koulusta. Ensimmäinen lapsi on nyt toisella luokalla ja 3 nuorempaa on täällä vielä kasvamassa.

    En tiedä yleisesti onko minulle vain sattunut "huono suku" äidin puolelta vai miksi elämä on sellaista kyräilyä, pahan puhumista, riitoja yms. Juuri eilen mietin kun sain ikäviä viestejä osakseni aivan syyttä (joku oli tehnyt omia päätelmiään asiayhteydestä irrotetuista jutuista). Miehen kanssa mietimme ja pohdimme ja tulimme siihen tulokseen että isäni suvussa asia on toisin. Ihmiset ovat hyväntahtoisia, iloisia, nauttivat elämästä, puhuvat kivoja asioista toisista jne.

    Mietin onko syynä se että isäni äiti on kasvattanut kaikki 9 lastaan aikuiseksi, saatellut heidät maailmalle ja ollut sen jälkeenkin läsnäoleva äiti kaikille lapsilleen. Jokaisen kanssa yhteydessä vähintään kerran viikossa, aina yhtä kiinnostunut kuuluumisista ja tekemisistä. Juhlimme mummua äitienpäivinä ja viimeisinä vuosina vierailijoita päivän aikana oli pitkästi toista sataa! Ja aina yhtä sydämellisesti mummu jutteli jokaisen kanssa, halasi, piti kädestä, osoitti rakkauttaan ja välittämistään.

    Kun taas äitini perheessä vanhemmat saivat 5 lasta, lähtivät ulkomaille töihin kun kun nuorimmat olivat 7- ja 8v. Nämä koululaiset olivat viikot yksin kotona; söivät mitä saivat, lämmittivät pesuvettä soikossa ja kulkivat likaisina ja haisevina kouluun. Kukaan ei puuttunut asiaan vaikka kaikki tiesivät, kukaan ei edes koskaan pyytänyt lapsia luokseen syömään vaikka tai käynyt iltaisin katsomassa että kaikki on kunnossa. Tämä siis 70-luvun alussa.
    Taloudellinen pakko oli syynä, muuten olisi talo mennyt alta. Mutta mietin; olisiko kuitenkin ollut viisainta muuttaa vuokralle ja pitä lapsistaan huolta.
    Toki isovanhempai tekivät varmasti mielestään parhaimman ratkaisun... jälkikäteen voidaan olla montaa mieltä asiasta.

    Katkeruus, hylkääminen ym. paistavat vielä vuosikymmenten jälkeenkin noiden nyt noin viisikymppisten mielissä ja se omalla tavallaan, kenties huomaamatta myrkyttää lähipiiriä. Pahat puheet, ilkeys, toisen arvosteleminen, rumat sanat siivittävät puhelinkeskusteluja ja viestejä.

    Onneksi voin valita... haluan olla sellainen kuin isäni perhe! Rakastaa lähimmäistäni ja antaa hyvän kiertää!

    Tanja

    VastaaPoista
  11. Harvinaisen ihania kommentteja teillä!
    Kiitos myös ensikertalaisille. Toivottavasti kuulemme teistä uudelleen.

    VastaaPoista
  12. Kaunis, ajatuksia herättävä kirjoitus.
    Meillä on kolme lasta, ja esikko tokalla ja keskimmäinen ekalla. Monta ihmeellistä asiaa ja isoa muutosta on koulu tuonut mukanaan. Nautin niin niistä hetkistä kun "isot" vielä haluavat syliin tai pitävät kaupungilla kädestä kiinni. :)
    Itse muistan istuneeni mummun sylissä(varovaisesti tosin, ettei osteoporoottiset polvet hajoa) hetkeä ennen kuin minut ja mieheni vihittiin. Kyllä se syli on tärkeä kaiken ikäisille..

    Mukava blogi sinulla.
    Mutkan kautta tänne eksyin ja aion tulla toistekin.
    Mukavaa viikonlopun jatkoa!

    VastaaPoista