"Älä kostuta valkijaa"

Iltarukoukset on rukoiltu, iltahalit annettu useampaan kertaan, suukot saatu ja annettu ja levollisella mielellä on pienimmät asettuneet nukkumaan. Minulla on tyytyväinen olo, kun olen saanut viettää pitkästä aikaa kiireettömiä viikonlopun iltoja kotona. Muutama viikonloppu meni yövuoroissa ja silloin tärkeät iltarutiinit muuttuvat karuiksi lauseiksi: "käykää ajoissa nukkumaan, äitin täytyy nyt lähteä töihin, nähdään aamulla".
Isi on kyllä töissä, mutta ruokatunnilla hän kävi kotona syömässä ja se tekee hänen yövuorostaan ihan siedettävän.
Iltarukouksesta muistui mieleeni nuorimman pojan, Miikan, yhtenä iltana kertoma kiitosaihe käydessämme rukoilemaan: " se, että me päästään muuttamaan talolle".
Miikan esittämässä kiitosaiheessa kiteytyy kyllä tällä hetkellä koko perheen päällimmäiset tunteet. Jos aikaisemminkin, niin nyt vasta puheissamme viliseekin ilmaisuja " voidaankos sitten talolla tehdä näin" tai "mitähän me vuoden päästä tänään tehdään talolla - ollaan varmaan puutarhassa".

Vähitellen muuttoon liittyvät asiat näkyvät myös käytännön toimissa. Suurin asia noin kymmenen hengen maallemuutossa on taatusti kaupunkiasunnon tyhjennys ja sen "logistiikka". Siksi jo hahmottelen mielessäni strategioita ongelmakohtien ratkaisemiseksi ja vähitellen alan hoitaa niitä käytännön asioita, jotka voidaan jo etukäteen, ennen ensi kesää, tehdä. Haaveilen ainakin yhdestä pakettiautokuormallisesta, jolla hoidetaan jo etukäteen täältä pois ne tavarat, joita emme täällä enää tarvitse.
Minulle hyvin merkittävä asia on myös tietoisuus siitä, että ensi keväänä, jos Luoja suo ja elämme, laitamme ainakin perunat maahan. Eilen tein tästä "tikusta asian" ja soitin Kuopion Veljelle ja pohdiskelimme ihan savolaiseen tyyliin, puolin ja toisin asianhaaroja punniten, mille puutarhan läntille olisi perunamaa soveliainta laittaa. Siinäpä sitten tekin, lukijaparat, saatte uupumukseen asti lukea multatouhujen autuudesta. Voi veikkoset sentään, kuinka tästä tuleekaan mukavaa, jos sitä vaikka pääsee peltotöihin vielä!

Kaupungin ääniä kuulostelee nyt toisella tarkkuudella. Viimeinen syksy kaupungissa. Lehmusten lehtien ripinä jalkakäytävän kiveyksellä voimistuu päivä päivältä lehtimäärän lisääntyessä. Tuulen kuljettaessa lehtiä parvekkeemme edustalla kuuluu parvekkeella istuessa lähes miellyttävä luonnon ääni. Lehtien äänen kauneus rikkoutuu, kun jalkakäytävällä kulkee sadat ja sadat ihmiset ja eri kielien sekamelska kantautuu korviin. Eräänä päivänä niitä ääniä kuullessani huomasin ajattelevani, että ensi syyskuussa istuessani talon takakuistilla, kulkee kuistin ohi ehkä naapurin kissa, saattaa hyppiä orava ja ainakin kirmaa lauma omia lapsia.
Joku kysyi minulta, mitä mahdan ikävöidä maallemuuton jälkeen. Sitä en vielä tiedä, mutta se on varmaa, että tätä ihmispaljoutta en tule ikävöimään. Ystävät, naapurit, sukulaiset ja satunnaiset pistäytyjät täyttävät aivan varmasti sitä kyseenalaista tyhjiötä, jonka Helsingin keskustan tuntuman väkimäärä jättää. Sanon: aika aikaa kutakin.
Olen kai tulossa vanhaksi ja kaipaan enemmän hiljaisuutta.


Inkerinsuomalainen mummo vanhainkodista sanoo riemastuttavasti, kun pyytää jättämään huoneensa eteiseen yöksi valon palamaan:
-"Älä kostuta valkijaa".
Joka kerta tuo lause sykähdyttää. Pidetään mekin lamppu palamassa.