Jostakin vastalöytämästäni blogista löytyi Dajmin ohje. Koska olen näin vanhaksi asti ostanut Dajm-patukkani kaupasta ja nyt osaan tehdä sen itse, on minusta oikeus ja kohtuus, että mahdollisimman moni tuon namin ystävä saa reseptin ulottuvilleen.
Olemme pari kertaa tehneet ja kummallakaan kerralla emme ole päässeet suklaakuorrutukseen asti - karkki on tullut syötyä heti jäähdyttyään.
Varaa nuolija ja leivinpaperi pöydälle valmiiksi. Valmis karkkimassa jähmettyy niin nopeasti, että tarviskaluja ei ehdi enää kuuman kattilan kanssa etsimään.
Mittaa aineet tarkasti. Voita voi olla reilut lusikalliset.
3 rkl voita
3 rkl siirappia
1 dl sokeria
1 dl mantelijauhetta
1 rkl kaakaota
Käytä paksupohjaista, kunnon kattilaa. Valitse sekoitusvälineeksi napakka kapusta, jolla saat kunnon "otteen" kattilan pohjaan.
Sulata voi, lisää muut aineet. Keitä kevyesti "pulppuillen" seosta viitisentoista minuuttia jatkuvasti kattilan pohjaa myöten sekoittaen. Seoksen paksutessa voit vähentää lämpöä.
Kaada paksuuntunut seos (sukkelasti) leivinpaperin päälle nuolijaa apuna käyttäen.
Anna jäähtyä. Halutessasi sulata vesihauteessa suklaata ja kaada karkin päälle. Jäähdytä jääkaapissa. Jos ehdit, leikkaa Dajm paloiksi.
Meillä ei ole ehditty edes sulattaa suklaata päälle. Ensimmäiseen kokeiluerään laitoin liikaa mantelia ja seos oli paksua puuroa. Syömättä ei jäänyt sekään ja maistui ihan oikealta.
Hintaa herkulle tulee kolmannes kaupan vastaavasta tuotteesta.
Varoitus: älä katko hampaitasi.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Villi tusina + yksi
Yksi lempparielokuvistani on ehdottomasti "Villi tusina". Tämän elokuvan kohdalla en kiinnitä huomiota näyttelijätyöhön, en toteutukseen, vaan itse asia, kahdentoista lapsen perhe, saa minut innostumaan jokaisella katselukerralla.
Kun näin elokuvan ensi kertaa, istuimme miehen kanssa Kampissa elokuvateatterissa ja itkeä tirautin elokuvan aikana lukuisia kertoja. Olin raskaana ja itkuherkkyyttä selitellään silloin hormoneilla.
Äsken piti katsoa elokuva jälleen kerran ja ihan muistin virkistämiseksi. Pienimmät katsoivat kanssani ja heidän kommenttinsa hurjimmissa kohtauksissa oli "aika villejä nuo lapset".
"Armeijapoika" lähti iltapäivällä. Kakun tein, mutta lähtijä söi makaronipöpelisköä niin paljon, ettei enää kakkua jaksanut. Meillä on kolmet syntymäpäivät heinäkuussa vielä edessä, joten lisäsyitä mansikkakakun tekoon kyllä vielä löytyy.
Oli erittäin mielenkiintoista seurata sisarusten reaktioita isoveljen lähtöön. Saara kipaisi rappuun vilkuttamaan vielä viimeiset hyvästit, Kaisa pujahti veljen lähtiessä parvekkeelle - joko pientä ikävää tai ujostelua oudossa tilanteessa. Armeijaan lähtevän huonekaverina oleva veli teki selkoa pikkupoikien kanssa, kuka pääsee nukkumaan armeijapojan sänkyyn tämän poissaollessa. Isommat tytöt ilmaisivat aidosti oman jännityksensä veljen lähtemiseen.
Kun ovi sulkeutui lähtijän jälkeen, kaikki menivät vaitonaisina ympäri kotia, istuivat alas ja sulattelivat asiaa hetken tahoillaan. Hiljaiselta ja oudolta kieltämättä tuntui.
Tämä tiivis yhdessäolo ja asioiden jakaminen varmaan tekee sen, että kun joku joukosta on poissa, muilla kestää hetki päästä takaisin yhteiseen rytmiin. Sitten kun lähtijänä on vielä sellainen perheenjäsen, joka ei ole vielä aikaisemmin ollut pidempiä aikoja pois kotoa, ero tuntuu selvemmin. Kun Maatalouskoululainen aikoinaan lähti kouluun, olimme ihan lamaantuneita. Nyt jos hän viettää jonkun viikon mummolassa, meillä on korkeintaan ikävä, mutta emme sentään enää lamaannu.
Kun sunnuntaiaamuna tulin yhdeksältä töistä ja istuin suloisessa auringon lämmössä parvekkeella aamukahvilla miehen kanssa, Saara kiipeää syliini ja sanoo:
- Kun mä olin niin kiltisti täällä, kun sä olit töissä, niin saanko mä jonkun ahkeruuspalkinnon - vaikka ilmapallopussin!
En ole raskaanakaan, mutta tuollainen lause oli vähällä liikuttaa minut kyyneliin asti.
Voi näitä rakkaita lapsia - lähteviä ja kotona lähellä olevia.
Kun näin elokuvan ensi kertaa, istuimme miehen kanssa Kampissa elokuvateatterissa ja itkeä tirautin elokuvan aikana lukuisia kertoja. Olin raskaana ja itkuherkkyyttä selitellään silloin hormoneilla.
Äsken piti katsoa elokuva jälleen kerran ja ihan muistin virkistämiseksi. Pienimmät katsoivat kanssani ja heidän kommenttinsa hurjimmissa kohtauksissa oli "aika villejä nuo lapset".
"Armeijapoika" lähti iltapäivällä. Kakun tein, mutta lähtijä söi makaronipöpelisköä niin paljon, ettei enää kakkua jaksanut. Meillä on kolmet syntymäpäivät heinäkuussa vielä edessä, joten lisäsyitä mansikkakakun tekoon kyllä vielä löytyy.
Oli erittäin mielenkiintoista seurata sisarusten reaktioita isoveljen lähtöön. Saara kipaisi rappuun vilkuttamaan vielä viimeiset hyvästit, Kaisa pujahti veljen lähtiessä parvekkeelle - joko pientä ikävää tai ujostelua oudossa tilanteessa. Armeijaan lähtevän huonekaverina oleva veli teki selkoa pikkupoikien kanssa, kuka pääsee nukkumaan armeijapojan sänkyyn tämän poissaollessa. Isommat tytöt ilmaisivat aidosti oman jännityksensä veljen lähtemiseen.
Kun ovi sulkeutui lähtijän jälkeen, kaikki menivät vaitonaisina ympäri kotia, istuivat alas ja sulattelivat asiaa hetken tahoillaan. Hiljaiselta ja oudolta kieltämättä tuntui.
Tämä tiivis yhdessäolo ja asioiden jakaminen varmaan tekee sen, että kun joku joukosta on poissa, muilla kestää hetki päästä takaisin yhteiseen rytmiin. Sitten kun lähtijänä on vielä sellainen perheenjäsen, joka ei ole vielä aikaisemmin ollut pidempiä aikoja pois kotoa, ero tuntuu selvemmin. Kun Maatalouskoululainen aikoinaan lähti kouluun, olimme ihan lamaantuneita. Nyt jos hän viettää jonkun viikon mummolassa, meillä on korkeintaan ikävä, mutta emme sentään enää lamaannu.
Kun sunnuntaiaamuna tulin yhdeksältä töistä ja istuin suloisessa auringon lämmössä parvekkeella aamukahvilla miehen kanssa, Saara kiipeää syliini ja sanoo:
- Kun mä olin niin kiltisti täällä, kun sä olit töissä, niin saanko mä jonkun ahkeruuspalkinnon - vaikka ilmapallopussin!
En ole raskaanakaan, mutta tuollainen lause oli vähällä liikuttaa minut kyyneliin asti.
Voi näitä rakkaita lapsia - lähteviä ja kotona lähellä olevia.
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Läksiäiskakun paikka?
Pojistamme toinen matkaa huomenna Santahaminaan. Matka ei ole pitkä, mutta äidin mielessä väreilee jännitys, vaikka ymmärrys sanoo, että ei sitä pojan armeijaanmenoa tarvitse edes äidin jännittää.
Kun lapsi aloittaa koulun, tuntuu samalainen jännitys vatsanpohjassa, mutta armeijaanlähtijää ajatellessa on mielessä jotakin pysähdyttävämpää. En muista itkeä tirauttaneeni, kun vanhin poika lähti armeijaan - tyhjä olo oli sydämessä ensimmäisen viikon ja ajatukset pojassa yhtenään. Jälleen huomaan muistuttavani itselleni, että ei tämä äidin orpous ole mitään niiden tunteiden rinnalla, mitä äidit kokivat ja edelleen maailmalla kokevat, kun oma poika lähtee sotaan.
Vaikka tämäkin lähtijä on "jäntevä poika", "hyvin kasvanut ja kehittynyt" (suoria lainauksia pojan neuvolakortista), niin äiti varmaan ääneenkin poikaa muistuttaa, että muista kunnioittaa myös oman kehosi viestejä. Se on tervettä itsesuojelua tilanteessa, kun fyysisiä ja henkisiä voimavaroja testataan äärirajoilla.
Palvelukseenastumismääräyksessä ilmoitetaan, että paikalle on saavuttava kello 16 mennessä. Aamulla ehtisi leipoa vielä kesän ensimmäisen mansikkakermakakun lähtijälle.
Kaikkea hyvää niille lähes 14 000 suomalaiselle varusmiespalvelustaan huomenna aloittavalle.
Kun lapsi aloittaa koulun, tuntuu samalainen jännitys vatsanpohjassa, mutta armeijaanlähtijää ajatellessa on mielessä jotakin pysähdyttävämpää. En muista itkeä tirauttaneeni, kun vanhin poika lähti armeijaan - tyhjä olo oli sydämessä ensimmäisen viikon ja ajatukset pojassa yhtenään. Jälleen huomaan muistuttavani itselleni, että ei tämä äidin orpous ole mitään niiden tunteiden rinnalla, mitä äidit kokivat ja edelleen maailmalla kokevat, kun oma poika lähtee sotaan.
Vaikka tämäkin lähtijä on "jäntevä poika", "hyvin kasvanut ja kehittynyt" (suoria lainauksia pojan neuvolakortista), niin äiti varmaan ääneenkin poikaa muistuttaa, että muista kunnioittaa myös oman kehosi viestejä. Se on tervettä itsesuojelua tilanteessa, kun fyysisiä ja henkisiä voimavaroja testataan äärirajoilla.
Palvelukseenastumismääräyksessä ilmoitetaan, että paikalle on saavuttava kello 16 mennessä. Aamulla ehtisi leipoa vielä kesän ensimmäisen mansikkakermakakun lähtijälle.
Kaikkea hyvää niille lähes 14 000 suomalaiselle varusmiespalvelustaan huomenna aloittavalle.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Lupaus taivaalla
Päivän kohokohta minulle oli pestyllä parvekkeella, pehmoisessa nojatuolissa maisteltu hyvä kahvi ja tuokio Kodin Kuvalehteä lukien. En paljoakaan harrasta niin sanottujen "naistenlehtien" lukemista. Ei sen takia, että minulla olisi mitään niitä lehtiä tai niiden sisältöä vastaan, kysymys on yksinkertaisesti siitä, että lehden luku ei ole mielekästä, jos saman jutun saa keskeyttää kolme kertaa erilaisista perhesyistä johtuen. Nyt kuitenkin hetki oli otollinen kahden haastattelun lukemiselle.
Toisen jutun luin kahteen kertaan ja oikein ajatuksen kanssa. Jutussa kerrottiin pariskunnasta, joka vietti vuoden Lapin metsissä ja erämaissa. Muutaman kerran vuoden aikana he kävivät ihmisten ilmoilla lataamassa puhelinta tai myymässä keräämiään marjoja.
Parin kokemukset luonnon kanssa elämisestä oli huikeat. Enkä yhtään ihmettele, että heillä oli lieviä vaikeuksia sopeutua takaisin "tavallisten" ihmisten elämään vuoden jälkeen. Alkuajan pientä röhää ja toisen potemaa lievää vatsatautia lukuunottamatta he olivat koko vuoden terveitä. Lääkkeitä ja laastareita heillä ei ollut edes mukana.
Olisi mielenkiintoinen kirja tutustuttavaksi, jos he jaksaisivat kokemuksensa ja valokuvansa koota kirjaksi.
Vaikka minä en juurikaan asetu samalle aaltopituudelle puhuttaessa metsän keijuista, menninkäisistä tai peikoista, saa minun puolestani toiset vapaasti niistä kertoa. Lehtijutussa minua kiehtoi lähinnä itse asia, eli elää koko vuoden kierto riippuvaisena luonnon olosuhteista.
Minä varmaan hehkuttaisin samassa tilanteessa Luojan ihmeellisen luomakunnan moninaisuutta ja Suomen luonnon suurta rikkautta.
Luojan ihmeitä ihastelimme pari viikkoa sitten lasten kanssa myöhäisenä iltahetkenä. Taivaankannen koristi niin häikäisevän kaunis kaksoissateenkaari, että meistä kukaan ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Pakko oli seistä parvekkeella katselemassa niin kauan, kuin sateenkaari näkyi.
Ensimmäinen Mooseksen kirja, 9.luku ja jakeet 8-17 kertoo meille sateenkaaren synnyn:
"Ja Jumala sanoi Nooalle ja hänen pojilleen:
Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä, lintujen, karjaeläinten ja kaikkien villieläintenkin kanssa, kaikkien niiden kanssa, jotka tulivat arkista ulos.
Minä teen liiton ja annan teille lupaukseni: koskaan enää ei vedenpaisumus tuhoa kaikkea elävää, se ei koskaan enää hävitä maata.
Jumala sanoi vielä: Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää.
Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa.
Ja Jumala sanoi vielä Nooalle: Tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa."
Minulle sateenkaaren näkeminen on aina sykähdyttävän riemullista: ikäänkuin lukisi viestiä Jumalalta.
Joskus, kun lapsia kauhistuttaa rankka tai päiviä kestävä itsepintainen sade, muistutan heitä tästä Jumalan ikuisesta lupauksesta.
Toisen jutun luin kahteen kertaan ja oikein ajatuksen kanssa. Jutussa kerrottiin pariskunnasta, joka vietti vuoden Lapin metsissä ja erämaissa. Muutaman kerran vuoden aikana he kävivät ihmisten ilmoilla lataamassa puhelinta tai myymässä keräämiään marjoja.
Parin kokemukset luonnon kanssa elämisestä oli huikeat. Enkä yhtään ihmettele, että heillä oli lieviä vaikeuksia sopeutua takaisin "tavallisten" ihmisten elämään vuoden jälkeen. Alkuajan pientä röhää ja toisen potemaa lievää vatsatautia lukuunottamatta he olivat koko vuoden terveitä. Lääkkeitä ja laastareita heillä ei ollut edes mukana.
Olisi mielenkiintoinen kirja tutustuttavaksi, jos he jaksaisivat kokemuksensa ja valokuvansa koota kirjaksi.
Vaikka minä en juurikaan asetu samalle aaltopituudelle puhuttaessa metsän keijuista, menninkäisistä tai peikoista, saa minun puolestani toiset vapaasti niistä kertoa. Lehtijutussa minua kiehtoi lähinnä itse asia, eli elää koko vuoden kierto riippuvaisena luonnon olosuhteista.
Minä varmaan hehkuttaisin samassa tilanteessa Luojan ihmeellisen luomakunnan moninaisuutta ja Suomen luonnon suurta rikkautta.
Luojan ihmeitä ihastelimme pari viikkoa sitten lasten kanssa myöhäisenä iltahetkenä. Taivaankannen koristi niin häikäisevän kaunis kaksoissateenkaari, että meistä kukaan ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Pakko oli seistä parvekkeella katselemassa niin kauan, kuin sateenkaari näkyi.
Ensimmäinen Mooseksen kirja, 9.luku ja jakeet 8-17 kertoo meille sateenkaaren synnyn:
"Ja Jumala sanoi Nooalle ja hänen pojilleen:
Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä, lintujen, karjaeläinten ja kaikkien villieläintenkin kanssa, kaikkien niiden kanssa, jotka tulivat arkista ulos.
Minä teen liiton ja annan teille lupaukseni: koskaan enää ei vedenpaisumus tuhoa kaikkea elävää, se ei koskaan enää hävitä maata.
Jumala sanoi vielä: Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää.
Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa.
Ja Jumala sanoi vielä Nooalle: Tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa."
Minulle sateenkaaren näkeminen on aina sykähdyttävän riemullista: ikäänkuin lukisi viestiä Jumalalta.
Joskus, kun lapsia kauhistuttaa rankka tai päiviä kestävä itsepintainen sade, muistutan heitä tästä Jumalan ikuisesta lupauksesta.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Suurperheen kesä kaupungissa
Lasten kesäloma alkaa olla jo siinä vaiheessa, että kaikki ovat hyvin sopeutuneet kouluttomaan elämään. Tällä hetkellä kokoonpanostamme puuttuu Kangasniemelle leiriohjaajaksi lähtenyt entinen Talouskoululainen, syksyn lähihoitajaopiskelija, sekä Kampaajatyttö, joka muutti omaan alivuokralaisasuntoon kesän korvalla. Koska hän kirkkain silmin sanoo, että kotiin ei ole ikävä, on todennäköistä, ettei routa aja tyttöporsasta kotiin. Hyvähän tuo olisi, jos napanuora noin helposti katkeaisi.
Ensi viikolla astuu armeijan palvelukseen toiseksi vanhin poika - se, joka keväällä vietti lakkiaisia. Poika valmistautuu armeijaan nukkumalla varastoon ja viettämällä paljon aikaa kavereiden kanssa. Ainakin äidistä se näyttää siltä. Kaisa on kova kiusoittelemaan veljeään ja veistelee armeijaanlähdöstä, että "sinne se kaksivuotias kakara menee päiväkotiin".
Koko sakilla emme tänä kesänä Kangasniemelle lähde. Syitä on kolme, oikeastaan neljäkin, koska isin kesäloma oli silloin toukokuussa. Suurin syy on raha, toinen vesi ja kolmas olosuhteet.
Maksamme edelleen kahta viime kesänä tehtyä koko perheen bussimatkaa, mummolan kaivon vesi ei riitä meidän perheen kulutukseen kahta päivää kauemmin ja olosuhteet on syytä hyväksyä kaunistelematta.
Halukkaat pääsevät kuitenkin mummolaan sopivissa kokoonpanoissa.
Jos tuota Pismin leirille ohjaajaksi mennyttä tyttöä ei lasketa, niin leiriläisiä ei juurikaan meiltä löydy. Ei ole ollut halukkaita ja minä en ketään patistele. Kun itse menin pitkin hampain lapsena leirille, päätin silloin, että jos minulla joskus on lapsia, en kyllä heitä leireille houkuttele. Olihan leireillä enimmäkseen kiva olla, mutta niin kamala koti-ikävä minua aina vaivasi, että sitä ei helpottanut edes leirin keittiössä työskennellyt oma äiti. Kun mieheni vietti lapsuuden kesänsä usein kesäsiirtoloissa, on suhtautumisemme kesäleireihin ollut, että jos joku sinne ruinaa, saa kaikin mokomin mennä, mutta me emme leirejä juurikaan mainosta.
Ei mummolaa, ei leirejä, ei isilläkään lomaa! Ankeaksipa vetää kaupunkilaissuurperheen kesän! Kaiken lisäksi isin työnantaja jätti taloudellisista syistä tänä kesänä henkilökunnan Linnanmäkipäivän järjestämättä. Ei edes Lintsiä!
Kesämme ei rakennukaan tällä kertaa niiden asioiden varaan, joita ei ole tai joita ei saada.
Otamme kesäloman rakennusaineiksi tämän kodin ja nämä ihmiset. Ei haittaa sade ja kylmä tuuli, kun on lämmin koti, jonne voi tulla. Kaikki ovat terveitä ja elämäänsä tyytyväisiä, kenelläkään ei ole stressiä, eikä paha olla. Jokaisella on oma sänky, jonne voi mennä päivänokosillekin, jos väsyttää. Ruokaa on riittänyt ihan jokaiseksi päiväksi, vaatteita on kasoiksi asti, kengätkin on löytynyt jokaiselle jalkaan (ja Miika saa perjantaina uudet lenkkarit, kun on isin tilipäivä).
Meillä on ollut ruhtinaallisesti aikaa viettää toistemme seurassa, jutella ja hassutella. Isoveljet käyvät iltaisin pelaamassa pienempien kanssa jalkapalloa, sählyä tai koripalloa. Meressä ovat käyneet uimassa ne, joita ei kylmä tuuli ole pelottanut. Lapset ovat viettäneet paljon aikaa kavereidensa kanssa, mutta jos joku on halunnut olla vain kotona, senkin on voinut vapaasti tehdä.
Ehkä talvi kaikkine vaatimuksineen ja velvotteineen otti niin koville, että kaikki nauttivat nyt siitä, että saa vapaasti olla tekemättä mitään kovin hyödyllistä ja tärkeää.
Ensi viikolla astuu armeijan palvelukseen toiseksi vanhin poika - se, joka keväällä vietti lakkiaisia. Poika valmistautuu armeijaan nukkumalla varastoon ja viettämällä paljon aikaa kavereiden kanssa. Ainakin äidistä se näyttää siltä. Kaisa on kova kiusoittelemaan veljeään ja veistelee armeijaanlähdöstä, että "sinne se kaksivuotias kakara menee päiväkotiin".
Koko sakilla emme tänä kesänä Kangasniemelle lähde. Syitä on kolme, oikeastaan neljäkin, koska isin kesäloma oli silloin toukokuussa. Suurin syy on raha, toinen vesi ja kolmas olosuhteet.
Maksamme edelleen kahta viime kesänä tehtyä koko perheen bussimatkaa, mummolan kaivon vesi ei riitä meidän perheen kulutukseen kahta päivää kauemmin ja olosuhteet on syytä hyväksyä kaunistelematta.
Halukkaat pääsevät kuitenkin mummolaan sopivissa kokoonpanoissa.
Jos tuota Pismin leirille ohjaajaksi mennyttä tyttöä ei lasketa, niin leiriläisiä ei juurikaan meiltä löydy. Ei ole ollut halukkaita ja minä en ketään patistele. Kun itse menin pitkin hampain lapsena leirille, päätin silloin, että jos minulla joskus on lapsia, en kyllä heitä leireille houkuttele. Olihan leireillä enimmäkseen kiva olla, mutta niin kamala koti-ikävä minua aina vaivasi, että sitä ei helpottanut edes leirin keittiössä työskennellyt oma äiti. Kun mieheni vietti lapsuuden kesänsä usein kesäsiirtoloissa, on suhtautumisemme kesäleireihin ollut, että jos joku sinne ruinaa, saa kaikin mokomin mennä, mutta me emme leirejä juurikaan mainosta.
Ei mummolaa, ei leirejä, ei isilläkään lomaa! Ankeaksipa vetää kaupunkilaissuurperheen kesän! Kaiken lisäksi isin työnantaja jätti taloudellisista syistä tänä kesänä henkilökunnan Linnanmäkipäivän järjestämättä. Ei edes Lintsiä!
Kesämme ei rakennukaan tällä kertaa niiden asioiden varaan, joita ei ole tai joita ei saada.
Otamme kesäloman rakennusaineiksi tämän kodin ja nämä ihmiset. Ei haittaa sade ja kylmä tuuli, kun on lämmin koti, jonne voi tulla. Kaikki ovat terveitä ja elämäänsä tyytyväisiä, kenelläkään ei ole stressiä, eikä paha olla. Jokaisella on oma sänky, jonne voi mennä päivänokosillekin, jos väsyttää. Ruokaa on riittänyt ihan jokaiseksi päiväksi, vaatteita on kasoiksi asti, kengätkin on löytynyt jokaiselle jalkaan (ja Miika saa perjantaina uudet lenkkarit, kun on isin tilipäivä).
Meillä on ollut ruhtinaallisesti aikaa viettää toistemme seurassa, jutella ja hassutella. Isoveljet käyvät iltaisin pelaamassa pienempien kanssa jalkapalloa, sählyä tai koripalloa. Meressä ovat käyneet uimassa ne, joita ei kylmä tuuli ole pelottanut. Lapset ovat viettäneet paljon aikaa kavereidensa kanssa, mutta jos joku on halunnut olla vain kotona, senkin on voinut vapaasti tehdä.
Ehkä talvi kaikkine vaatimuksineen ja velvotteineen otti niin koville, että kaikki nauttivat nyt siitä, että saa vapaasti olla tekemättä mitään kovin hyödyllistä ja tärkeää.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Klassista siivousta ja hierontaa
Koska siivoaminen on niin hirmuisen kivaa, jatkan aiheesta.
En osannut arvata siivoustyötä aloittaessani, miten moninaiset vaikutukset voi tuollaisella työllä olla.
Olinhan jo läpeensä raihnainen, Melskan "mummo"-nimityksen kaikin puolin omaksunut. Niveliä kolotti sieltä sun täältä, selkä tuli nukkuessa kipeäksi, niskat jumissa yhtenään.
Nyt kolmen viikon siivouspestin jälkeen minun täytyy todeta, että polvi on lakannut kipuilemasta, niskat tuntuvat notkeilta ja askel on kevyt. Kun lähden nukkumaan, uni tulee houkuttelematta ja herätessä on virkeä olo.
Osansa hyvään oloon on varmasti sillä, että kävelen ainakin töihin mennessä, joskus myös tullessa. Aamuyön viileässä kävellessä karisee mahdolliset unenrippeet ja työtä tehdessä ei ole vielä kertaakaan ollut unelias olo. Ei kai tuollainen työ kauheasti voisi unettaakaan - sen verran voimakkaita aistiärsykkeitä saa koko ajan.
Myös kotona oleminen on muuttunut. Olen saanut paljon tarmoa ja energiaa ihan tavallisiin kotitöihin, jotka tahtoivat olla enemmän ja vähemmän rempallaan silloin, kun en käyttänyt kodin ulkopuoliseen työhön ajastani tuntiakaan. Vakiokaavaksi näyttää muodostuneen, että töistä kotiuduttuani ja kaksi tuntia nukuttuani siivoan molemmat vessat, putsaan tiskipöydän ja keittiön ja laulatan pyykkikonetta tappotahdilla. Kolmen korillisen likapyykkikertymiä ei ole työssäoloaikanani näkynyt.
Outoa, sanoisinko: peräti outoa.
Ajatusmaailma näyttää muutenkin ajautuvan ihan uusiin suuntiin. Tavallaan ihan tutuissa ajatuksissa, mutta aikaisemmin elämäntilanne ei ole sallinut ajatusten toteuttamista.
Perushoitajakoulun ajoilta asti olen ollut kiinnostunut hierojan työstä ja ammattitutkinnosta. Opiskeluaikanani eräs ryhmämme tytöistä piti esittelytunnin hierojan työstä, koska oli itse opiskellut hierojaksi ennen hoitajakouluun lähtöä. Minua ajatus hierojakoulusta on ajoittain vaivannut niin paljon, että olen etsiskellyt oppilaitosten tietoja ja pohtinut kouluun hakemista.
Kuluneella viikolla tytär löysi töölöläisen Hieronta-Akatemian sivut ja heidän koulutustarjontaansa perehdyttyäni laitoin oikopäätä hakemuksen tammikuussa alkavaan koulutukseen. Seuraavana päivänä sain sähköpostia, että minut on alustavasti hyväksytty tammikuussa alkavaan aamuryhmään ja syksyllä postitetaan hyväksymiskirjeet.
Mummolaanmuuttoakin silmälläpitäen hierojan pätevyydestä ja omasta toiminimestä olisi paljon apua itsensä työllistämiseen paikkakunnalla, jossa hoitajia on vielä toistaiseksi ihan riittävästi. Marjanviljelijän leipä kun on aika kesäistä ja kapoista, eikä marjamaitakaan yhdessä kesässä viritellä.
Mies lupautui ensimmäiseksi vapaaehtoiseksi klassisen hierojaopiskelijan harjoitusasiakkaaksi.
En osannut arvata siivoustyötä aloittaessani, miten moninaiset vaikutukset voi tuollaisella työllä olla.
Olinhan jo läpeensä raihnainen, Melskan "mummo"-nimityksen kaikin puolin omaksunut. Niveliä kolotti sieltä sun täältä, selkä tuli nukkuessa kipeäksi, niskat jumissa yhtenään.
Nyt kolmen viikon siivouspestin jälkeen minun täytyy todeta, että polvi on lakannut kipuilemasta, niskat tuntuvat notkeilta ja askel on kevyt. Kun lähden nukkumaan, uni tulee houkuttelematta ja herätessä on virkeä olo.
Osansa hyvään oloon on varmasti sillä, että kävelen ainakin töihin mennessä, joskus myös tullessa. Aamuyön viileässä kävellessä karisee mahdolliset unenrippeet ja työtä tehdessä ei ole vielä kertaakaan ollut unelias olo. Ei kai tuollainen työ kauheasti voisi unettaakaan - sen verran voimakkaita aistiärsykkeitä saa koko ajan.
Myös kotona oleminen on muuttunut. Olen saanut paljon tarmoa ja energiaa ihan tavallisiin kotitöihin, jotka tahtoivat olla enemmän ja vähemmän rempallaan silloin, kun en käyttänyt kodin ulkopuoliseen työhön ajastani tuntiakaan. Vakiokaavaksi näyttää muodostuneen, että töistä kotiuduttuani ja kaksi tuntia nukuttuani siivoan molemmat vessat, putsaan tiskipöydän ja keittiön ja laulatan pyykkikonetta tappotahdilla. Kolmen korillisen likapyykkikertymiä ei ole työssäoloaikanani näkynyt.
Outoa, sanoisinko: peräti outoa.
Ajatusmaailma näyttää muutenkin ajautuvan ihan uusiin suuntiin. Tavallaan ihan tutuissa ajatuksissa, mutta aikaisemmin elämäntilanne ei ole sallinut ajatusten toteuttamista.
Perushoitajakoulun ajoilta asti olen ollut kiinnostunut hierojan työstä ja ammattitutkinnosta. Opiskeluaikanani eräs ryhmämme tytöistä piti esittelytunnin hierojan työstä, koska oli itse opiskellut hierojaksi ennen hoitajakouluun lähtöä. Minua ajatus hierojakoulusta on ajoittain vaivannut niin paljon, että olen etsiskellyt oppilaitosten tietoja ja pohtinut kouluun hakemista.
Kuluneella viikolla tytär löysi töölöläisen Hieronta-Akatemian sivut ja heidän koulutustarjontaansa perehdyttyäni laitoin oikopäätä hakemuksen tammikuussa alkavaan koulutukseen. Seuraavana päivänä sain sähköpostia, että minut on alustavasti hyväksytty tammikuussa alkavaan aamuryhmään ja syksyllä postitetaan hyväksymiskirjeet.
Mummolaanmuuttoakin silmälläpitäen hierojan pätevyydestä ja omasta toiminimestä olisi paljon apua itsensä työllistämiseen paikkakunnalla, jossa hoitajia on vielä toistaiseksi ihan riittävästi. Marjanviljelijän leipä kun on aika kesäistä ja kapoista, eikä marjamaitakaan yhdessä kesässä viritellä.
Mies lupautui ensimmäiseksi vapaaehtoiseksi klassisen hierojaopiskelijan harjoitusasiakkaaksi.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Työläisen ensimmäinen vapaapäivä
Saaralle on luvattu ilmapallopussi ja Kaisalle pieni Schleich-eläinfiguuri ensimmäisestä palkastani. Arvatenkin tytöt laskevat öitä äidin ensimmäiseen palkkapäivään. Neljän yön päästä on siis ensimmäinen palkkapäiväni ja kaksi pienintä on vasta oivaltanut sen päivän tuomat rajalliset mahdollisuudet.
Tänä aamuna näytin siivoustyön uudelle työntekijälle, joka jatkaa työtä arkisin ja minä teen vain lauantait ja sunnuntait. Arkipäivän tekijää odotellessa minulle tuli tuollainen reippaanpuoleinen työputki heti alkajaisiksi.
Tämä mennyt juhannus jäi varmasti minun ja mieheni mieleen. Luultavasti puhumme tästä jälkeenpäin "sinä rankkana juhannuksena". Melko yöpainotteista työssäolomme oli.
Uskomattomasti voimaa antoi ennaltasuunnittelemattomat tapaamisemme. Kolmena aamuna peräkkäin lakaistessani ravintolan terassia aamuviideltä, mies kävelee paikalle matkallaan kotiin omasta työvuorostaan. Juhannuspäivän aamuna kävellessäni työstä kotiin, ihmettelen metroaseman kulmalla, kuinka mustarastas laulaa kovin kirkkaasti. Ei se ollut mustarastaan laulua, vaan Hietaniemestä aamu-uinnilta tulossa oleva mieheni vihelteli tervehdykseksi.
Päivät sujuivat sitten rauhaisassa nurkassa tulpat korvassa nukkuen ja välillä kotitöitä ihmetellessä.
Isommat lapset järjestivät mukavaa ajankulua pienille meidän nukkuessa.
Nyt nautin pelkästä kotonaolosta neljä päivää ja en ajattelekaan työmaan asioita. Miehellä on onneksi tämä päivä vapaata, jotta ehdimme nähdä toisiamme myös valveilla.
Naapurin papan silmätippojentiputuspesti päättyy huomenna. Kuuden viikon ajan kyläilin hänen luonaan neljästi päivässä. Pohdimme jo hänen kanssaan, mitä keksimme sitten jatkoksi. Pappa ehdotti, että hän voisi keittää viikonloppuisin minulle kahvit, kun tulen siivoamasta.
Kahvia en ole itselleni kotona näiden viikkojen aikana keittänyt.
Jos kotona omien nurkkien puunaus ja nuohoaminen alkaa tympiä, kannattaa mennä töihin mahdollisimman likaiseen paikkaan siivoojaksi. Kyllä tuntuu mukavalta kontata luutun kanssa oman vessanpytyn tavusia. Oman kodin sotkut alkaa tuntua lähes steriileiltä.
Jos tänään ei sada, jätetään vessat siivoamatta ja mennään ulos.
Oikein virkistävää kesän uuden viikon alkua teille kaikille!
Tänä aamuna näytin siivoustyön uudelle työntekijälle, joka jatkaa työtä arkisin ja minä teen vain lauantait ja sunnuntait. Arkipäivän tekijää odotellessa minulle tuli tuollainen reippaanpuoleinen työputki heti alkajaisiksi.
Tämä mennyt juhannus jäi varmasti minun ja mieheni mieleen. Luultavasti puhumme tästä jälkeenpäin "sinä rankkana juhannuksena". Melko yöpainotteista työssäolomme oli.
Uskomattomasti voimaa antoi ennaltasuunnittelemattomat tapaamisemme. Kolmena aamuna peräkkäin lakaistessani ravintolan terassia aamuviideltä, mies kävelee paikalle matkallaan kotiin omasta työvuorostaan. Juhannuspäivän aamuna kävellessäni työstä kotiin, ihmettelen metroaseman kulmalla, kuinka mustarastas laulaa kovin kirkkaasti. Ei se ollut mustarastaan laulua, vaan Hietaniemestä aamu-uinnilta tulossa oleva mieheni vihelteli tervehdykseksi.
Päivät sujuivat sitten rauhaisassa nurkassa tulpat korvassa nukkuen ja välillä kotitöitä ihmetellessä.
Isommat lapset järjestivät mukavaa ajankulua pienille meidän nukkuessa.
Nyt nautin pelkästä kotonaolosta neljä päivää ja en ajattelekaan työmaan asioita. Miehellä on onneksi tämä päivä vapaata, jotta ehdimme nähdä toisiamme myös valveilla.
Naapurin papan silmätippojentiputuspesti päättyy huomenna. Kuuden viikon ajan kyläilin hänen luonaan neljästi päivässä. Pohdimme jo hänen kanssaan, mitä keksimme sitten jatkoksi. Pappa ehdotti, että hän voisi keittää viikonloppuisin minulle kahvit, kun tulen siivoamasta.
Kahvia en ole itselleni kotona näiden viikkojen aikana keittänyt.
Jos kotona omien nurkkien puunaus ja nuohoaminen alkaa tympiä, kannattaa mennä töihin mahdollisimman likaiseen paikkaan siivoojaksi. Kyllä tuntuu mukavalta kontata luutun kanssa oman vessanpytyn tavusia. Oman kodin sotkut alkaa tuntua lähes steriileiltä.
Jos tänään ei sada, jätetään vessat siivoamatta ja mennään ulos.
Oikein virkistävää kesän uuden viikon alkua teille kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)