Kristillisellä tv-kanavalla, TV7:lla, on alkanut uusi ohjelmasarja "Jumala puhuu". Ohjelma lähetetään maanantaisin klo 21.10 ja uusitaan tiistaisin kello 12.40.
Syy, miksi meillä istutaan hiirenhiljaa television ääressä maanantai-iltana, vaikka olisi jo nukkumaanmenoaika, on tietysti se, että ohjelman toimittavat Kristillisen koulun rehtori ja hänen vaimonsa.
Joy ja Jan Cedercreutz kertovat niin mielenkiintoisesti, selkeästi ja ymmärrettävästi tärkeistä asioista, että viisivuotias istui liikahtamatta sylissäni koko ohjelman ajan - lähes koko ohjelman ajan: kun ruutuun tuli iloinen kooste Kristillisen koulun arkipäivästä ja televisiosta kuului Kaisa-siskon kikatus päästessään "Reksin" kieputukseen, riemastui Tirtettakin.
Joyn ja Janin puhetta on helppo seurata ja heidän viestinsä menee perille. Sydämeen jää lämmin olo. Mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea tulevissa jaksoissa saamme nähdä ja kuulla.
maanantai 16. tammikuuta 2012
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Asiaa äidille
Minua hävettää. En muistanut, milloin viimeksi olen sanonut äidilleni, että rakastan häntä. Toivottavasti sanoin niin sinä päivänä, kun isä kuoli.
Äsken puhuin äidin kanssa puhelimessa. Puhelua lopetellessamme "tunsin kehoitusta", että minun pitää sanoa äidille: "äiti, minä rakastan sinua". Miksi "pitää tuntea kehoitusta"? Miksi noin tärkeä lause ei kuulu puheeseemme luonnostaan silloin tällöin, ilman, että se alkaa tuntua harvinaiselta puheelta.
Kun sanoin tuon lauseen äidilleni, hän liikuttui itkuun.
Emme nyt muuten olleet jutelleet mitään liikuttavia asioita tai että olisimme olleet herkässä mielentilassa. Ehkä äitikin tajusi sydämessään, että on hyvin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi sanonut noin.
Itse kuulen tuon tärkeän lauseen viisivuotiaaltani hyvin usein. Hän tavallisesti silittää poskeani sanoessaan sen.
Elääkö äitisi vielä? Muistatko, milloin viimeksi sanoit hänelle rakastavasi häntä? Onko sinusta tärkeää sanoa se äidille? Haluaisikohan äitisi kuulla tuon lauseen sinulta?
Puhuin tunnin äitini kanssa, mutta puhelun tärkein asia mahtui yhteen lauseeseen.
Äsken puhuin äidin kanssa puhelimessa. Puhelua lopetellessamme "tunsin kehoitusta", että minun pitää sanoa äidille: "äiti, minä rakastan sinua". Miksi "pitää tuntea kehoitusta"? Miksi noin tärkeä lause ei kuulu puheeseemme luonnostaan silloin tällöin, ilman, että se alkaa tuntua harvinaiselta puheelta.
Kun sanoin tuon lauseen äidilleni, hän liikuttui itkuun.
Emme nyt muuten olleet jutelleet mitään liikuttavia asioita tai että olisimme olleet herkässä mielentilassa. Ehkä äitikin tajusi sydämessään, että on hyvin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi sanonut noin.
Itse kuulen tuon tärkeän lauseen viisivuotiaaltani hyvin usein. Hän tavallisesti silittää poskeani sanoessaan sen.
Elääkö äitisi vielä? Muistatko, milloin viimeksi sanoit hänelle rakastavasi häntä? Onko sinusta tärkeää sanoa se äidille? Haluaisikohan äitisi kuulla tuon lauseen sinulta?
Puhuin tunnin äitini kanssa, mutta puhelun tärkein asia mahtui yhteen lauseeseen.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Äitien opetukset
Mieheni on muistellut viime päivinä äitinsä muinoin käyttämiä viisauksia, lausahduksia ja sananparsia. Mistä lie miehen mieleen putkahtaneet, mutta sen ainakin huomasin, että ei ole äidin opit hukkaan menneet, jos poika liki kuusikymppisenä vielä äitinsä oppeja muistelee.
Anopillani oli kuulema kolme lempilausahdusta, joita hän sitten sopivassa yhteydessä oli viljellyt puheessaan. Helppo päätellä, millaiseen tilanteeseen mikin viisaus on liittynyt:
"Ei Luoja laiskaa elätä". "Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa". "Rahalla saa ja hevosella pääsee".
Vertailun vuoksi minun kuulemiani lausahduksia omalta äidltäni. Nämä kuulin kyllä melko usein:
"Laita laps asialle, mäne ite perässä".
"Mikä työ kannattaa tehdä, se kannattaa tehdä kunnolla". Tuosta tulee aina mieleeni tuvan lattian pesu. Minulla kun oli tapana jättää nurkat pesemättä.
Anopillani oli kuulema kolme lempilausahdusta, joita hän sitten sopivassa yhteydessä oli viljellyt puheessaan. Helppo päätellä, millaiseen tilanteeseen mikin viisaus on liittynyt:
"Ei Luoja laiskaa elätä". "Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa". "Rahalla saa ja hevosella pääsee".
Vertailun vuoksi minun kuulemiani lausahduksia omalta äidltäni. Nämä kuulin kyllä melko usein:
"Laita laps asialle, mäne ite perässä".
"Mikä työ kannattaa tehdä, se kannattaa tehdä kunnolla". Tuosta tulee aina mieleeni tuvan lattian pesu. Minulla kun oli tapana jättää nurkat pesemättä.
perjantai 13. tammikuuta 2012
Laulukirjat esille
En tiedä, onko muissa perheissä näin unitautisia ihmisiä, mutta minusta tuntuu, että tänä talvena meillä on panostettu nukkumiseen. Sekä suuret, että pienet koululaiset saattavat vetäistä ihan kunnon nokoset koulusta päästyään ja puikkivat illan tultua ihmisten aikoihin pehkuihinsa.
Minusta nyt ei mitään merkkiä tuossa asiassa olekaan - jos käyn pitkäkseni ja annan itselleni luvan nukkua, uni tulee taatusti. Kun iltapäivällä torkautin Melskaa isojen tyttöjen huoneeseen, minun piti ihan varmuuden vuoksi laittaa puhelin hälyttämään vartin päästä, koska pelkäsin nukahtavani ja miehen myöhästyvän töistä. Kyllä niin, koska minun ollessani kotona nukkuva mies luottaa siihen, että tulen hänet oikeaan aikaan herättämään.
Nukutettava lapsenlapsi nukahti samalla hetkellä, kun pää tapasi tyynyyn ja minä nukahdin heti sen nähtyäni ja vartin päästä heräsin hyvin nukkuneena.
Miehen työvuorolistassa on tällä viikolla ollut paljon outouksia. Kahtena 11-tuntisena työpäivänä ainoa tauko oli 20:n minuutin ruokatauko ja kahvitauko oli merkitty työpäivän päätteeksi kello 3 yöllä. Paljonpa on kahvitauosta iloa tuohon aikaan, kun kotiin pitää joka tapauksessa pyrkiä.
Tämänpäiväinen outous oli ruokatunti. Miehen työ alkoi kahden maissa iltapäivällä ja ruokatauolle hän ilmestyi puolentoista tunnin kuluttua.
Vaikka olin kahteen kertaan kuullut, milloin ruokatunti on, olin kuitenkin vasta kastiketta sekoittamassa, kun mies jo ilmestyi keittiöön.
Kalakeiton lämmitöstä sai sitten syödä.
Vinkin iltaruuaksi sain tänään Kuopion veljeltä, jolle soittelin kauppareissulla. Kuopion veli oli ajelemassa mummolaa kohti ja minä pähkäilin illan ruokaa. Veli ehdotti "kastia ja potaattia".
Jauhelihakastike on meillä se takuuvarma suosikkiruoka, joka kelpaa hyvin kaikille. Papan perunoita ja mummon porkkanoita löytyi kylmiöstä.
Mistähän muuten johtuu, että perunaan ja ruisleipään ei kyllästy koskaan?
Tuttava seurakunnastamme soitti tänään. Hän on vetovastuussa ensi sunnuntaiaamun tilaisuudesta. Henkilöt, joita hän oli pyytänyt musiikkipuolelle, olivat sairastuneet. Tuttavalleni oli muistunut mieleen entiset ajat, jolloin kävimme useissa tilaisuuksissa yhdessä, hän säesti ja minä lauloin. Hän kyseli, josko pääsisin pitkästä aikaa laulamaan.
Olen itsekin ajatellut, kun lapset ovat varttuneet ja elämäntilanteeni muuttunut helpommin ohjelmoitavaksi, että voisin viritellä vanhaa taitoani uuteen käyttöön.
Tulevana sunnuntaina kello 11 on seurakunnassamme, osoitteessa Iso Roobertinkatu 24 (Lähetysseurakunta), kaikille avoin tilaisuus, jossa laulan vanhoja, vanhoja lauluja.
Minusta nyt ei mitään merkkiä tuossa asiassa olekaan - jos käyn pitkäkseni ja annan itselleni luvan nukkua, uni tulee taatusti. Kun iltapäivällä torkautin Melskaa isojen tyttöjen huoneeseen, minun piti ihan varmuuden vuoksi laittaa puhelin hälyttämään vartin päästä, koska pelkäsin nukahtavani ja miehen myöhästyvän töistä. Kyllä niin, koska minun ollessani kotona nukkuva mies luottaa siihen, että tulen hänet oikeaan aikaan herättämään.
Nukutettava lapsenlapsi nukahti samalla hetkellä, kun pää tapasi tyynyyn ja minä nukahdin heti sen nähtyäni ja vartin päästä heräsin hyvin nukkuneena.
Miehen työvuorolistassa on tällä viikolla ollut paljon outouksia. Kahtena 11-tuntisena työpäivänä ainoa tauko oli 20:n minuutin ruokatauko ja kahvitauko oli merkitty työpäivän päätteeksi kello 3 yöllä. Paljonpa on kahvitauosta iloa tuohon aikaan, kun kotiin pitää joka tapauksessa pyrkiä.
Tämänpäiväinen outous oli ruokatunti. Miehen työ alkoi kahden maissa iltapäivällä ja ruokatauolle hän ilmestyi puolentoista tunnin kuluttua.
Vaikka olin kahteen kertaan kuullut, milloin ruokatunti on, olin kuitenkin vasta kastiketta sekoittamassa, kun mies jo ilmestyi keittiöön.
Kalakeiton lämmitöstä sai sitten syödä.
Vinkin iltaruuaksi sain tänään Kuopion veljeltä, jolle soittelin kauppareissulla. Kuopion veli oli ajelemassa mummolaa kohti ja minä pähkäilin illan ruokaa. Veli ehdotti "kastia ja potaattia".
Jauhelihakastike on meillä se takuuvarma suosikkiruoka, joka kelpaa hyvin kaikille. Papan perunoita ja mummon porkkanoita löytyi kylmiöstä.
Mistähän muuten johtuu, että perunaan ja ruisleipään ei kyllästy koskaan?
Tuttava seurakunnastamme soitti tänään. Hän on vetovastuussa ensi sunnuntaiaamun tilaisuudesta. Henkilöt, joita hän oli pyytänyt musiikkipuolelle, olivat sairastuneet. Tuttavalleni oli muistunut mieleen entiset ajat, jolloin kävimme useissa tilaisuuksissa yhdessä, hän säesti ja minä lauloin. Hän kyseli, josko pääsisin pitkästä aikaa laulamaan.
Olen itsekin ajatellut, kun lapset ovat varttuneet ja elämäntilanteeni muuttunut helpommin ohjelmoitavaksi, että voisin viritellä vanhaa taitoani uuteen käyttöön.
Tulevana sunnuntaina kello 11 on seurakunnassamme, osoitteessa Iso Roobertinkatu 24 (Lähetysseurakunta), kaikille avoin tilaisuus, jossa laulan vanhoja, vanhoja lauluja.
torstai 12. tammikuuta 2012
Ystävä vuosien takaa
Sain illalla puhelun iäkkäältä tädiltä, jota olen tavannut viimeksi noin viisivuotiaana. Tuntuu, kuin päätä pyörryttäisi.
Olen vuosien varrella tuota tätiä monesti ajatellut, mutta en uskonut hänen enää edes elävän.
Hän elelee kotonaan vielä varsin hyväkuntoisena ja ikää on reilusti yli kahdeksankymmenen. Puhelinnumeroni hän oli saanut yhteisen tuttumme kautta, joka oli pyytänyt sitä äidiltäni.
Tuo täti on jäänyt pienen tytön mieleen yhdestä painavasta syystä. Sen syyn kerroin tädillekin, koska hän ihmetteli, kuinka voin muistaa hänet yli 40:n vuoden takaa. Tuo sydämellinen täti rakasti kaikkia lapsia Jeesuksen rakkaudella. Rakkaus helli lapsen korvia tädin puhuessa, tädin silmistä saattoi aina lukea välittämistä, kuuntelemiseen keskittymistä.
Tietääkseni tuolla tädillä ei ole ollut omia lapsia, mutta hänen vanhemmillaan oli 15 lasta. Hän oli perheen kolmastoista.
Lapsuudessani jokaiseen kesään kuului parin eri seurakunnan järjestämät telttakokoukset kotimme pihapiirissä. Valkoinen teltta täyttyi kesäiltaisin ihmisistä, joita tuli paikalle naapurikylistäkin. Tuo täti oli monissa telttakokouksissa puhujana ja minä rimppakinttuinen hameniekka sain hoitaa suntion virkaa. Kunniatehtäväni oli ennen tilaisuuden alkua jakaa teltan penkeille laulukirjat. Jaoin ne tarkasti tasaisin välein, neljä kirjaa penkkiä kohden. Tilaisuuden lopussa minulla oli yksinoikeus kerätä kirjat pinoon puhujan penkille. Muistan kerran mulkaisseeni kiukkuisesti erästä hyväntahtoista naapurin setää, joka ehti kerätä kirjat kahdelta penkiltä ennen minua.
Täti muisti asioita, jotka olivat jo minulta unohtuneet. Kerran näytin tädille leikkimökkiäni ja siellä mökin hetekalla istuessamme olin sanonut, että "nyt meidän täytyy siunata tämä leikkimökki".
Yhteisellä mustikkareissulla kotimetsässä olin näyttänyt laajaa rahkasammalpeittoa pienellä aukealla ja sanonut tädille:
-"Katso miten kauniin maton on Taivaan Isä antanut meille!"
Muistan vieläkin, missä kohtaa metsässä tuo sammalpaikka oli. Joskus täytyy käydä tarkistamassa, onko se siellä edelleen.
Täti sanoi, että hän koki minuun, pieneen viisivuotiaaseen, "sydämen yhteyttä".
Jos tuo täti ei asuisi niin kaukana, haluaisin vuorostani olla antamassa hänelle. Iäkkäät ihmiset kun saattavat tarvita monenlaista apua.
Olen vuosien varrella tuota tätiä monesti ajatellut, mutta en uskonut hänen enää edes elävän.
Hän elelee kotonaan vielä varsin hyväkuntoisena ja ikää on reilusti yli kahdeksankymmenen. Puhelinnumeroni hän oli saanut yhteisen tuttumme kautta, joka oli pyytänyt sitä äidiltäni.
Tuo täti on jäänyt pienen tytön mieleen yhdestä painavasta syystä. Sen syyn kerroin tädillekin, koska hän ihmetteli, kuinka voin muistaa hänet yli 40:n vuoden takaa. Tuo sydämellinen täti rakasti kaikkia lapsia Jeesuksen rakkaudella. Rakkaus helli lapsen korvia tädin puhuessa, tädin silmistä saattoi aina lukea välittämistä, kuuntelemiseen keskittymistä.
Tietääkseni tuolla tädillä ei ole ollut omia lapsia, mutta hänen vanhemmillaan oli 15 lasta. Hän oli perheen kolmastoista.
Lapsuudessani jokaiseen kesään kuului parin eri seurakunnan järjestämät telttakokoukset kotimme pihapiirissä. Valkoinen teltta täyttyi kesäiltaisin ihmisistä, joita tuli paikalle naapurikylistäkin. Tuo täti oli monissa telttakokouksissa puhujana ja minä rimppakinttuinen hameniekka sain hoitaa suntion virkaa. Kunniatehtäväni oli ennen tilaisuuden alkua jakaa teltan penkeille laulukirjat. Jaoin ne tarkasti tasaisin välein, neljä kirjaa penkkiä kohden. Tilaisuuden lopussa minulla oli yksinoikeus kerätä kirjat pinoon puhujan penkille. Muistan kerran mulkaisseeni kiukkuisesti erästä hyväntahtoista naapurin setää, joka ehti kerätä kirjat kahdelta penkiltä ennen minua.
Täti muisti asioita, jotka olivat jo minulta unohtuneet. Kerran näytin tädille leikkimökkiäni ja siellä mökin hetekalla istuessamme olin sanonut, että "nyt meidän täytyy siunata tämä leikkimökki".
Yhteisellä mustikkareissulla kotimetsässä olin näyttänyt laajaa rahkasammalpeittoa pienellä aukealla ja sanonut tädille:
-"Katso miten kauniin maton on Taivaan Isä antanut meille!"
Muistan vieläkin, missä kohtaa metsässä tuo sammalpaikka oli. Joskus täytyy käydä tarkistamassa, onko se siellä edelleen.
Täti sanoi, että hän koki minuun, pieneen viisivuotiaaseen, "sydämen yhteyttä".
Jos tuo täti ei asuisi niin kaukana, haluaisin vuorostani olla antamassa hänelle. Iäkkäät ihmiset kun saattavat tarvita monenlaista apua.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Tylsä aamu Tirtetalla
Tirtetta lukeutuu niihin harvinaisiin ihmisiin, jotka eivät aamulla herätessään ole ärtyisiä, kiukkuisia tai umpimielisiä. Kokemukseni mukaan harvalla meistä sosiaalisuus ja elämänmyönteisyys napsahtaa päälle samalla hetkellä, kun herätysväline ilmoittaa uuden päivän alkaneeksi.
Itselläni lähes normaaliin aamukäytökseen vaaditaan nautinnollisesti hörpityt kaksi kahvimukillista. Sen takia on viisasta herätä hetkeä ennen muita, varsinkin lapsia, jottei muiden aamu mene pilalle kahvittomuuden kauhistamasta äidistä.
Mutta kun Tiretetta herää, on kuin lämmin aurinko nousisi ja alkaisi paistaa. Jalat liikkuvat kuin keijukaisella heti sängystä lattialle päästyä ja katse on kirkas ja osuu suoraan toista silmiin.
Aaamuäreät välttelevät silmiin katsomista ja puheilmaisukin muistuttaa ärähtelyä ja murahtelua. Tirtetan puhe on kuin kuuntelisi solisevaa puroa.
Eilisen aamun varhainen herätys kesken unien ja rankka ohjelma olivat varmaan uuvuttaneet Tirtetan, koska tämän aamun herääminen oli poikkeuksellinen. Hän ensimmäiseksi meni nappaamaan Melskalta pikkutalon kesken rauhallisen leikin. Kun hain talon Tirtetalta, joka oli vienyt sen vessaan, Tirtetta tietysti aloitti suuren parun.
Yleensä tytöt leikkivät sovinnossa, mitä nyt papasta joskus kinataan, onko hän "mun isi" vai "mun pappa".
Tirtetta jäi vessaan huutamaan, kun sanoin, ettet voi noin vain ottaa taloa Melskalta, vaan sinä odotat vuoroa ja syöt sillä aikaa aamupalan.
Epätirtettamainen vastaus oli, että "aamupala on pahaa, en syö mitään ja talo on mun".
Melska ei ollut kohtauksesta millänsäkään, odotti vain rauhassa, että mummo tuo talon takaisin. Hän jatkoi sitten leikkiään, totesi vain kysyvästi "Taala itkee?"
Tirtetan oikkuiluihin ei kauhesti kannata kiinnittää huomiota, koska hän sitten vain saa huomiosta lisäpontta uusille vaatimusehdotuksille ja harmitus vain kasvaa. Viisivuotias kun ei ymmärrä sitäkään, että olo kohentuisi kaikin puolin, jos söisi ripeästi herättyään. Tyhjä aamuvatsa tekee maailmasta äkkiä kurjan paikan.
Viisivuotiaan logiikalla hyvä lääke tylsyyteen olisi myös "ostaminen".
"Sun pitää ostaa mulle jotain, kun mulla on niin tylsää".
Tänään hoidamme Tirtetan tylsyyttä leipomalla jotakin ja menemällä vesisateesta huolimatta ulos.
Tylsä tai kiva elämä saattaakin olla aika pienestä kiinni.
Itselläni lähes normaaliin aamukäytökseen vaaditaan nautinnollisesti hörpityt kaksi kahvimukillista. Sen takia on viisasta herätä hetkeä ennen muita, varsinkin lapsia, jottei muiden aamu mene pilalle kahvittomuuden kauhistamasta äidistä.
Mutta kun Tiretetta herää, on kuin lämmin aurinko nousisi ja alkaisi paistaa. Jalat liikkuvat kuin keijukaisella heti sängystä lattialle päästyä ja katse on kirkas ja osuu suoraan toista silmiin.
Aaamuäreät välttelevät silmiin katsomista ja puheilmaisukin muistuttaa ärähtelyä ja murahtelua. Tirtetan puhe on kuin kuuntelisi solisevaa puroa.
Eilisen aamun varhainen herätys kesken unien ja rankka ohjelma olivat varmaan uuvuttaneet Tirtetan, koska tämän aamun herääminen oli poikkeuksellinen. Hän ensimmäiseksi meni nappaamaan Melskalta pikkutalon kesken rauhallisen leikin. Kun hain talon Tirtetalta, joka oli vienyt sen vessaan, Tirtetta tietysti aloitti suuren parun.
Yleensä tytöt leikkivät sovinnossa, mitä nyt papasta joskus kinataan, onko hän "mun isi" vai "mun pappa".
Tirtetta jäi vessaan huutamaan, kun sanoin, ettet voi noin vain ottaa taloa Melskalta, vaan sinä odotat vuoroa ja syöt sillä aikaa aamupalan.
Epätirtettamainen vastaus oli, että "aamupala on pahaa, en syö mitään ja talo on mun".
Melska ei ollut kohtauksesta millänsäkään, odotti vain rauhassa, että mummo tuo talon takaisin. Hän jatkoi sitten leikkiään, totesi vain kysyvästi "Taala itkee?"
Tirtetan oikkuiluihin ei kauhesti kannata kiinnittää huomiota, koska hän sitten vain saa huomiosta lisäpontta uusille vaatimusehdotuksille ja harmitus vain kasvaa. Viisivuotias kun ei ymmärrä sitäkään, että olo kohentuisi kaikin puolin, jos söisi ripeästi herättyään. Tyhjä aamuvatsa tekee maailmasta äkkiä kurjan paikan.
Viisivuotiaan logiikalla hyvä lääke tylsyyteen olisi myös "ostaminen".
"Sun pitää ostaa mulle jotain, kun mulla on niin tylsää".
Tänään hoidamme Tirtetan tylsyyttä leipomalla jotakin ja menemällä vesisateesta huolimatta ulos.
Tylsä tai kiva elämä saattaakin olla aika pienestä kiinni.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Rivakka alku tammikuulle
Tänään olen ollut hyvin kiitollinen kotiäitiydestäni lähinnä sen takia, että missään välissä en kyllä olisi mihinkään työmaalle ehtinyt.
Aamuun mennessä olin jo päättänyt, että tokaluokkalainen poika täytyy saada lääkärille tämän päivän aikana. Viikonloppuna alkanut viattoman oloinen yskä äityi yön aikana hengenahdistukseksi ja lääkitsin häntä isoveljen lääkkeillä.
Onneksi lääkäriaika järjestyi jo aamupäiväksi ja diagnooseja kertyi antibioottikuuriin ja Ventolineen ihan kylliksi: infektioastmalta kuulosti keuhkot, korva tulehtunut, poskiontelot tukossa ja kuumetta.
Olin hyvin tyytyväinen, ettemme "jääneet seuraamaan tilannetta", mihin aika usein syyllistyn. Tosin tämän lapsen kohdalla infektiotautien aiheuttama niveltulehdus polvessa on niin suuri riski, että flunssat täytyy hoitaa ripeästi ja napakasti.
Kun toin pojan kotiin, lähdin kiikuttamaan saman lapsen reumapolin määräämää näytettä laboratorioon toiseen taloon, koska terveystalollamme ei ole enää laboratoriota. Kotiovea sulkiessani alkaa kuulua Tirtetan kova itku ja kurkkaan takaisin kotiin: tyttö oli iskenyt varpaansa eteisessä metalliseen vaatekoriin ja siinä hän istuu lattialla varpaat verilammikossa. Hysterian paikkahan se on prinsessan sukuisille, eikä minun auttanut muu, kuin riisua ulkovaatteet ja alkaa paikata varvasta. Lohdutellessani potilasta sain oivan tilaisuuden muistuttaa, että juuri tämän takia on kotona juokseminen kielletty. Selvästi tänään on Tirtetan pyrähdykset olleet rauhallisempia.
Aikataulukirjasta katsoin uuden tärpin raitiovaunulle ja valmistin jo miestä töihinlähtöön, koska ehtisin nipinnapin tuomaan hänelle työeväät palatessani.
Laboratoriosta tultuani oltiin vasta puolessa päivässä ja minulla oli tunne, etten kerkiä tänään minnekään. Minulla oli vartti aikaa laittaa miehelle ruoka ja pakata työeväät. Nälkä oli toki jo Tirtetalla ja sairaalla pojallakin.
Kun sain miehen töihin, alkoi sitten koululaisia purkautua kotiin oikein urakalla. Ensimmäisten joukossa oli uuteen opinahjoonsa erittäin tyytyväinen Talouskoululainen. Sitä hetken harmittelimme, että viiden kuukauden opiskelu ei oikeuta opiskelija-alennukseen Helsingin joukkoliikenteessä. Mutta koulu on hyvä ja mielenkiintoinen ja lapsi näyttää siitä pitävän.
Tämä tammikuun alku tarkoittaa sitä, että joka arkiaamu lähtee meiltä 10 koululaista kuuteen eri oppilaitokseen. Ehkä on ihan järkevää keskittyä puuronkeittoon, sukkienetsintään, eväitten laittoon ja kannustamiseen. Ei tarvitse kuin yksi- kaksi ylimääräistä lääkärikeikkaa, niin pyykki-ja tiskikoneet pysähtyy, leivonnaiset jää leipomatta ja mamman lounas-illallinen syödään lennosta. Uskon, että unikin tulee illalla houkuttelematta.
Äiti soitti illalla, oli täyttämässä omaa lääkelaatikkoaan ja varmisti minulta, mikä viikonpäivä on.
Minä kysyin lapsilta, onko tänään maanantai, vai ollanko jo tiistaissa.
Huomenaamulla ei tarvitse muuta, kuin ehtiä Tirtetan kanssa yhdeksäksi Kivelään hammaslääkäriin. Lähtö kotoa 8.16 raitiovaunulla. Siihen mennessä on varmaankin ne 10 muuta jo hoidettu.
Aamuun mennessä olin jo päättänyt, että tokaluokkalainen poika täytyy saada lääkärille tämän päivän aikana. Viikonloppuna alkanut viattoman oloinen yskä äityi yön aikana hengenahdistukseksi ja lääkitsin häntä isoveljen lääkkeillä.
Onneksi lääkäriaika järjestyi jo aamupäiväksi ja diagnooseja kertyi antibioottikuuriin ja Ventolineen ihan kylliksi: infektioastmalta kuulosti keuhkot, korva tulehtunut, poskiontelot tukossa ja kuumetta.
Olin hyvin tyytyväinen, ettemme "jääneet seuraamaan tilannetta", mihin aika usein syyllistyn. Tosin tämän lapsen kohdalla infektiotautien aiheuttama niveltulehdus polvessa on niin suuri riski, että flunssat täytyy hoitaa ripeästi ja napakasti.
Kun toin pojan kotiin, lähdin kiikuttamaan saman lapsen reumapolin määräämää näytettä laboratorioon toiseen taloon, koska terveystalollamme ei ole enää laboratoriota. Kotiovea sulkiessani alkaa kuulua Tirtetan kova itku ja kurkkaan takaisin kotiin: tyttö oli iskenyt varpaansa eteisessä metalliseen vaatekoriin ja siinä hän istuu lattialla varpaat verilammikossa. Hysterian paikkahan se on prinsessan sukuisille, eikä minun auttanut muu, kuin riisua ulkovaatteet ja alkaa paikata varvasta. Lohdutellessani potilasta sain oivan tilaisuuden muistuttaa, että juuri tämän takia on kotona juokseminen kielletty. Selvästi tänään on Tirtetan pyrähdykset olleet rauhallisempia.
Aikataulukirjasta katsoin uuden tärpin raitiovaunulle ja valmistin jo miestä töihinlähtöön, koska ehtisin nipinnapin tuomaan hänelle työeväät palatessani.
Laboratoriosta tultuani oltiin vasta puolessa päivässä ja minulla oli tunne, etten kerkiä tänään minnekään. Minulla oli vartti aikaa laittaa miehelle ruoka ja pakata työeväät. Nälkä oli toki jo Tirtetalla ja sairaalla pojallakin.
Kun sain miehen töihin, alkoi sitten koululaisia purkautua kotiin oikein urakalla. Ensimmäisten joukossa oli uuteen opinahjoonsa erittäin tyytyväinen Talouskoululainen. Sitä hetken harmittelimme, että viiden kuukauden opiskelu ei oikeuta opiskelija-alennukseen Helsingin joukkoliikenteessä. Mutta koulu on hyvä ja mielenkiintoinen ja lapsi näyttää siitä pitävän.
Tämä tammikuun alku tarkoittaa sitä, että joka arkiaamu lähtee meiltä 10 koululaista kuuteen eri oppilaitokseen. Ehkä on ihan järkevää keskittyä puuronkeittoon, sukkienetsintään, eväitten laittoon ja kannustamiseen. Ei tarvitse kuin yksi- kaksi ylimääräistä lääkärikeikkaa, niin pyykki-ja tiskikoneet pysähtyy, leivonnaiset jää leipomatta ja mamman lounas-illallinen syödään lennosta. Uskon, että unikin tulee illalla houkuttelematta.
Äiti soitti illalla, oli täyttämässä omaa lääkelaatikkoaan ja varmisti minulta, mikä viikonpäivä on.
Minä kysyin lapsilta, onko tänään maanantai, vai ollanko jo tiistaissa.
Huomenaamulla ei tarvitse muuta, kuin ehtiä Tirtetan kanssa yhdeksäksi Kivelään hammaslääkäriin. Lähtö kotoa 8.16 raitiovaunulla. Siihen mennessä on varmaankin ne 10 muuta jo hoidettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)