Harkitsetko perheesi kanssa maallemuuttoa?

Kohta kaksi vuotta on kulunut muutostamme Helsingin keskustan alueelta etelä-savolaiseen, luonnonkauniiseen, noin viiden tuhannen asukkaan kuntaan. Kun muutimme, mukanamme tuli lapsistamme yhdeksän, joista nuorin oli tuolloin 8-vuotias. Kahden vuoden aikana kaksi lapsista on muuttanut täältä pois.

Ennen maallemuuttoa lapset olivat viettäneet aikaa tässä talossa satunnaisesti. Oikeastaan kukaan heistä ei ollut viettänyt viikkokausia mummolassa notkuen tai että tapana olisi ollut jokaisena koulun loma-aikana tulla maalle. Olimme viettäneet yhden kesäkuukauden ja yhden hiihtolomaviikon perheenä tässä talossa ennen lopullista muuttoa. Käsitys tavallisesta arjesta maalla oli siis lapsilla ja miehelläni aika mielikuviin perustuva. Kaupungissa asuvat ystävämme tekivät myös parhaansa pitääkseen meidät maan pinnalla toppuuttelemalla huikeaa intoamme muuttoa kohtaan: miestä varoiteltiin pitkästymisellä, lapsia peloteltiin kavereiden ikävöimisellä, minulle muistutettiin talven ankaruudesta ja lumitöiden määrästä. Olimme siis varautuneet villipedoista alkaen lumimyrskyihin, viikkojen sähkökatkoksiin, tuuleen, tuiskuun ja pakkaseen. Lisäksi maalla kuulema oli vaikea hoitaa asioita, palvelut ja joukkoliikenne ei toimi, kaupat ja yritykset ovat auki vain silloin tällöin ja paikasta toiseen kulkeminen on hyvin vaivalloista. Lisäksi autoja on pakko hankkia, ne ovat aina rikki ja polttoaine on kallista.

Ja mitä sitten maallemuutolta perheenä odotimme: halusimme hankkia eläimiä. Halusimme päästä lähelle luontoa, kulkemaan metsiin ja rannoille, kuokkimaan maata, tekemään polttopuita, raivaamaan pusikoita, kuuntelemaan luonnon ääniä, seuraamaan vuodenaikojen vaihteluja. Halusimme välillä päästä hiljaisuuteen, halusimme välillä elää paikassa, jossa ei tuntemattomien ihmisten virta ollut vastassa heti kodin ulko-ovella. Halusimme istuksimaan kuistille, jonka editse ei kulkisi yksikään tuntematon kurkistellen, mitä mahdamme siellä kuistilla tehdä.
Halusimme rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa elämää. Halusimme pois ostamisen pakosta.

Mihin emme olleet varautuneet

Yllätys oli se, että kulkeminen kirkonkylään ja lähimpiin kaupunkeihin oli sujuvaa ja nopeaa. Siihen emme olleet varautuneet tai emme osanneet etukäteen arvata, että isin päiviin kuuluu täällä yllättävän paljon ajoa ja kuskaamista. Onneksi isi ei ammattikuljettajan työstä eläkkeellepäästyään ole kyllästynyt autolla-ajoon, koska minä puolestani vihaan sitä.
Vain kaksi lapsista on "aktiiviharrastajia" ja heidän kuskaamistaan harrastuksiin on iltaisin aika paljon. Koska harrastukset ovat liikunnallisia, myös kuljettajaisä käyttää hyödykseen mahdolliset odotteluajat ja harrastaa itsekin sillä aikaa. Asuinpaikkakuntamme liikuntamahdollisuudet ovat poikkeuksellisen monipuoliset. Harvassa tämänkokoisessa kirkonkylässä on mahdollisuus harrastaa golfista, tenniksestä, jääpeleistä, yleisurheilusta tai ratsastuksesta alkaen eri liikuntamuotoja.

Itse kuvittelin pitäväni säännöllisesti ja aktiivisesti yhteyttä kaikkiin ystäviini Helsingissä. Kun yhtä ja ainutta yhteydenpitokanavaa kaikkiin lähes kahteen sataan ei ole, on kuulumisien kysely tai puhelimessa juttelu lähes satunnaista ja vain muutaman kanssa. Menetän paljon hyvää, kun ystävyyssuhteet haurastuvat.

Aika hyvin olemme tottuneet vaihtelevaan puhelimen toimintaan täällä talolla. Jos pitää soittaa tärkeä puhelu vaikka johonkin virastoon, kannattaa istua keittiön pikkupöydän ääressä eikä lähteä kävelemään kesken puhelun. Toinen vaihtoehto on mennä seisomaan keskelle pihaa - siellä kenttää on riittävästi. Kanalassa on myös hyvä kuuluvuus, joten saatan soittaa sieltäkin tärkeitä puheluita.

Kun Helsingissä illat ja vapaa-aika saattoivat usein kulua olohuoneessa elokuvia tai televisiota katsellen, on täällä television katselu jäänyt tyystin. Eilen illalla yksi lapsista muisteli, kuinka Helsingin aikoina olisi ollut kauhea katastrofi, jos televisiota ei jostain syystä olisi ollut. Nyt kukaan ei ole televisiota kaivannut ja ani harvoin kukaan katsoo edes tallennettuja ohjelmia tietokoneelta.
Mitäkö lapset sitten tekevät täällä televisionkatselun sijaan: temuavat ulkona, leikkivät kissojen ja koirien kanssa, juttelevat keskenään tai puuhastelevat jotakin puutarhassa.

Kun vähän on paljon ja riittävästi

Pienistä asioista tulee maalla suuria. Auringonlaskun värit taivaalla ihastuttavat meitä uudestaan ja uudestaan. Lehtien puhkeamista puihin seurataan tarkemmin. Kotieläinten tempauksia seurataan suurella mielenkiinnolla. Luonnon eläimien tekemiset talon ympäristössä on kaikille ihmetyksen aihe: hirvi pellon laidalla, kettu tai jänis, joutsenpariskunnan töräyttelyt, ajokoiran pyydystämä myyrä pellolla. Oman kaivon raikastakin raikkaampi vesi. Omasta metsästä kannetut puut takassa tai leivinuunissa. Valinnan mahdollisuus: nukunko vanhassa vai uudessa talossa vai pystytänkö vaikka teltan metsään ja nukun siellä. Puhdasta ruokaa kotipihasta: voikukanversoa leivän päälle, ruohosipulia vanhan talon takaa munakkaaseen, jonka munat on munittu samana aamuna.

Tein jokunen päivä sitten kyselyn lapsille ja miehelle. "Jos olisi mahdollista, haluaisitko asua vanhassa kodissa Helsingissä vai asuisitko täällä".
Näköjään sopeutuminen maalla-asumiseen on tapahtunut: kaikki halusivat asua täällä.