Muutaman viikon sisällä sattui nyt toinen tapaus, jolloin olen harmistunut ujouteeni avata suuta julkisella paikalla ventovieraalle. Jälkeenpäin surkuttelee, miksi en tehnyt niin tai niin.
Aamulla seisoin kioskin jonossa, edelläni asioi hyvin vanha täti. Hänellä oli seurassaan itseään nuorempi mies, juttelivat ihan tuttavallisesti, oli ehkä sukulainen. Täti lähtee hymyillen saamansa vaihtorahat kädessä, hymyilee minulle ja unohtaa lapasensa tiskille. Huikkaan tädin perään: "teidän lapanen taisi unohtua!" ja ojennan sen tädille. Tämä kiittää hymyillen ja puristaa edelleen vaihtorahoja, ostoksia ja lapasia kädessään. Postimerkin ostettuani huomaan, että aulassa tädin seurassa ollut mies nostaa pikaisella liikkeellä tädin takaa lattialta viisieurosen ja sujauttaa sen taskuunsa. He menevät vähän kauemmas ja täti alkaa laittaa rahoja kukkaroonsa. Hänen toimensa näyttivät ihan siltä, kuin hän olisi ihmetellyt, "mihin se viitosen seteli tästä hävisi?" Jään hetkeksi katsomaan ja uskon miehen ottavan setelin taskustaan ja kysyvän,"oliko se tämä, jonka löysin lattialta?" Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahdu ja ajattelin tulkinneeni tilanteen väärin. Hyvin vaivautuneena menen viereiseen kauppaan, koska huomasin jälleen kerran kompastuneeni omaan hyväuskoisuuteeni: uskon viimeiseen asti ihmisten rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja sitten en ole uskoa silmiäni, kun näen vääryyttä.
Liian myöhään keksin, että olisin voinut mennä tädin luo ja kysyä, putosiko teiltä äsken raha. Ja jos täti olisi myöntänyt, olisin ojentanut viisieurosen. Mies oli nimittäin tädin seurassa edelleen, olisi ollut mielenkiintoista nähdä miehen ilme. Yhtä hyvin olisin voinut älähtää suureen ääneen: "Miksi sä laitat sen rahan omaan taskuus, näithän sä, että se putosi tädiltä!"
Ennen joulua katselin monttu auki, kun nuori nainen mätti kaupan ostoskorista piparilaarin päällä pullotolkulla alkoholijuomia reppuunsa ja muovikassiinsa vaatenyssäköiden sekaan. Nainen kokoaa kassinsa, vilkaisee minua, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja kävelee kassalle. Ennenkuin ehdin löytää hyllyjen välistä myyjän ja selittää tälle tapahtuneen, on nainen häipynyt. Silloin ärisin itselleni. Jos en olisi niin arka suomalainen, joka on isoäidinmaidossa jo imenyt, että julkisilla paikoilla ei huudella kovaan ääneen eikä aiheuteta pahennusta, olisin voinut karjaista niin että kauppa olisi raikunut: "vartijat, henkilökunta, ottakaa tuo varas kiinni!" Oikeasti kun olisi pitänyt tehdä juuri niin. Aivoni eivät vain halunneet millään uskoa, että tuo nainen aikoo todella VARASTAA nuo, mitä hän sulloo kasseihinsa. Vai pelkäänkö itse tulevani nolatuksi, jos vaikka olenkin ymmärtänyt näkemäni väärin...
Turha pönkittää itsetuntoaan sanomalla olevansa oikeuden puolustaja, jos ei edes saa suutaan auki.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
tiistai 4. tammikuuta 2011
Kiukkuinen muija
Myöhäinen, oikeastaan kovin varhainen ajankohta oli ainoa asia, joka säästi mieheni viime yönä kuulemasta kunniaansa. Hän tuli 11-tuntisen työpäivän jälkeen kävellen kotiin varikolta, joka sijaitsee lähes seitsemän kilometrin päässä kotoamme. Miehen työvuoro päättyi yöllä kahden jälkeen. Olin tallentanut hänen puhelimeensa taksin tilausnumeron, laittanut lompakkoon nipun taksirahaa. "Tolpalla nyt ei sattunut juuri silloin olemaan yhtään autoa." "Oli niin leppoisan mukava ilma (-20), eikä yhtään tuullut!" "Jalkakäytävät oli niin hyvin hiekotettu!"
Onhan se siis kummallista, että salskea, nuori mies, ei saa omaksi ilokseen enää edes kävellä töistä kotiin. "Reilu tuntihan tuossa vain meni."
Tehän tiedätte, miltä kuulostaa, kun yöllä vimmastunut nainen yrittää hillitä sanaista arkkuaan ja yrittää antaa kuitenkin ympäristön nukkua. Se on sellaista puhinan ja kihinän välimuotoa ja teatraalisen äkkinäistä kyljenkääntöä.
Mies kävi iloisena suihkussa, hörppäsi tipan piimää ja heittäytyi ikionnellisena nukkumaan. Kiukkuinen muija ei vaan saanut unta, kun kuvitteli, mitä OLISI voinut tapahtua, jos vaikka joku sorkkarautajengi olisi miehen kolkannut, varastanut reput ja rensselit, talon rahoista puhumattakaan.
Siinä valvoskellessa muija alkoi kuunnella yhdestä lastenhuoneesta kantautuvaa yskänkuminaa. Kello lähenteli jo viittä. Koska yskijä ei itse ymmärtänyt tulla hakemaan pullosta helpotusta, vein lapselle huikat.
Kello on luvattoman paljon yli yhdeksän, kun puhelin alkaa rytistä tyynyni alla. Vanhin tytär soittaa:
- Ei me nyt sitten tullakaan hoitoon, koska ei tullut työkeikkaa.
Yritän puhua äänellä, ikäänkuin olisin ollut jo tuntikausia työn tuiskeessa. En jää rupattelemaan, täytyy ottaa viimeiset ilot irti loman aamu-unista.
Kun myöhemmin kiskon luuni sängyn uumenista pystyasentoon, ei minulle ole enää tipankaan väliä, millä konstilla mies on kotiin selvinnyt. Pääasia, että on tullut.
Onhan se siis kummallista, että salskea, nuori mies, ei saa omaksi ilokseen enää edes kävellä töistä kotiin. "Reilu tuntihan tuossa vain meni."
Tehän tiedätte, miltä kuulostaa, kun yöllä vimmastunut nainen yrittää hillitä sanaista arkkuaan ja yrittää antaa kuitenkin ympäristön nukkua. Se on sellaista puhinan ja kihinän välimuotoa ja teatraalisen äkkinäistä kyljenkääntöä.
Mies kävi iloisena suihkussa, hörppäsi tipan piimää ja heittäytyi ikionnellisena nukkumaan. Kiukkuinen muija ei vaan saanut unta, kun kuvitteli, mitä OLISI voinut tapahtua, jos vaikka joku sorkkarautajengi olisi miehen kolkannut, varastanut reput ja rensselit, talon rahoista puhumattakaan.
Siinä valvoskellessa muija alkoi kuunnella yhdestä lastenhuoneesta kantautuvaa yskänkuminaa. Kello lähenteli jo viittä. Koska yskijä ei itse ymmärtänyt tulla hakemaan pullosta helpotusta, vein lapselle huikat.
Kello on luvattoman paljon yli yhdeksän, kun puhelin alkaa rytistä tyynyni alla. Vanhin tytär soittaa:
- Ei me nyt sitten tullakaan hoitoon, koska ei tullut työkeikkaa.
Yritän puhua äänellä, ikäänkuin olisin ollut jo tuntikausia työn tuiskeessa. En jää rupattelemaan, täytyy ottaa viimeiset ilot irti loman aamu-unista.
Kun myöhemmin kiskon luuni sängyn uumenista pystyasentoon, ei minulle ole enää tipankaan väliä, millä konstilla mies on kotiin selvinnyt. Pääasia, että on tullut.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Mitä suurperhe syö yhtenä tavallisena talvipäivänä?
Kukaan ravitsemustieteilijä älköön vaivautuko seuraavaa lukemaan. On kysymys summittaisesta yhteenvedosta, mitä 14-henkinen perhe syö päivänä, jolloin kukaan ei ole koulussa tai päiväkodissa. Laskuissa ei ole mukana työläismiehen eväät yövuoroon. Mainittakoon, että olen aikoinaan, vanhaan hyvään aikaan, tenttinyt ravitsemusopin.
Ravitsemusopilliset näkökohdat jäävät kuitenkin väistämättä toiselle sijalle, jos ruokabudjetti on rajallinen. Olen senkin huomannut, että ruokaan saa rahaa uppoamaan ihan millaisia määriä hyvänsä, kun lisätään vain ruokalistalle harvinaisempia herkkuja. Hedelmät ja pähkinät on hyvä esimerkki, niitä kuluisi kuinka paljon tahansa.
Aamupalalla meillä syötiin tänään kokonainen Vaasan iso paahtoleipäpaketti ja puoli pakettia ruisleipää. Kahvia kului vain 10 keittimen kupillista. Maitoa kaakaota varten 2 litraa, lisäksi laimennettua sekamehua 1 litra. Kaurapuuroa meni vain pieni kattilallinen. Kinkkuleikkelettä ja juustoa sekä jäävuorisalaattia leivän päälle.
Aamupäivän aikana hävisi kupista keittiön pöydältä kilon verran avokadoja.
Pakastettuja marja-aronioita napsittiin litran verran.
Puolenpäivän jälkeen tuli vähän kiirus ruuan kanssa, kun: yllätys-yllätys kaikilla olikin yhtäkkiä kova nälkä. Paistoin pellillä kaksi kiloa ranskalaisia ja paistinpannulla paahdoin puolitoista kiloa grillinakkeja.
Jossain välissä katosi hedelmäkupista aamupäivällä ostamani omenat, kolme kiloa.
Välillä tein eväät työhön lähtevälle miehelle ja käskin hänen ostaa automaatista kunnon ruoka-annoksen. Reilulla viidellä eurolla hänen työpaikallaan saa monipuolisen aterian jälkiruokineen.
Koska siitä iankaikkisesta mutakakusta oli ollut kyselyjä jo varmaan joululoman ensi päivistä asti, tein iltapäivällä pellillisen sitä. Jouduin itse kakkulapion varteen turvatakseni edes 90%:sti kaikille tasavertaisen palan. (Sen verran murenia pelliltä maistoin, että mukavasti sillä makeannälkä olisi lähtenyt.) (Mieheni ei siis ehtinyt edes nähdä kakkua.)
Kun sitten ilta alkoi hämärtyä ja jäältä purkautua nälkäisiä jössejä kotiin, katsoin viisaammaksi hakea lisämuonitusta suoraan naapuritalosta. Perunoiden kuoriminen tai riisinkeitto ei yhtään enää houkutellut.
Naapuritalon perheravintolasta kannoin kotiin 14 juustohampurilaista, 8 tavallista hampurilaista ja vanhimmalle pojalle pekonihampurilaisaterian.
Jossakin välissä joku nälkäinen raukka on syönyt henkenä pitimiksi vehnämurokkeita. Halpaa S-marketin mansikka- ja banaanijogurttia litran purkeissa on näköjään tänään mennyt kolme litraa...
Joku perhettämme tuntematon voisi kauhistella ja pudistella päätään: "mahtavat olla kauheita läskibonazoja!"
Todellisuudessa liikakertymiä löytyy vain perheen vanhemmilta.
Tänään ei siis kukaan syönyt karkkia, suklaata, sipsiä tai kitannut limua.
Jääkaapissa on varalla yöllä kotiutuville kinkkuruisleipiä.
Yhteenvetona voisi perheen äiti todeta: ihan keskivertopäivä ruuan menekin suhteen.
Ravitsemusopilliset näkökohdat jäävät kuitenkin väistämättä toiselle sijalle, jos ruokabudjetti on rajallinen. Olen senkin huomannut, että ruokaan saa rahaa uppoamaan ihan millaisia määriä hyvänsä, kun lisätään vain ruokalistalle harvinaisempia herkkuja. Hedelmät ja pähkinät on hyvä esimerkki, niitä kuluisi kuinka paljon tahansa.
Aamupalalla meillä syötiin tänään kokonainen Vaasan iso paahtoleipäpaketti ja puoli pakettia ruisleipää. Kahvia kului vain 10 keittimen kupillista. Maitoa kaakaota varten 2 litraa, lisäksi laimennettua sekamehua 1 litra. Kaurapuuroa meni vain pieni kattilallinen. Kinkkuleikkelettä ja juustoa sekä jäävuorisalaattia leivän päälle.
Aamupäivän aikana hävisi kupista keittiön pöydältä kilon verran avokadoja.
Pakastettuja marja-aronioita napsittiin litran verran.
Puolenpäivän jälkeen tuli vähän kiirus ruuan kanssa, kun: yllätys-yllätys kaikilla olikin yhtäkkiä kova nälkä. Paistoin pellillä kaksi kiloa ranskalaisia ja paistinpannulla paahdoin puolitoista kiloa grillinakkeja.
Jossain välissä katosi hedelmäkupista aamupäivällä ostamani omenat, kolme kiloa.
Välillä tein eväät työhön lähtevälle miehelle ja käskin hänen ostaa automaatista kunnon ruoka-annoksen. Reilulla viidellä eurolla hänen työpaikallaan saa monipuolisen aterian jälkiruokineen.
Koska siitä iankaikkisesta mutakakusta oli ollut kyselyjä jo varmaan joululoman ensi päivistä asti, tein iltapäivällä pellillisen sitä. Jouduin itse kakkulapion varteen turvatakseni edes 90%:sti kaikille tasavertaisen palan. (Sen verran murenia pelliltä maistoin, että mukavasti sillä makeannälkä olisi lähtenyt.) (Mieheni ei siis ehtinyt edes nähdä kakkua.)
Kun sitten ilta alkoi hämärtyä ja jäältä purkautua nälkäisiä jössejä kotiin, katsoin viisaammaksi hakea lisämuonitusta suoraan naapuritalosta. Perunoiden kuoriminen tai riisinkeitto ei yhtään enää houkutellut.
Naapuritalon perheravintolasta kannoin kotiin 14 juustohampurilaista, 8 tavallista hampurilaista ja vanhimmalle pojalle pekonihampurilaisaterian.
Jossakin välissä joku nälkäinen raukka on syönyt henkenä pitimiksi vehnämurokkeita. Halpaa S-marketin mansikka- ja banaanijogurttia litran purkeissa on näköjään tänään mennyt kolme litraa...
Joku perhettämme tuntematon voisi kauhistella ja pudistella päätään: "mahtavat olla kauheita läskibonazoja!"
Todellisuudessa liikakertymiä löytyy vain perheen vanhemmilta.
Tänään ei siis kukaan syönyt karkkia, suklaata, sipsiä tai kitannut limua.
Jääkaapissa on varalla yöllä kotiutuville kinkkuruisleipiä.
Yhteenvetona voisi perheen äiti todeta: ihan keskivertopäivä ruuan menekin suhteen.
Duggarin perhe
Oletko jo tutustunut Duggarin perheeseen? Jos olet, tiedät heti, mitä perhettä tarkoitan. Arkansasissa, USA:ssa asuu ihana perhe, jonka vanhemmilla on 19 lasta. Perheen sivut löytyy http://www.duggarfamily.com/. Sivuilta löytyy nyt enemmän kuvia myös pikkuruisesta Josiesta, joka syntyi raskausviikolla 25 joulukuussa 2009. Ennenkuin kukaan käy kadehtimaan perheen kotia tai elämää, kannattaa muistaa, että he elävät amerikkalaisessa kulttuurissa ja ihmisten sidokset esimerkiksi kotiseurakuntaan on aivan toisenlaiset kuin meillä.
Perheen sivuja tutkiessa harmittelee surkeaa englanninkielentaitoaan.
Suosittelen lämpimästi tutustumaan perheeseen!
Perheen sivuja tutkiessa harmittelee surkeaa englanninkielentaitoaan.
Suosittelen lämpimästi tutustumaan perheeseen!
Mutakakku
Frödingen pakastemutakakku on hyvää. Jos haluat karsia kuluja, pääset lähes yhtä hyvään lopputulokseen tällä ohjeella ja kakun hinnaksi tulee noin 1,60e.
Ison uunipellillisen saa kolminkertaisella ohjeella, sokerin määrän vähentäminen ei juurikaan vaikuta makuun, kakun olemus ei vaan ole yhtä "mutainen". Mitä notkeammaksi uskallat taikinan jättää, sitä mehevämmän kakun saat. Minä pelaan mielummin varman päälle ja laitoin maitoa sekoittamisen loppuvaiheessa vain pienen tilkan.
1dl voisulaa
2 munaa
1dl kaakaota
2 1/2 dl sokeria
1/2 tl vaniljasokeria
2dl vehnäjauhoja
1/4 tl suolaa
loraus maitoa
Sekoita voisulaan sokerit ja suolat. Lisää munat ja sekoita reippaalla kädellä. Lisää jauhot ja kaakao ja maitoa tarpeen mukaan. Sekoita nopeasti tasaiseksi, ettei taikina sitkisty.
Vuoan halkaisija 24 cm , 175 astetta, 15-20 min.
Jäähtyneelle kakulle jotkut laittaa tomusokeria, meillä kakku ei ehdi edes jäähtyä.
Vyötärön tilanteesta ja itsehillinnästä riippuen jotkut syö löysän kermavaahdon kanssa. Minulle riittää kolme-neljä lusikallista kahvin seurana namipalaksi.
Ja on sitten hirveen makkeeta.
Ison uunipellillisen saa kolminkertaisella ohjeella, sokerin määrän vähentäminen ei juurikaan vaikuta makuun, kakun olemus ei vaan ole yhtä "mutainen". Mitä notkeammaksi uskallat taikinan jättää, sitä mehevämmän kakun saat. Minä pelaan mielummin varman päälle ja laitoin maitoa sekoittamisen loppuvaiheessa vain pienen tilkan.
1dl voisulaa
2 munaa
1dl kaakaota
2 1/2 dl sokeria
1/2 tl vaniljasokeria
2dl vehnäjauhoja
1/4 tl suolaa
loraus maitoa
Sekoita voisulaan sokerit ja suolat. Lisää munat ja sekoita reippaalla kädellä. Lisää jauhot ja kaakao ja maitoa tarpeen mukaan. Sekoita nopeasti tasaiseksi, ettei taikina sitkisty.
Vuoan halkaisija 24 cm , 175 astetta, 15-20 min.
Jäähtyneelle kakulle jotkut laittaa tomusokeria, meillä kakku ei ehdi edes jäähtyä.
Vyötärön tilanteesta ja itsehillinnästä riippuen jotkut syö löysän kermavaahdon kanssa. Minulle riittää kolme-neljä lusikallista kahvin seurana namipalaksi.
Ja on sitten hirveen makkeeta.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
"Osta mulle hattaraa" eli elämisen pienet ilot
Tirtetan teki aamulla kovasti mieli hattaraa. Se on aika harvinaista herkkua, Linnanmäki kesäisin taitaa olla lähes ainoa takuuvarma paikka, mistä sitä saa. Joskus harvoin näkee isossa karkkikaupassa pönttöön pakattua töhnää, jota sanotaan hattaraksi. Hattarasta haaveillessaan Tirtetta lausui niin syvällisen toteamuksen, että se piti ihan kirjoittaa muistiin: "Yhes kaupas myyään ilmatteeks hattaraa. Ne ei oo halpoja, ne on tarjoukses."
Pää on jotenkin usvassa vielä vuoden vaihtumisen johdosta. En ole oikein hyvä valvomisessa, mielummin paneudun pitkiin yöuniin. Onneksi koululaiset saavat vielä viikon huilata, en muista milloin olisi ollut näin pitkä joululoma.
Äiti soitti lumen keskeltä mummolasta. Tuli oikein hyvä mieli, koska olivat isän kanssa hilpeitä ja iloisia. Hilpeys taas johtui siitä, että äiti oli pyrkinyt isän syliin istumaan, koska paleli. Isä oli lausunut tuon lapsuudesta tutun kommentin: "elä nyt iso köntti kehtoo siihen tulla". Vuodet olivat tuoneet kommenttiin jatkon: "mäne äkkiä pois, minä ihan kuolen sinun alleis".
Äiti lopetteli puhelun toteamukseen, että "pitää kait laittaa takkaan tuli, että lämpiää."
Pienet ilot ovat siis olleet tänään vallalla. Mies tutkisteli työvuorolistaansa ja muisti samassa, että vuoden vaihtuminen tuo tuntipalkkaan 15:n sentin korotuksen. Sanoin hänelle, että "mitä iloa sulle siitä on, kun kaikki tienestit menevät siihen samaan kankkulan kaivoon kuin ennenkin, eli muijan taskuun." En muista, olenko jo paljastanut teille tämän mieheni kannalta raadollisen tosiasian: kaikki rahat, jotka mieheni suurella vaivalla tienaa, minä laitan menemään. Kahviraha työpäivän varalle on ollut lähes ainut raha, mitä kirstunvartija hänelle suo. Tähän tilanteeseen ajauduimme oikeastaan viime kädessä silloin, kun mieheni tulee kauhusta läähättäen kotiin ja saa hädin tuskin sanottua: "mun pankkikortti on kadonnut...mä nostin rahaa ja sitten se katos johonkin..."
Tiedätte hyvin, millainen soittorumba alkaa sensortin katoamisesta. Minä, tietty, etsin kaikki numerot, mies täysi-ikäisenä kortinhaltijana joutui tietysti hoitamaan puhumispuolen, vaikka olisi mielellään antanut minun hoitaa sen.
Kului muutama päivä, kadonnut kortti oli saatu hengiltä ja oletettavasti ei ollut tapahtunut mitään suurempaa onnettomuutta. Jotakin etsiskelin miehen lompakosta. Ihmetyksen-säikähdyksen-epäuskon tälli pamahti tietoisuuteeni: "Mitä tämä pankkikortti tekee sun lompakossa!!?!!" Pankkikortti oli koko ajan ollut miehen lompakossa, olin erittäin sokeasti uskonut hänen puheitaan, ettei "korttia löydy mistään, se on varastettu!"
Siis tuo tapaus siirsi kaikki perheen rahavirtojen ohjailun minun hoteisiini. Luottamus mieheeni on tallella.
Pää on jotenkin usvassa vielä vuoden vaihtumisen johdosta. En ole oikein hyvä valvomisessa, mielummin paneudun pitkiin yöuniin. Onneksi koululaiset saavat vielä viikon huilata, en muista milloin olisi ollut näin pitkä joululoma.
Äiti soitti lumen keskeltä mummolasta. Tuli oikein hyvä mieli, koska olivat isän kanssa hilpeitä ja iloisia. Hilpeys taas johtui siitä, että äiti oli pyrkinyt isän syliin istumaan, koska paleli. Isä oli lausunut tuon lapsuudesta tutun kommentin: "elä nyt iso köntti kehtoo siihen tulla". Vuodet olivat tuoneet kommenttiin jatkon: "mäne äkkiä pois, minä ihan kuolen sinun alleis".
Äiti lopetteli puhelun toteamukseen, että "pitää kait laittaa takkaan tuli, että lämpiää."
Pienet ilot ovat siis olleet tänään vallalla. Mies tutkisteli työvuorolistaansa ja muisti samassa, että vuoden vaihtuminen tuo tuntipalkkaan 15:n sentin korotuksen. Sanoin hänelle, että "mitä iloa sulle siitä on, kun kaikki tienestit menevät siihen samaan kankkulan kaivoon kuin ennenkin, eli muijan taskuun." En muista, olenko jo paljastanut teille tämän mieheni kannalta raadollisen tosiasian: kaikki rahat, jotka mieheni suurella vaivalla tienaa, minä laitan menemään. Kahviraha työpäivän varalle on ollut lähes ainut raha, mitä kirstunvartija hänelle suo. Tähän tilanteeseen ajauduimme oikeastaan viime kädessä silloin, kun mieheni tulee kauhusta läähättäen kotiin ja saa hädin tuskin sanottua: "mun pankkikortti on kadonnut...mä nostin rahaa ja sitten se katos johonkin..."
Tiedätte hyvin, millainen soittorumba alkaa sensortin katoamisesta. Minä, tietty, etsin kaikki numerot, mies täysi-ikäisenä kortinhaltijana joutui tietysti hoitamaan puhumispuolen, vaikka olisi mielellään antanut minun hoitaa sen.
Kului muutama päivä, kadonnut kortti oli saatu hengiltä ja oletettavasti ei ollut tapahtunut mitään suurempaa onnettomuutta. Jotakin etsiskelin miehen lompakosta. Ihmetyksen-säikähdyksen-epäuskon tälli pamahti tietoisuuteeni: "Mitä tämä pankkikortti tekee sun lompakossa!!?!!" Pankkikortti oli koko ajan ollut miehen lompakossa, olin erittäin sokeasti uskonut hänen puheitaan, ettei "korttia löydy mistään, se on varastettu!"
Siis tuo tapaus siirsi kaikki perheen rahavirtojen ohjailun minun hoteisiini. Luottamus mieheeni on tallella.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Härkätaistelijan jumppahousut ja sauna-arvioita
Tänä aamuna puoli kahdeksalta kömpi viereeni työmies. Oli selvinnyt hengissä uudenvuodenyöstä pääkaupungin yöliikenteessä. Halliin päästessään oli vielä niin paljon työhaluja jäljellä, että oli kysynyt ylitöiden toivossa esimieheltään: "Onko tullut sairastapauksia?" Ei ollut, mutta lupasi soittaa, jos ilmaantuisi.
Isä sai tänään nukkuakin kohtuullisen rauhassa. Edellisellä kerralla kun yritti nukkua päivällä, Tirtetta kömpii tyynylle istumaan ja supattaa korvaan: "Ole sinä härkä, minä olen härkätaistelija. Tämä tyyny on punanen viitta ja minä vinkutan tätä sinun edessä ja sinä hyökkäät. Jooko isi?" Kun isi ei leikistä innostu, härkätaistelija jättää härkänsä rauhaan. Kun isi muutaman tunnin kuluttua istuu aamupalallaan, istahtaa Tirtetta hänen eteensä , katso tiukasti silmiin ja kysyy: "Onko kivaa vai tylsää?" Isillä kun tahtoo silmät harittaa yövuoron jälkeen, niin oli tarpeellista tunnustella isin mielialoja. Isin vastaus kyllä vakuutti tytön: "Minulla on aina kivaa, kun sinä olet lähellä!"
Äitillä ja isilläkin oli äsken harvinaisen kivaa, kun jostain ihmeen syystä päädyimme kotisaunaan kahdestaan. Muistelin saunoneeni viimeksi juhannuksena, mutta emme edes muista, oliko vuosi vai kaksi edellisestä yhteisestä saunomisesta. Talomme kuudennessa kerroksessa on hulppea talon sauna mukavin näköaloin, mutta siellä ei tule juurikaan käytyä. Oma sauna on noin neljän neliön suuruinen, ikkunallinen henkiinjäämistestikoppi, jossa meinaa noutaja tulla väkisin. Vaikka ilmastointi hönkii täydellä teholla saunomisen ajan ja välillä haukkaat happea ikkunasta, ei lauteilla jaksa kukaan olla kauaa. Pysyypä ainakin siltä osin sähkölasku aisoissa, kun sauna palvelee paremmin rojuvarastona. (Huom. Laitan kiukaan sulakkeet pois päältä aina saunomisen jälkeen. Tarpeeksi paljon surullisista saunapaloista olemme viimevuosina lukeneet ja kuulleet.)
Rakettiasian pohdinta päättyi ihan onnellisesti. Kaikki paukuttelusta nauttivat poikalapset löysivät kaveripiiristään niin paljon samanmielisiä, että ihan kyllikseen saivat kaikki pörrätä ulkona katkussa ja paukkeessa.
Kun veimme tyttönelikolla taas isälle evästä pysäkille, jäin Tirtetan kanssa pienelle pullonkeruureissulle.
Tirtetta sanoi minulle, kun pauke oli vähän pelottavanpuoleista:
- Äiti, ei tuota tarvii yhtään pelätä! Ei se tee ihmisille mitään pahaa. Noita valotikkuja (kipinöitä) pitää kyllä vähän varoa. Jos sellanen osuu ihmiseen, tulee enemmän verta kuin lehmästä!
Teimme hyvin sukkelan pullokierroksen, paukuttelu oli meistä vähän pelottavaa. Sen verran taas kaikki ulkona viime yönä kuljeskelleet pulloja löysivät, että 15 litraa maitoa noilla pikkuvessan lattialla pusseissa haisevilla pulloilla saa.
Vieressäni toivottelee hyvää yötä se neljävuotias rimppakinttu. Sai tänään vanhimmalta siskoltaan (hänellä onnekkaalla kun on 6 isosiskoa) ihanat lilanväriset "jumppahousut". Yksi sisko sanoo niitä "diskohousuiksi", kun ovat jotakin kimaltelevaa materiaalia. Tirtetta itse sanoo, että housut ovat samanväriset kuin naapurinmummon yöpaita.
Isä sai tänään nukkuakin kohtuullisen rauhassa. Edellisellä kerralla kun yritti nukkua päivällä, Tirtetta kömpii tyynylle istumaan ja supattaa korvaan: "Ole sinä härkä, minä olen härkätaistelija. Tämä tyyny on punanen viitta ja minä vinkutan tätä sinun edessä ja sinä hyökkäät. Jooko isi?" Kun isi ei leikistä innostu, härkätaistelija jättää härkänsä rauhaan. Kun isi muutaman tunnin kuluttua istuu aamupalallaan, istahtaa Tirtetta hänen eteensä , katso tiukasti silmiin ja kysyy: "Onko kivaa vai tylsää?" Isillä kun tahtoo silmät harittaa yövuoron jälkeen, niin oli tarpeellista tunnustella isin mielialoja. Isin vastaus kyllä vakuutti tytön: "Minulla on aina kivaa, kun sinä olet lähellä!"
Äitillä ja isilläkin oli äsken harvinaisen kivaa, kun jostain ihmeen syystä päädyimme kotisaunaan kahdestaan. Muistelin saunoneeni viimeksi juhannuksena, mutta emme edes muista, oliko vuosi vai kaksi edellisestä yhteisestä saunomisesta. Talomme kuudennessa kerroksessa on hulppea talon sauna mukavin näköaloin, mutta siellä ei tule juurikaan käytyä. Oma sauna on noin neljän neliön suuruinen, ikkunallinen henkiinjäämistestikoppi, jossa meinaa noutaja tulla väkisin. Vaikka ilmastointi hönkii täydellä teholla saunomisen ajan ja välillä haukkaat happea ikkunasta, ei lauteilla jaksa kukaan olla kauaa. Pysyypä ainakin siltä osin sähkölasku aisoissa, kun sauna palvelee paremmin rojuvarastona. (Huom. Laitan kiukaan sulakkeet pois päältä aina saunomisen jälkeen. Tarpeeksi paljon surullisista saunapaloista olemme viimevuosina lukeneet ja kuulleet.)
Rakettiasian pohdinta päättyi ihan onnellisesti. Kaikki paukuttelusta nauttivat poikalapset löysivät kaveripiiristään niin paljon samanmielisiä, että ihan kyllikseen saivat kaikki pörrätä ulkona katkussa ja paukkeessa.
Kun veimme tyttönelikolla taas isälle evästä pysäkille, jäin Tirtetan kanssa pienelle pullonkeruureissulle.
Tirtetta sanoi minulle, kun pauke oli vähän pelottavanpuoleista:
- Äiti, ei tuota tarvii yhtään pelätä! Ei se tee ihmisille mitään pahaa. Noita valotikkuja (kipinöitä) pitää kyllä vähän varoa. Jos sellanen osuu ihmiseen, tulee enemmän verta kuin lehmästä!
Teimme hyvin sukkelan pullokierroksen, paukuttelu oli meistä vähän pelottavaa. Sen verran taas kaikki ulkona viime yönä kuljeskelleet pulloja löysivät, että 15 litraa maitoa noilla pikkuvessan lattialla pusseissa haisevilla pulloilla saa.
Vieressäni toivottelee hyvää yötä se neljävuotias rimppakinttu. Sai tänään vanhimmalta siskoltaan (hänellä onnekkaalla kun on 6 isosiskoa) ihanat lilanväriset "jumppahousut". Yksi sisko sanoo niitä "diskohousuiksi", kun ovat jotakin kimaltelevaa materiaalia. Tirtetta itse sanoo, että housut ovat samanväriset kuin naapurinmummon yöpaita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)