Citymarketin tarjousmansikoiden päälle alkoi tehdä mieli grillimakkaraa. Makkarat on uunissa, mutta mansikat ihmetyttää minua. Jos suomalaiset mansikat, lajikkeesta riippumatta, ovat noin kirpeitä ja happamia, ei kyllä mansikkakermakakun teko yhtään houkuttele. Minusta kakkumansikat pitäisi olla niin makeita, ettei sokeri tulisi mieleenkään.
Meillä on heinäkuussa kolmen lapsen syntymäpäivä ja perinteisesti se on tarkoittanut kakkua, johon menee kuutisen kiloa mansikoita ja joka kasataan isolle tarjottimelle ja vatkataan puolitoista litraa kermaa.
Parhaimmat mansikat, joita olen onnistunut tänä kesänä ostamaan, olivat niin henkitoreissaan, että maksoivatkin enää 2e litralta ja sain monta litraa kaupan päälle, mutta maku oli makea. Kakkua ei kyllä semmoisista lässyköistä olisi voinut tehdä.
Ajatelkaa vaan, että marjanmyyntipisteessä ison kaupan edustalla pyydetään 5,80euroa litralta eilen poimituista mansikoista. Sellaisen hintalapun edessä liityn totaalikieltäytyjiin.
Aamukahvin aiheuttamassa tarmonpuuskassa tein reippaan aamukävelyn ja kipaisin hakemaan postista "kiltin lokitätin", joksi Viiliviiniä nyt täällä pikkutytöt kutsuvat, lähettämän paketin. Villiviini sai odottaa puoli vuotta Maatalouskoululaisen blogiarvonnassa voittamiaan villasukkia (kaiketi vielä liian pieniä) ja sukista ilahtuneena päätti ilahduttaa vuorostaan meidän kaakattajia.
Jako oli selkeä: nukketarvarat Tirtetalle ja askeartelutarvikkeet kuusivuotiaalle Kaisalle. Innoissaan on nyt kumpikin tyttö.
Tirtetta hoiti ensin nuket kuntoon ja nyt näyttää olevan isi käsittelyssä. Isin suuhun lusikoidaan nukenlusikalla salaattia, lettua ja oikeaa vettä. Välillä hypitään trampoliinilla isin vatsan päällä ja kannustetaan "hyvä isi!".
Välillä tiedustellaan isin janoa ja "kannattaa kuulema juoda oikeaa vettä, kun on noin iso maha".
Isille tulikin tästä päivästä vapaapäivä, joka ei tunnu ollenkaan hullummalta. Pienempipalkkaiset nuoret miehet oli pestattu ylitöihin ja nämä vanhat isopalkkaiset saa jäädä kotiin hoitamaan vaimoaan. Huomenna kyllä riittää ylitöitä sitten vanhoillekin miehille, mutta tänään nautiskelen elämästä lempparimieheni kanssa syöden Kabanossia, Fazerin Passionjuustokakkua (viimeisellä päivämäärällä hintaan 6,90!) ja happamia mansikoita.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Kyllä mammaa vähän nolottaakin
Tulen rauhoittelemaan itseäni tähän henkiseen jalkapuuhun. Tarkoitan, että kun muotoilee sanoiksi kokemansa, kokemus todennäköisesti alkaa vaikuttaa hyvin vähäpätöiseltä, ehkä jopa hiukkasen huvittavaltakin.
Istuin tässä äsken vilkuilemassa toisten kuulumisia. Jätin homman kesken ja menin nykimään lukittua ison vessa ovea tarkoituksenani toimittaa niitä asioita, joita varten sellaisia neliöitä asuntoihin haaskataan. Koska vessassa selvästi oli joku muu, kuin alkuperäisen käyttötarkoituksen mukainen toiminta käynnissä, ryskytin ovea ihan kunnolla ja avaamista nopeutaakseni huudan vielä pelottelulauseen "minulla on kauhea kakkahätä". Sieltä oven takaa kuului aikamoista säpinää ja muovisankojen kolinaa ja kalpeanaamainen, likomärkä poika (alushoususillaan) avaa oven pälyillen siihen malliin, että mammavaistot kertoivat heti jotakin luvatonta olevan meneillään. Hirveän vakavaa luvatonta ei kymmenen vuoden korvilla olevat pojat edes keksi tehdä, mutta vesi-ilmapallot ovat olleet meillä pannassa ties kuinka kauan. Ja niitähän siellä tehtailtiin ämpärikaupalla.
Juuri äsken olin kuullut, että talon Huutajamummo oli nostanut pihalla äläkän vesi-ilmapallojen riekaleista. Totesin siihen mielessäni, että rähiskööt rauhassa muiden lapsille, meillä ei niitä onneksi kenelläkään ole.
No sieltä vessasta luikahti yksi kappaletta meidän poikia karkuteille ja se toinen, vastuuntuntoisempi jäi selvittelemään, miten on mahdollista, että meille on ilmaantunut tuollainen määrä noita kiellettyjä, vaikka minulta ei ole kysytty lupaa. Samalla kun pauhaan selitystä asialle, leväytän leveän pyrstöni pytylle aikomuksenani hoitaa se asia, jonka takia olin ovet ryskyen siihen paikkaan tullut. Se vastuuntuntoinen poika alkaa väännellä epätoivoisesti käsiään ja selvittää ilmapallojen kuuluvan naapurin pojalle ja "muuten se naapurin poikakin on tuolla saunan puolella..." saa sydän kurkussa minulle sanotuksi.
Samassa se naapurin poika pistää päänsä lauteiden alta ja kuulen kiekaisevani hyvin lujaa ja korkealta. Enhän minä alta kaksikymppisiä naapurinkaan poikia pelkää taikka arkaile, mutta en nyt järin mielelläni istuisi vessanpytyllä heidän nähtensä. Poikaparka siristelee silmiään ja ei kai ole uskoa näkemäänsä, mutta ymmärtää kuitenkin ruveta tekemään lähtöä, kunhan ensin löytää ilmapallotynnyrinsä saunamme lauteiden alta.
Kun naapurin poika sulkee ulko-oven, muistutan hitaasti ja rauhallisesti omia poikiani, että edelleen on voimassa määräys, että minulta kysytään lupa, ennenkuin kaverit tulee meille sisälle. Kai tilanne kaikenkaikkiaan oli ollut hieman järkyttävä, koska vanhempi poika pillahti ihan oikeaan itkuun, kun asian koko karmeus hänelle paljastui.
Hoh-hoijakkaa sanoo yksi jos toinenkin lukija, jotta on sen muijan jutunjuuret jo aika tiukassa, kun pitää omat vessareissunsakin jo täällä selostaa. Sanon vain hyvin psykologisesti, että tällaiset tapaukset kuvastavat hyvin konkreettisella tavalla, kuinka epätavallisiin tilanteisiin saattaa viaton suurperheen äiti tavallisena arkipäivänä joutua.
Istuin tässä äsken vilkuilemassa toisten kuulumisia. Jätin homman kesken ja menin nykimään lukittua ison vessa ovea tarkoituksenani toimittaa niitä asioita, joita varten sellaisia neliöitä asuntoihin haaskataan. Koska vessassa selvästi oli joku muu, kuin alkuperäisen käyttötarkoituksen mukainen toiminta käynnissä, ryskytin ovea ihan kunnolla ja avaamista nopeutaakseni huudan vielä pelottelulauseen "minulla on kauhea kakkahätä". Sieltä oven takaa kuului aikamoista säpinää ja muovisankojen kolinaa ja kalpeanaamainen, likomärkä poika (alushoususillaan) avaa oven pälyillen siihen malliin, että mammavaistot kertoivat heti jotakin luvatonta olevan meneillään. Hirveän vakavaa luvatonta ei kymmenen vuoden korvilla olevat pojat edes keksi tehdä, mutta vesi-ilmapallot ovat olleet meillä pannassa ties kuinka kauan. Ja niitähän siellä tehtailtiin ämpärikaupalla.
Juuri äsken olin kuullut, että talon Huutajamummo oli nostanut pihalla äläkän vesi-ilmapallojen riekaleista. Totesin siihen mielessäni, että rähiskööt rauhassa muiden lapsille, meillä ei niitä onneksi kenelläkään ole.
No sieltä vessasta luikahti yksi kappaletta meidän poikia karkuteille ja se toinen, vastuuntuntoisempi jäi selvittelemään, miten on mahdollista, että meille on ilmaantunut tuollainen määrä noita kiellettyjä, vaikka minulta ei ole kysytty lupaa. Samalla kun pauhaan selitystä asialle, leväytän leveän pyrstöni pytylle aikomuksenani hoitaa se asia, jonka takia olin ovet ryskyen siihen paikkaan tullut. Se vastuuntuntoinen poika alkaa väännellä epätoivoisesti käsiään ja selvittää ilmapallojen kuuluvan naapurin pojalle ja "muuten se naapurin poikakin on tuolla saunan puolella..." saa sydän kurkussa minulle sanotuksi.
Samassa se naapurin poika pistää päänsä lauteiden alta ja kuulen kiekaisevani hyvin lujaa ja korkealta. Enhän minä alta kaksikymppisiä naapurinkaan poikia pelkää taikka arkaile, mutta en nyt järin mielelläni istuisi vessanpytyllä heidän nähtensä. Poikaparka siristelee silmiään ja ei kai ole uskoa näkemäänsä, mutta ymmärtää kuitenkin ruveta tekemään lähtöä, kunhan ensin löytää ilmapallotynnyrinsä saunamme lauteiden alta.
Kun naapurin poika sulkee ulko-oven, muistutan hitaasti ja rauhallisesti omia poikiani, että edelleen on voimassa määräys, että minulta kysytään lupa, ennenkuin kaverit tulee meille sisälle. Kai tilanne kaikenkaikkiaan oli ollut hieman järkyttävä, koska vanhempi poika pillahti ihan oikeaan itkuun, kun asian koko karmeus hänelle paljastui.
Hoh-hoijakkaa sanoo yksi jos toinenkin lukija, jotta on sen muijan jutunjuuret jo aika tiukassa, kun pitää omat vessareissunsakin jo täällä selostaa. Sanon vain hyvin psykologisesti, että tällaiset tapaukset kuvastavat hyvin konkreettisella tavalla, kuinka epätavallisiin tilanteisiin saattaa viaton suurperheen äiti tavallisena arkipäivänä joutua.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Ajaen leipä tulevi
Lyhykäisesti katsaus bussinkuljettajakaljumiehen elämään.
Viime yö linjalla 01N sujui ihan normaalin kesäviikonlopun tapaan. Hirmuisesti matkustajia ja jos päihtyneitä ei saisi ottaa kyytiin, kuljettajat ajelisivat tyhjillä vaunuilla. Joku matkustaja oli jopa autoon noustessaan onnistunut tyhjentämään vatsansa sisällön kuljettajan käsivarrelle, puoliksi kuljettajan koppiin ja auton etuosaan lattialle. En käynyt kyselemään tarkempia yksityiskohtia mieheltä, koska työpaidankin laitoin pesukoneeseen nenästäni kiinni pidellen.
Huomiseksi aamuksi onkin sitten luvassa kivaa, kun esimies pyysi miestä aamuksi ylitöihin. Välillä ehtii käydä kotona hakemassa evästäydennystä ja sitten jatkuu omalla vuorolla. Tiistaita ja keskiviikkoa mies odottaakin suurella jännityksellä, kuinka hulppeat ylityöt "komennus" hänelle saa rakennettua.
Miehen työvuorolistat ovat minusta vähintäinkin kummallisia. Joku aika sitten tuli voimaan "säätämys", että työpäivän pitää alkaa ja loppua samasta paikasta. Ihan hyvä tietysti niiden kannalta, jotka joutuvat tulemaan töihin omalla kulkuvälineellään. Esimerkiksi tänään miehen kohdalla tuo sääntö tarkoitti sitä, että työaika alkoi varikolta palkallisella kahvitauolla, mutta ajo alkoi muutama kymmen minuuttia myöhemmin naapurikaupungin puolelta, Espoon Leppävaarasta. Eli oikeasti mies matkusti kotoaan suoraan sinne Leppävaaraan kahvitauon ollessa vain muodollisuus työvuorolistassa.
Toinen kummallisuus (minun mielestäni) oli ruokatunnin ajankohta. Ruokatunti alkoi 1h 32min työajan alkamisen jälkeen. Varmaan siinä kurniva nälkä ehtii kuljettajalle penkillään tullakin.
Eihän tällaisilla seikoilla oikeasti ole mitään merkitystä niin kauan, kun töitä riittää ja palkka juoksee.Täytyy myös muistaa, että työvuorot rukataan lähes 1200:lle kuljettajalle ja lain kirjain täytyy täyttää jokaisen kohdalla. Mutta ennen vanhaan varikoilla oli täpäkät varikkosihteerit, jotka lyijykynän kanssa tekivät jokaiselle kuljettajalle omat työvuorolistat ja laskivat ajotunnit ja ruokatauot ja vuorot tuli ajettua silloinkin. Saattoipa jopa olla, että tarkemmin kuin nykyään.
Hartaasti toivon, että Helsingin kaupungilla riittää tahtoa pitää kiinni perinteikkäästä, omasta bussiliikenneyhtiöstä. Nykyisillä kalustovaatimuksilla, henkilöstökustannuksilla ja polttonesteiden hinnoilla ei tuon suuruusluokan yritys selviä ilman kaupungin suoranaista tukea. Monet kuitenkin ovat sitä mieltä, että Helsingin kaltaisessa kaupungissa bussiliikenne kuuluu asukkaiden peruspalveluihin.
Ja aika monen bussinkuljettajan perheelle työ yhtiössä tuo maukkaan leivän pöytään.
Viime yö linjalla 01N sujui ihan normaalin kesäviikonlopun tapaan. Hirmuisesti matkustajia ja jos päihtyneitä ei saisi ottaa kyytiin, kuljettajat ajelisivat tyhjillä vaunuilla. Joku matkustaja oli jopa autoon noustessaan onnistunut tyhjentämään vatsansa sisällön kuljettajan käsivarrelle, puoliksi kuljettajan koppiin ja auton etuosaan lattialle. En käynyt kyselemään tarkempia yksityiskohtia mieheltä, koska työpaidankin laitoin pesukoneeseen nenästäni kiinni pidellen.
Huomiseksi aamuksi onkin sitten luvassa kivaa, kun esimies pyysi miestä aamuksi ylitöihin. Välillä ehtii käydä kotona hakemassa evästäydennystä ja sitten jatkuu omalla vuorolla. Tiistaita ja keskiviikkoa mies odottaakin suurella jännityksellä, kuinka hulppeat ylityöt "komennus" hänelle saa rakennettua.
Miehen työvuorolistat ovat minusta vähintäinkin kummallisia. Joku aika sitten tuli voimaan "säätämys", että työpäivän pitää alkaa ja loppua samasta paikasta. Ihan hyvä tietysti niiden kannalta, jotka joutuvat tulemaan töihin omalla kulkuvälineellään. Esimerkiksi tänään miehen kohdalla tuo sääntö tarkoitti sitä, että työaika alkoi varikolta palkallisella kahvitauolla, mutta ajo alkoi muutama kymmen minuuttia myöhemmin naapurikaupungin puolelta, Espoon Leppävaarasta. Eli oikeasti mies matkusti kotoaan suoraan sinne Leppävaaraan kahvitauon ollessa vain muodollisuus työvuorolistassa.
Toinen kummallisuus (minun mielestäni) oli ruokatunnin ajankohta. Ruokatunti alkoi 1h 32min työajan alkamisen jälkeen. Varmaan siinä kurniva nälkä ehtii kuljettajalle penkillään tullakin.
Eihän tällaisilla seikoilla oikeasti ole mitään merkitystä niin kauan, kun töitä riittää ja palkka juoksee.Täytyy myös muistaa, että työvuorot rukataan lähes 1200:lle kuljettajalle ja lain kirjain täytyy täyttää jokaisen kohdalla. Mutta ennen vanhaan varikoilla oli täpäkät varikkosihteerit, jotka lyijykynän kanssa tekivät jokaiselle kuljettajalle omat työvuorolistat ja laskivat ajotunnit ja ruokatauot ja vuorot tuli ajettua silloinkin. Saattoipa jopa olla, että tarkemmin kuin nykyään.
Hartaasti toivon, että Helsingin kaupungilla riittää tahtoa pitää kiinni perinteikkäästä, omasta bussiliikenneyhtiöstä. Nykyisillä kalustovaatimuksilla, henkilöstökustannuksilla ja polttonesteiden hinnoilla ei tuon suuruusluokan yritys selviä ilman kaupungin suoranaista tukea. Monet kuitenkin ovat sitä mieltä, että Helsingin kaltaisessa kaupungissa bussiliikenne kuuluu asukkaiden peruspalveluihin.
Ja aika monen bussinkuljettajan perheelle työ yhtiössä tuo maukkaan leivän pöytään.
Tavaroita tarpeeseen vai tarpeettomuuteen
Viimeksi Kierrätyskeskuksessa käydessäni tokaisin myyjälle, kun olin ihastellut kaikkia kauniita astioita ja hyväkuntoisia huonekaluja, että miten malttaa työntekijä olla tällaisessa paikassa töissä niin, ettei lankea hankkimaan kaikkia näitä ihanuuksia. Nainen sanoi harkiten ja vakavana:
-"Tavara ei tee ihmistä onnelliseksi".
Hänen vastauksensa paljasti, että hänelle elämän onni merkitsee suurempaa tavoittelemisen arvoista asiaa, kuin maailman kaikki kauniit ja hyödyllisetkin tavarat.
Olenhan minäkin tuon asian jotenkin tiennyt, ettei tavara tuo onnea ja elämänfilosofiaani kuulukin pyrkiä välttelemään roinan ja tarpeettoman tavaran kerryttämistä nurkkiin ja kaappien perukoille. Joskus ajan myötä tarpeellisena, suorastaan tuikitarpeellisena pidetty tavara muuttuukin yhtäkkiä täysin arvottomaksi.
Joillakin ihmisillä on tiukka periaate, että mistään peritystä ei saa koskaan luopua.
Juhannuksena velipoikien kanssa totesimme taas kerran, että mikä on lopputulos, kun sata vuotta laitetaan talteen tarpeellista tavaraa. Onhan satunnaisesti joku joitakin epätoivoisia kaatopaikkareissuja yrittänytkin toimittaa, mutta niiden jälki ei näkynyt kerrassaan missään. Mummolan ongelma/etu on lähes rajaton säilytystila-arsenaali. On uusi ja vanha talo, vinttiä, aittaa, latoa, riihtä ja lisää latoja. Sanoinkin veljilleni, että kun asia on ajankohtainen, otan mieluusti vastaan kaiken avun tavaran poiskuskaamiseen ja kukin saa viedä ihan mitä haluaa ja niin paljon kuin haluaa. Lisäksi koulutan itseäni siihen, että en aio ottaa tavaramäärästä mitään stressiä.
Tästä Helsingin kodista muutto näyttää aika yksinkertaiselta, meinasin sanoa iisiltä. Suurin osa ns. huonekaluistamme kun on löydetty talon roskahuoneeseen hylättynä, pihan keväiselle jätelavalle nakeltuna tai saatu tuttavilta käytettynä. Uutena hankittua tavaraa on todella vähän ja rautaisten, natisevien kerrossänkyjen roudaaminen mummolaan ei minussa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Jotenkin mummolan idylliin sopii paremmin nukkua sivustavedettävässä satavuotiaassa, käsitehdyssä puusohvassa.
Aamukahviani hörpiskellessä ajattelin, että varmaan sitten muuton edellä laitan kyltin talon kulmalle "tule hakemaan, mitä haluat" ja se tavara, mikä ei kellekään kelpaa, kuskataan viimeiselle leposijalleen Ämmässuolle.
Ennen mummolaanmuuton varmistumista puhuimme miehen kanssa lämpimiksemme 15 neliön kopista keskellä Kampin palveluja, jossa meillä on tarkalleen vuode, pöytä ja kaksi tuolia. Olisi houkutteleva ajatus elää raihnas vanhuus ilman koriste-esineitä ja perintöliinoja. Pikkuisen näyttää tulevaisuudenkuvamme muuttuneen, mutta ei toivon mukaan ainakaan pahempaan suuntaan. Jos nimittäin pystyn olemaan ottamatta stressiä tavaramäärästä, jonka syntymiseen en ole itse juurikaan ollut osallisena.
-"Tavara ei tee ihmistä onnelliseksi".
Hänen vastauksensa paljasti, että hänelle elämän onni merkitsee suurempaa tavoittelemisen arvoista asiaa, kuin maailman kaikki kauniit ja hyödyllisetkin tavarat.
Olenhan minäkin tuon asian jotenkin tiennyt, ettei tavara tuo onnea ja elämänfilosofiaani kuulukin pyrkiä välttelemään roinan ja tarpeettoman tavaran kerryttämistä nurkkiin ja kaappien perukoille. Joskus ajan myötä tarpeellisena, suorastaan tuikitarpeellisena pidetty tavara muuttuukin yhtäkkiä täysin arvottomaksi.
Joillakin ihmisillä on tiukka periaate, että mistään peritystä ei saa koskaan luopua.
Juhannuksena velipoikien kanssa totesimme taas kerran, että mikä on lopputulos, kun sata vuotta laitetaan talteen tarpeellista tavaraa. Onhan satunnaisesti joku joitakin epätoivoisia kaatopaikkareissuja yrittänytkin toimittaa, mutta niiden jälki ei näkynyt kerrassaan missään. Mummolan ongelma/etu on lähes rajaton säilytystila-arsenaali. On uusi ja vanha talo, vinttiä, aittaa, latoa, riihtä ja lisää latoja. Sanoinkin veljilleni, että kun asia on ajankohtainen, otan mieluusti vastaan kaiken avun tavaran poiskuskaamiseen ja kukin saa viedä ihan mitä haluaa ja niin paljon kuin haluaa. Lisäksi koulutan itseäni siihen, että en aio ottaa tavaramäärästä mitään stressiä.
Tästä Helsingin kodista muutto näyttää aika yksinkertaiselta, meinasin sanoa iisiltä. Suurin osa ns. huonekaluistamme kun on löydetty talon roskahuoneeseen hylättynä, pihan keväiselle jätelavalle nakeltuna tai saatu tuttavilta käytettynä. Uutena hankittua tavaraa on todella vähän ja rautaisten, natisevien kerrossänkyjen roudaaminen mummolaan ei minussa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Jotenkin mummolan idylliin sopii paremmin nukkua sivustavedettävässä satavuotiaassa, käsitehdyssä puusohvassa.
Aamukahviani hörpiskellessä ajattelin, että varmaan sitten muuton edellä laitan kyltin talon kulmalle "tule hakemaan, mitä haluat" ja se tavara, mikä ei kellekään kelpaa, kuskataan viimeiselle leposijalleen Ämmässuolle.
Ennen mummolaanmuuton varmistumista puhuimme miehen kanssa lämpimiksemme 15 neliön kopista keskellä Kampin palveluja, jossa meillä on tarkalleen vuode, pöytä ja kaksi tuolia. Olisi houkutteleva ajatus elää raihnas vanhuus ilman koriste-esineitä ja perintöliinoja. Pikkuisen näyttää tulevaisuudenkuvamme muuttuneen, mutta ei toivon mukaan ainakaan pahempaan suuntaan. Jos nimittäin pystyn olemaan ottamatta stressiä tavaramäärästä, jonka syntymiseen en ole itse juurikaan ollut osallisena.
lauantai 2. heinäkuuta 2011
Kuningatar ja sen duunarimies
Lämpimän työyön kunniaksi ajelin miehen hiukset lähes tykkänään pois. Pelottava näky varmaan yöliikenteessä, kun valkoinen kalju paistaa muuten ruskettuneen miehen päänupissa.
Tirtetalle ja siskolleen lupasin, että saavat nukkua isin paikalla. Saatan katua lupausta, mutta sohvallakin nukkuu mukavasti.
Leirityttö tuli hyvin iloisena ja Tirtetta vielä iloisempana. Näköjään oli ollut isosiskoa ikävä, koska siskolle on annettu suurimmat mansikat. Sisko puolestaan oli tehnyt leirillä Tirtetalle oman rannekorun.
En ole ollenkaan sitä ihmistyyppiä, joka makoilee rannalla ja sivelee nahkaansa tahmeita tököttejä, käy välillä pulikoimassa vedessä ja antaa lasten huseerata siinä sivussa. Niin kauan kuin muistan, on kaikki uintireissut olleet isin heiniä tai viime vuosina isosiskojenkin toimeenpanemia. Uimastadion on minusta, anteeksi nyt vain, hyvin ällöttävä paikka. Ajatelkaa palanutta nurmikenttää vesialtaiden ympärillä ja niillä nurmikonjäänteillä makoilee tuhansia ihmisiä päivässä. Kun viimeksi, varmaan viisitoista vuotta sitten, olin siellä, minusta nurmikko haisi niin pahalle, että en voinut kuvitellakaan käyväni jonkun rätin päälle makoilemaan ja sitä hajua nuuhkimaan. Enkä mielestäni ole edes mikään hienohelma ja hajuherkkä ihminen. Lannanlevitys pelloille talikon kanssa oli varhaisessa nuoruudessani yksi lempipuuhia. Sellainen tyttö ei ole hienohelma.
En siis voi mitenkään ymmärtää Helsingin Uimastadionin viehätystä.
Mies soitti äsken työmaalta. Oli vienyt eväät varikon jääkaappiin ja toivoo, ettei kukaan niitä ennen kello kahta käy syömässä. Vanhat hyvät ajat ovat takana miehenkin työpaikalla. Ennen saatoit jättää punttikassisi kuljettajien taukotilaan, jos aioit mennä työpäivän päätteeksi kuntosalille. Nyt henkilökunnan tiloista viedään teelusikoista ja kahvimaidoista asti kaikki, minkä irti saa. Kahvimaitojen ostaja joutuukin avaamaan kaikki jääkaappiin tuomansa uudet maitopurkit, jotta ne vähän paremmin pysyisivät siinä tarkoituksessa, mihin ne on hankittu.
Ensi viikolla on kuulema luvassa reippaasti ylitöitä. Mies sanoi, että pitää nyt ottaa rauhallisesti ja levätä tarpeeksi, jotta sitten jaksaa tehdä kunnolla räätälöidyt, pitkät ylityöpäivät. Yhtenä päivänä mies harmitteli sitä, kun ei nuorena miehenä ymmärtänyt mitään ylitöiden päälle. Kolmekymppisenä ne kai olisi olleet vielä enemmän lystiä.
Suurperheenäidin blogin parisuhdetilannekatsaus: bussinkuljettajamieheni, joka on tämän lauantain ja sunnuntain välisen yön töissä, kertoi minulle,että olen hänen kuningattarensa ja ruhtinattarensa.
Mitäpä tuossa on selittelemistä, minusta ainakin se kuulosti niin hyvältä, että uupunut selkäni nousi oitis iloisen ryhdikkääksi.
Tirtetalle ja siskolleen lupasin, että saavat nukkua isin paikalla. Saatan katua lupausta, mutta sohvallakin nukkuu mukavasti.
Leirityttö tuli hyvin iloisena ja Tirtetta vielä iloisempana. Näköjään oli ollut isosiskoa ikävä, koska siskolle on annettu suurimmat mansikat. Sisko puolestaan oli tehnyt leirillä Tirtetalle oman rannekorun.
En ole ollenkaan sitä ihmistyyppiä, joka makoilee rannalla ja sivelee nahkaansa tahmeita tököttejä, käy välillä pulikoimassa vedessä ja antaa lasten huseerata siinä sivussa. Niin kauan kuin muistan, on kaikki uintireissut olleet isin heiniä tai viime vuosina isosiskojenkin toimeenpanemia. Uimastadion on minusta, anteeksi nyt vain, hyvin ällöttävä paikka. Ajatelkaa palanutta nurmikenttää vesialtaiden ympärillä ja niillä nurmikonjäänteillä makoilee tuhansia ihmisiä päivässä. Kun viimeksi, varmaan viisitoista vuotta sitten, olin siellä, minusta nurmikko haisi niin pahalle, että en voinut kuvitellakaan käyväni jonkun rätin päälle makoilemaan ja sitä hajua nuuhkimaan. Enkä mielestäni ole edes mikään hienohelma ja hajuherkkä ihminen. Lannanlevitys pelloille talikon kanssa oli varhaisessa nuoruudessani yksi lempipuuhia. Sellainen tyttö ei ole hienohelma.
En siis voi mitenkään ymmärtää Helsingin Uimastadionin viehätystä.
Mies soitti äsken työmaalta. Oli vienyt eväät varikon jääkaappiin ja toivoo, ettei kukaan niitä ennen kello kahta käy syömässä. Vanhat hyvät ajat ovat takana miehenkin työpaikalla. Ennen saatoit jättää punttikassisi kuljettajien taukotilaan, jos aioit mennä työpäivän päätteeksi kuntosalille. Nyt henkilökunnan tiloista viedään teelusikoista ja kahvimaidoista asti kaikki, minkä irti saa. Kahvimaitojen ostaja joutuukin avaamaan kaikki jääkaappiin tuomansa uudet maitopurkit, jotta ne vähän paremmin pysyisivät siinä tarkoituksessa, mihin ne on hankittu.
Ensi viikolla on kuulema luvassa reippaasti ylitöitä. Mies sanoi, että pitää nyt ottaa rauhallisesti ja levätä tarpeeksi, jotta sitten jaksaa tehdä kunnolla räätälöidyt, pitkät ylityöpäivät. Yhtenä päivänä mies harmitteli sitä, kun ei nuorena miehenä ymmärtänyt mitään ylitöiden päälle. Kolmekymppisenä ne kai olisi olleet vielä enemmän lystiä.
Suurperheenäidin blogin parisuhdetilannekatsaus: bussinkuljettajamieheni, joka on tämän lauantain ja sunnuntain välisen yön töissä, kertoi minulle,että olen hänen kuningattarensa ja ruhtinattarensa.
Mitäpä tuossa on selittelemistä, minusta ainakin se kuulosti niin hyvältä, että uupunut selkäni nousi oitis iloisen ryhdikkääksi.
Isistä on kiva lähteä töihin
Juuri sopiva keli korventaa uunia ja paistaa somalileipää. Somalileivän ohje ja idea saatiin tuttavasomaliperheestä ja aika ajoin lapset ruinaavat leipää tekemään.
Puoleen litraan haaleaa vettä sekoitetaan kananmuna, loraus öljyä, 1/2 tl suolaa ja vehnäjauhoja, joihin on lisätty pussi kuivahiivaa tai vaihtoehtoisesti neljäsosa hiivapalasta liotetaan veteen.
Taikina alustetaan kupissa kimmoisaksi ja leivotaan runsaiden jauhojen kanssa käsissä muotoilemalla ohuiksi leiviksi pellille. 225 asteessa paistetaan, kunnes kuori nousee koholle.
Voi käyttää pitaleivän tapaan täytettynä tai lisukkeena vihannesten ja liha-tai kalakastikkeen "lusikkana".
Meillä on tällä kertaa paksua kanakastiketta, jäävuorisalaattia, kurkkua juustohöylällä meheväksi veistettynä, tomaattia, persiljasilppua, maustekurkkua, hampurilaiskastiketta... oliiveja ei kukaan jaksanut hakea kaupasta naapuritalosta.
Odottelen leiriläistä ja hakijajoukkoa kotiin. Meillä ei ole täällä lähes keskustassa asuessa ollut koskaan omaa autoa. Julkisella liikenteellä pääsee, jos asennoituu matkan tekoon kärsivällisyydellä. Ei ole suuri vahinko, jos metron ovet sulkeutuu nenän edestä, noin 6-9 minuutin kuluttua tulee toinen. Arkisin ruuhka-aikaan kolmen minuutin kuluttua. Nyt kun bussipysäkiltä on lähes kahden kilometrin kävelymatka leiripaikalle, on isiltä voinut vaatia pientä sävellystä selvitä neljävuotiaan ja 11-vuotiaan matkalaisen kanssa hakemaan kuusivuotiasta kaksine kasseineen. Toivottavasti joku armelias ohikulkija on napannut heidät kyytiinsä.
Mies lähtee ensi yöksi töihin. Yö on paras mahdollinen työntekoaika kaupunkibussinkuljettajalle helteellä, kun busseissa ei yleensä ole ilmastointilaitteita. Eipä silti, mieheni kuulema nauttii, mitä lämpöisempi on. 50 astetta bussin ohjaamossa on minusta kyseenalainen nautinto.
Meillä on kesään liittyen ihan hauska lisäetu tässä meren tuntumassa ja kanavan rannassa asumisessa. Kanavassa käy pyörähtämässä milloin minkin näköistä huvipurtta. Laman hiljaiset vuodet on näköjään ohitettu, jos on veneisiin uskomista. Vesipeleistä lähtee ponteva ääni ja kokoa on niin paljon, että on hauska seurata kipparin selviytymistä paattinsa kääntämisestä kapeassa kanavassa.
Veneiden, autojen ja moottoripyörien suhteen olen sillä kannalla, että mielelläni niitä katselen, mutta olen hyvin tyytyväinen, ettei tarvitse omistaa.
Joskus tulevaisuudessa ei varmaan auton omistamista pääse enää karkuun. Mummolassa kun ei ole elämää ilman autoa.
Puoleen litraan haaleaa vettä sekoitetaan kananmuna, loraus öljyä, 1/2 tl suolaa ja vehnäjauhoja, joihin on lisätty pussi kuivahiivaa tai vaihtoehtoisesti neljäsosa hiivapalasta liotetaan veteen.
Taikina alustetaan kupissa kimmoisaksi ja leivotaan runsaiden jauhojen kanssa käsissä muotoilemalla ohuiksi leiviksi pellille. 225 asteessa paistetaan, kunnes kuori nousee koholle.
Voi käyttää pitaleivän tapaan täytettynä tai lisukkeena vihannesten ja liha-tai kalakastikkeen "lusikkana".
Meillä on tällä kertaa paksua kanakastiketta, jäävuorisalaattia, kurkkua juustohöylällä meheväksi veistettynä, tomaattia, persiljasilppua, maustekurkkua, hampurilaiskastiketta... oliiveja ei kukaan jaksanut hakea kaupasta naapuritalosta.
Odottelen leiriläistä ja hakijajoukkoa kotiin. Meillä ei ole täällä lähes keskustassa asuessa ollut koskaan omaa autoa. Julkisella liikenteellä pääsee, jos asennoituu matkan tekoon kärsivällisyydellä. Ei ole suuri vahinko, jos metron ovet sulkeutuu nenän edestä, noin 6-9 minuutin kuluttua tulee toinen. Arkisin ruuhka-aikaan kolmen minuutin kuluttua. Nyt kun bussipysäkiltä on lähes kahden kilometrin kävelymatka leiripaikalle, on isiltä voinut vaatia pientä sävellystä selvitä neljävuotiaan ja 11-vuotiaan matkalaisen kanssa hakemaan kuusivuotiasta kaksine kasseineen. Toivottavasti joku armelias ohikulkija on napannut heidät kyytiinsä.
Mies lähtee ensi yöksi töihin. Yö on paras mahdollinen työntekoaika kaupunkibussinkuljettajalle helteellä, kun busseissa ei yleensä ole ilmastointilaitteita. Eipä silti, mieheni kuulema nauttii, mitä lämpöisempi on. 50 astetta bussin ohjaamossa on minusta kyseenalainen nautinto.
Meillä on kesään liittyen ihan hauska lisäetu tässä meren tuntumassa ja kanavan rannassa asumisessa. Kanavassa käy pyörähtämässä milloin minkin näköistä huvipurtta. Laman hiljaiset vuodet on näköjään ohitettu, jos on veneisiin uskomista. Vesipeleistä lähtee ponteva ääni ja kokoa on niin paljon, että on hauska seurata kipparin selviytymistä paattinsa kääntämisestä kapeassa kanavassa.
Veneiden, autojen ja moottoripyörien suhteen olen sillä kannalla, että mielelläni niitä katselen, mutta olen hyvin tyytyväinen, ettei tarvitse omistaa.
Joskus tulevaisuudessa ei varmaan auton omistamista pääse enää karkuun. Mummolassa kun ei ole elämää ilman autoa.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Prinsessamekkopäivä
Mies oli tullut pihalle "haukkaamaan happea". Kysyin, mitä on Helsingin happi. Edelleen keuhoalveolit muistavat mummolan runsashappisen, saasteettoman ilman.
Sen neljän mummolapäivän aikana kukaan lapsista ei köhinyt, eikä Saarankaan nenä valuttanut vettä. Kaksi päivää kotiintulomme jälkeen on palattu vanhaan elämään: kaksi pojista yskii nukkumaan lähtiessään ja aamulla herätessään, kaikkien kurkku on aamulla kuiva ja karhea ja hengittäminen tuntuu vähintäinkin työläältä enimmän aikaa. Toivottavasti ei kukaan enää ehdi saada astmadiagnoosia ennen vapauden koittamista.
Ilmansaasteiden lisäksi syytän koneellista ilmastointia kaikista näistä oireista ja pitkin talvea pyörivistä hengitystieinfektioista. Olen joskus täällä maininnutkin, että kotimme sijaitsee Suomen liikennesaateiden ykköspaikan "kainalossa". Länsiväylän alkupää Mechelininkadun pienessä syvänteessä on ollut vuosikaudet ilmansaasteiden pitoisuuksien huippukohta ja siitä on kotitaloomme pieni pyrähdys.
No ei tämä elämä nyt ihan noin kurjaa ole, mitä annan ymmärtää. Investoin ruokabudjetista ison loven mansikoihin, koska nyt niitä olisi paras syödä, jos sitä tänä kesänä aikoo tehdä. Naapurin mies kysyi kymmenen kilon mansikkakuormaani katsellessa, että aionko pakastaa vai tehdä hilloa, niin sanoin, että ikinä ei ole meiltä marjoja pakkaseen liiennyt. Ne marjat, mitä raskin kesällä ostaa, menevät visusti massuihin ja talvella syödään, mitä sattuu tuttavien kylmälaukuissa meille kulkeutumaan.
10 kiloa tuoreita mansikoita on minimi, että jokainen saa syödä niin paljon kuin huvittaa. En oikein muutenkaan tykkään asettaa syöntirajoituksia lasten syömisille. Jos joku haluaa syödä aterialla 10 lihapullaa, niin syököön minun puolestani. Minun tehtäväni on huolehtia, että kaikille riittää ja jokainen saa vatsansa täyteen. (Ja anteeksi vaan: jos meillä pidetään karkkipäivä, siis karkkipäivä, ei yhden namun päivä, niin minä ostan 3-4 kiloa karkkeja ja jokainen saa ottaa niin paljon, kuin mieli tekee. Totuus on, että olitpa lapsi tai aikuinen, kun olet syönyt tarpeeksi mansikoita, lihapullia taikka karkkeja, et halua yhtään enempää. Jos budjettini ei kunnon karkkipäivää kestä, sitä ei sitten pidetä ollenkaan. Aina makosammalta ne karkit maistuu, kun on kaksi kuukautta niitä saanut odotella.)
Aamulla kömpi sänkyymme prinsessavarustuksiin laittautunut neljävuotias. Korkokengät (ne höyhenkoristellut) kuulema vähän hankasivat jalkoja ja piti laittaa pinkit tossukat, jotka on niin puhki, että hiekat menee sisälle, mutta se ei menoa haittaa. Isiä hoputettiin aamupalalle ja ulos kävelylle.
Ensimmäisen aamukävelyn jälkeen tulivat sisälle juomaan ja isi valitteli, ettei kukaan ulkona huomaa häntä, vaan Tirtetta varastaa kaikkien huomion.
Sitten lähtivät toiselle reissulle ja olivat ajautuneet kotitalomme pieneen kahvilaan, jota pitää "Pullatäti" ja "Pullasetä". Olivat syöneet yhdessä ison sämpylän ja isi juonut hyvää kahvia ja... Tirtetta saanut ilmaiseksi Pullatädiltä mekkonsa värisen, vaalenapunaisen pehmisjäätelön! Ja kuulema ihan vain sen takia, kun oli niin kaunis prinsessamekko päällä. Massut täynnä herkkuja olivat tallustelleet kotiportille, niin jopa tulee naapurin pappa kolikkopussi kourassaan vastaan ja antaa "lempityttönsä" pinkkiin käsilaukkuun kourallisen kolikoita. Oli kuulema tytöllä NIIN kaunis mekko päällä.
Voi näitä isiä ja tyttäriä.
Arvatkaa, mikä on hermojenlepuutushommaa tällä kelillä: parvekkeen sohvalla leikata ikäloppuja lakanoita matonkuteiksi. Kun sitten rupesin pohtimaan, kuinka paljon työtä ja aikaa kuluu puolitoistametrisen maton valmiiksisaattamiseen ja millä hinnalla sen voisi torilla myydä, että joku kehtaisi ostaa, tulin siihen tulokseen, että perhettä ei sillä hommalla elätettäisi. Niinpä tein johtopäätöksen, että ihan omaksi iloksemme niitä kuteita leikkailemme ja mattoja paukuttelemme, ei ole tarkoituskaan ruveta perhettä sillä hommalla elättämään.
Tänään elätän perhettä mansikoilla ja taidan tarjota jälkiruuaksi uusia perunoita ja paksua jauhelihakastiketta naudan paistista.
Sen neljän mummolapäivän aikana kukaan lapsista ei köhinyt, eikä Saarankaan nenä valuttanut vettä. Kaksi päivää kotiintulomme jälkeen on palattu vanhaan elämään: kaksi pojista yskii nukkumaan lähtiessään ja aamulla herätessään, kaikkien kurkku on aamulla kuiva ja karhea ja hengittäminen tuntuu vähintäinkin työläältä enimmän aikaa. Toivottavasti ei kukaan enää ehdi saada astmadiagnoosia ennen vapauden koittamista.
Ilmansaasteiden lisäksi syytän koneellista ilmastointia kaikista näistä oireista ja pitkin talvea pyörivistä hengitystieinfektioista. Olen joskus täällä maininnutkin, että kotimme sijaitsee Suomen liikennesaateiden ykköspaikan "kainalossa". Länsiväylän alkupää Mechelininkadun pienessä syvänteessä on ollut vuosikaudet ilmansaasteiden pitoisuuksien huippukohta ja siitä on kotitaloomme pieni pyrähdys.
No ei tämä elämä nyt ihan noin kurjaa ole, mitä annan ymmärtää. Investoin ruokabudjetista ison loven mansikoihin, koska nyt niitä olisi paras syödä, jos sitä tänä kesänä aikoo tehdä. Naapurin mies kysyi kymmenen kilon mansikkakuormaani katsellessa, että aionko pakastaa vai tehdä hilloa, niin sanoin, että ikinä ei ole meiltä marjoja pakkaseen liiennyt. Ne marjat, mitä raskin kesällä ostaa, menevät visusti massuihin ja talvella syödään, mitä sattuu tuttavien kylmälaukuissa meille kulkeutumaan.
10 kiloa tuoreita mansikoita on minimi, että jokainen saa syödä niin paljon kuin huvittaa. En oikein muutenkaan tykkään asettaa syöntirajoituksia lasten syömisille. Jos joku haluaa syödä aterialla 10 lihapullaa, niin syököön minun puolestani. Minun tehtäväni on huolehtia, että kaikille riittää ja jokainen saa vatsansa täyteen. (Ja anteeksi vaan: jos meillä pidetään karkkipäivä, siis karkkipäivä, ei yhden namun päivä, niin minä ostan 3-4 kiloa karkkeja ja jokainen saa ottaa niin paljon, kuin mieli tekee. Totuus on, että olitpa lapsi tai aikuinen, kun olet syönyt tarpeeksi mansikoita, lihapullia taikka karkkeja, et halua yhtään enempää. Jos budjettini ei kunnon karkkipäivää kestä, sitä ei sitten pidetä ollenkaan. Aina makosammalta ne karkit maistuu, kun on kaksi kuukautta niitä saanut odotella.)
Aamulla kömpi sänkyymme prinsessavarustuksiin laittautunut neljävuotias. Korkokengät (ne höyhenkoristellut) kuulema vähän hankasivat jalkoja ja piti laittaa pinkit tossukat, jotka on niin puhki, että hiekat menee sisälle, mutta se ei menoa haittaa. Isiä hoputettiin aamupalalle ja ulos kävelylle.
Ensimmäisen aamukävelyn jälkeen tulivat sisälle juomaan ja isi valitteli, ettei kukaan ulkona huomaa häntä, vaan Tirtetta varastaa kaikkien huomion.
Sitten lähtivät toiselle reissulle ja olivat ajautuneet kotitalomme pieneen kahvilaan, jota pitää "Pullatäti" ja "Pullasetä". Olivat syöneet yhdessä ison sämpylän ja isi juonut hyvää kahvia ja... Tirtetta saanut ilmaiseksi Pullatädiltä mekkonsa värisen, vaalenapunaisen pehmisjäätelön! Ja kuulema ihan vain sen takia, kun oli niin kaunis prinsessamekko päällä. Massut täynnä herkkuja olivat tallustelleet kotiportille, niin jopa tulee naapurin pappa kolikkopussi kourassaan vastaan ja antaa "lempityttönsä" pinkkiin käsilaukkuun kourallisen kolikoita. Oli kuulema tytöllä NIIN kaunis mekko päällä.
Voi näitä isiä ja tyttäriä.
Arvatkaa, mikä on hermojenlepuutushommaa tällä kelillä: parvekkeen sohvalla leikata ikäloppuja lakanoita matonkuteiksi. Kun sitten rupesin pohtimaan, kuinka paljon työtä ja aikaa kuluu puolitoistametrisen maton valmiiksisaattamiseen ja millä hinnalla sen voisi torilla myydä, että joku kehtaisi ostaa, tulin siihen tulokseen, että perhettä ei sillä hommalla elätettäisi. Niinpä tein johtopäätöksen, että ihan omaksi iloksemme niitä kuteita leikkailemme ja mattoja paukuttelemme, ei ole tarkoituskaan ruveta perhettä sillä hommalla elättämään.
Tänään elätän perhettä mansikoilla ja taidan tarjota jälkiruuaksi uusia perunoita ja paksua jauhelihakastiketta naudan paistista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)