Kotimaan hinta

Äitini syntyi samana päivänä, kuin jatkosota alkoi.

Katselin tänään televisiosta eilisen veteraanipäivän juhlaa Espoosta. Sanoin miehelleni, kunpa moni yhteiskuntaopin opettaja näyttäisi tunnilla oppilailleen tuon juhlan. Juhlan puheet herättäisi varmaan suomalaisnuorissa keskustelua.
Lähetys jäi ehkä monilta huomioimatta, koska sen erittäin koskettava sisältö paljastui vasta juhlan edetessä.
Yle Areenasta voi ohjelmaa katsoa vielä muutaman päivän ajan, mutta valitettavasti vain Suomesta. Ulkosuomalaisille juhla olisi kallisarvoinen.

Emme me rauhan ja itsenäisyyden lapset saateta käsittää sotien kokeneiden tunteita omaa maata kohtaan. Mutta velvollisuutemme olisi kertoa ja opettaa lapsillemme, kuinka kallis hinta on itsenäisestä kotimaasta maksettu.

Häpesin ja tulin hyvin surulliseksi, kun eilen huomasin yhden peruskoululaiseni olevan lapsellisen tietämätön sodan todellisuudesta ja merkityksestä.
Nuori kyseli, minkä takia liputetaan. Isänsä vastasi siihen, että sillä kunnioitetaan maassamme vietettävää veteraanipäivää. Mieheni jatkoi, että talvi- ja jatkosodissa kuoli liki 100 000 suomalaista miestä.
Ajattelematon, niin ajattelematon lapseni tokaisi siihen:
- Niin vähän!

Minulta pääsi itku.

Sanoin lapselle, että yksikin suomalainen mies, joka kuoli sodassa, oli liikaa. Yksikin.

Hetken päästä jatkoin:
- Sinun ei tarvitse tehdä tätä minun takiani, mutta sen takia, mitä sanoit, pyydä ääneen sanoen anteeksi.

Lapsi pyysi ja sanoi sitten:
- Minä en ollenkaan ajatellut, mitä sanoin.

Jumala maatamme varjelkoon, ettei yhdenkään suomalaisen miehen tarvitsisi enää ikinä kuolla sodassa.

Vapaapäivän aamu

Sisäinen kello herättää minut arkiaamuisin klo 06.02. Tänä aamuna osasin nukkua, kun alitajunnassa oli viesti "ei tarvitse lähteä minnekään, ei ole PAKKO tehdä mitään". En äkkiseltään muista, milloin viimeksi olisi ollut ns. vapaapäivä.
Päivä lähtee iloisesti käyntiin, kun äitini soittaa mummolasta ja kertoo Talouskoululaisen olleen ahkera ja siivonneen vattumaan kevätkuntoon. Siellä hän nyt paukutteli mattoa kangaspuilla ja tiedän sen olevan mielipuuhaa.

Kaisa on odottanut kärsivällisesti isin vapaapäivää, koska isi on luvannut viedä hänet uimahalliin. Kun Kaisa ja isi tekivät lähtöä, joku isosiskoista kysyi Saaralta, eikö tämä ole lähdössä mukaan. Saaran tyyni vastaus oli:
- Isi menee nyt vaan Kaisan kanssa. Mä pääsen sitten toisen kerran, varmaan jo kun nukutaan yks yö ja kun ollaan tultu kirkosta, niin sitten.
Isin viikonloppuvapaa näyttää työntäyteiseltä, koska noiden uimahirmujen uittaminen käy vanhalta mieheltä työstä.
Kohta pääsee bussinkuljettajaisi lomailemaan. Kun hän selvittää raadollisen vappuyön 11-tuntisen työvuoron ja pari työvuoroa sen jälkeen, hänellä alkaa kuukauden kesäloma.

Ajatus letkeästä vapaapäivästä tekee minulle näköjään alavireisen olon - ei tunnu hyvältä. Taidan lopettaa vapaapäiväilyn ja laittaa ensin naapurin mummon pyykit ja sitten suurella ilolla tarttua omiin pyykkeihin. On se hyvä asia, että on vaatteita ihan kasoiksi asti!

Arkinen totuus leipomisinnolle

Saattaisi joku luulla, että ihan pelkästään bloggaavan suurperheen kotiäidin statuksen takia täällä mainitsen joka toinen päivä leipomuksistani ja niiden massiivisesta määrästä. Totuus kulkee aika kaukana tuosta luulosta.
Suurin syyllinen intomieliselle jauhojenpöllyttelylle on tavanomaiseksi asettunut vaatimaton taloudellinen tilanne. Suomeksi selkokielellä sanottuna: etsin säästöjä ruokabudjettiin leipomalla mahdollisimman paljon.
Vaikka eilen tein kolme puolitoistakiloista ruisvuokaleipää, ostin siitä huolimatta "kaupan" ruisleipää. Kaikki kun eivät pidä kotitekoisen ruisleivän voimakkaasta mausta ja happamuudesta.
Jos paahtoleipäpussin hinta jonakin päivänä tuntuu liian kovalta, teen äkkinäisen sämpyläpellillisen aamupuuron tähteestä ja korvaan vaalean leivän sillä. Tosin sitten kun haluaa sunnuntaiaamun iloksi vaaleaa paahtoleipää hillon kanssa, sitä ei korvata itseleivotulla sämpylällä.
Vaikka en koskaan olisi kaupasta tai kahvilasta sataa munkkia ostamassakaan, niin kyllä se ajatus hivelee, mitä sata munkkia oli mahtanutkaan maksaa kaupassa? Eikä mitään 39 sentin hötömunkkeja, vaan ihan itsepaistetun makuisia.
Täysipäiväisenä kotiäitinä voin lähes tuskatta ujuttaa muiden töiden lomaan leipomisen koko kirjon. Raastoin riivinraudan hienoimmalla terällä koululaisia lähetellessäni kupillisen porkkanaraastetta ja kohta lykkään pellillisen porkkanakakkua uuniin. Kyseessä on se polvet veteläksi saattava herkkujen unelma, jossa mehevä porkkanakakku kuorrutetaan hyvin paksulla kerroksella appelsiininmakuista tuorejuustoa. Kaksi kouluun lähdössä olevaa tyttöä uhisi vesi kielellä, kun kerroin heille aikeistani. He ovatkin lisäkseni ainoat tässä perheessä, jotka tuntevat suuria intohimoja tuota leivonnaista kohtaan. Kaikki miespuoliset henkilöt jättävät kakun rauhaan koodisanoilla "porkkanakakku" ja "tuorejuusto".
Tasapuolisuuden nimissä ei voi aina leipoa vain omia braavuurejaan, vaan vuoron perään teen "tilauksesta" tiikerikakkua, suklaakakkua, sokerikakkua, Pikkaraisen kaurapiirasta, mustikkapiirakkaa tai korvapuusteja.
Sen lisäksi leivontahaluiset lapset saavat olosuhteiden ja raaka-ainetilanteen salliessa leipoa mielin määrin.

Suolaiset piiraat olisivat herkullisia, mutta niille kertyy huomaamatta paljon hintaa, kun juustot alkaa olla kalliita. Ilman kunnon juustoarsenaalia ei viitsi suolaista piirakkaa edes ajatella.

Onhan se laipominen eri muodoissaan kehittävää myös pikkulapsille. Sosiaaliset taidot, mittaamisen alkeet, hienomotoriikka ja vaikka sun mitkä taidot kehittyy ihan huomaamatta. Mutta rehellisyyden nimissä meillä ei kukaan lapsista ole päässyt leipomaan noilla perusteilla. Kyllä se lähinnä on ollut huomion kiinnittämistä riehumisesta ja sotkemisesta johonkin hiljaiseen näpertelyyn tai sitten kyseessä on ollut ihan "äidin auttaminen": olen tehnyt liian suuren taikinan ja leivottuani siitä itse suurimman osan, jatkan muissa hommissani ja lapsi saa leipoa loput.

Monta synttärisankaria tänään

Menijöitä ja tulijoita on riittänyt koko viikoksi. Puhun taas "koko viikosta", kun tämä päivä on tuntunut niin perjantailta, että olin jo pakkaamassa perjantai-iltaisen kirjastoauton varalle palautettavien kirjojen kassia. Huomenna siis se perjantai vasta oikeasti on (jos nyt ette sattuisi muistamaan) ja minulla on täällä silloin kaksi reipasta yläasteelaista tekemässä taksvärkkityötä. Kerrankin saa käyttää lapsityövoimaa oikein luvan perästä.

Todella hyvän kohteen taksvärkkipäivän tuotolle oli Taivallahden peruskoulun oppilaskunnan hallitus tänä vuonna keksinytkin. Varat käytetään Keniassa, Lusoissa olevan koulun oppilaiden hyväksi. Koulussa ei ole vielä sähköjä ja hygieniakin on puutteellinen. Tuotolla tuetaan myös kouluruokailua. Kohde tulee suomalaiskoululaisille hyvin konkreettiseksi sen takia, että yksi Taivallahden koulun opettajista oli viime kesälomansa Lusoin koulussa ja menee sinne Tulevaisuudenjohtajat ry:n lähettämänä myös tulevana kesänä. Toivon todella, että mahdollisimman monelta taksvärkkityönantajalta löytyisi muutama euro ylimääräistä lahjoitettavaksi tällä kertaa.

Meidän Talouskoululainen lähti tänään mummolaan siivoamaan vattupuskia ja nurmikoita ja kuskaamaan polttopuita ala-aitasta latoon. Kyllähän sillä mummolla on mukavia hommia takataskussaan vaikka kuinka paljon, mutta tuossa oli tärkeimmät. Onneksi oli Kuopion Veli pyyhkäissyt myös mummolaan, jotta pääsi pelastamaan Joutsasta jatkoyhteyden missannutta Talouskoululaista.

Sen verran vilpoisia on täällä vielä yöt, että ei ole ollut toivoakaan tehdä salaattikylvöksiä. Herneviljelmä pääsi eilen "kuumimpaan" aikaan muutamaksi tunniksi aurinkoa paistattelemaan. Herne kun ei tykkää alle kymmen asteen kasvupaikasta ollenkaan, niin yöksi ei ole vielä voinut parvekkeelle jättää.
Niin onnistunut on tuo herneenversokokeilu ollut, että halkaisijaltaan 40-senttinen pönttö on pitänyt meidän perheen versonsyöjät ravittuina. Koko viikon olen miehen kanssa syönyt lounaaksi hernekeittoa, johon on lisätty reilu kourallinen tuoretta versoa. Ei siis ihme, että on ollut energinen olo. (Ne oli siis B- ja C-vitamiinit ja proteiini, mitä on herneenversossa moninkertaisesti enemmän kuin lehtisalaatissa.)

Meidän suvussa tämä huhtikuun 26. päivä on sellainen synnyinoikku. Isäni yksi sisar on syntynyt tänään, kuin myös Kuopion veljen vanhin tytär. Myös yksi minun veljistäni, ei kuitenkaan se Kuopion Veli, syntyi rapiat 30 vuotta sitten häikäisevän aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Muistan vieläkin isäni ilmeen, kun hän astuu vanhan tuvan kynnyksen yli tultuaan kammarista soittamasta ja ilmoittaa onnesta hyristen: "no poekaha sielä on syntynä".
Muistan Lahja-mummon huojentuneen onnen ja hymyilevän kiitollisuuden ja kuinka hänen aamuaskareensa vaihtuvat ihmettelevään istumiseen ja ihasteluun.

Kaksi vuotta myöhemmin se pieni poika istui syöttötuolissa tuvan pöydän ääressä ja Sirkku-sisko yritti huidella ruokaa pojan suuhun. Pikkuveli jähmettyi jännityksestä aloilleen siskon rapsutellessa kynsillään pöydän alustaa ja hokien samalla:
- Täältä tulee rapsuhiiri, täältä tulee rapsuhiiri...
Mahtoikohan Pikkuveli koskaan nähdä painajaisia ruokapöydän alla pesivästä Rapsuhiirestä?

Minusta on aina ollut vähän nihkeätä toivottaa "onnea". Mitä onnella oikeastaan tekee?
Pikkuveljelle toivotan niin tänään, kuin kaikkina loppuinakin elämänsä päivinä, että saa olla Taivaan Isän kaikkinaisen huomion keskipisteenä. Ja koska Pikkuveli on yhtä Vaimonsa kanssa, se sama toivotus seuratkoon myös halauksenrakasta kälyäni.
Ja ne kaksi muuta sukumme päivänsankaria: siunatkoon Taivaan Isä runsaasti elämäänne kaikilla rikkauksillaan, armollaan ja lahjoillaan.

Arjen diplomatiaa ja naapurisopua

Nyt kun isää ei enää ole täällä, hän on mielessäni päivittäin. Tottahan hän oli mielessäni usein eläessäänkin, mutta ajatukseni isästä olivat silloin itsestäänselvyyksiä, tasaista lämmöntuntua.
Huomasin juuri asian, jota en oikeastaan ollut aikaisemmin edes pannut merkille: isälläni ei ollut vihamiehiä ja hän tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa. En myöskään muista hänen koskaan puhuneen pahasti tai ilkeästi kenellekään tai kenestäkään. Jos jonkun käytös oli selvästi sopimatonta, isäni kommentoi sitä kyllä selväsanaisesti, mutta ei koskaan loukaten tai vihamielisesti. Kaikki vaikeatkin asiat isäni hoiti rauhallisesti ja sävyisästi, sanansa sovitellen. Ehkä tuollainen johdonmukainen toimintatapa myös vaikutti sen, että isäni ei oikeastaan koskaan joutunut elämässään "vaikeuksiin", joita voi tulla eteen esimerkiksi epärehellisyyden takia.
Isäni antoi tuossakin asiassa hyvän ja varteenotettavan esimerkin.

Minä en ole yhtä taitava tulemaan toimeen hankalien ihmisluonteiden kanssa. Tosin pyrin välttämään ilkeästi puhumista, enkä halua tieten tahtoen loukata ketään.
Jotakin isäni luonteenlaadusta olen kai perinyt. Kun työskentelin vastavalmistuneena hoitajana, minulle luovutettiin aina muiden hoitajien yhteispäätöksellä "hankalien" potilaiden suihkutus- ja saunareissut. Varsinkin iäkkäillä henkilöillä voi joskus olla ajattelutapa, että liika peseytyminen on pahasta. Siitä, mikä on liikaa peseytymistä, onkin sitten hoitajilla ja potilailla täysin vastakkainen mielipide. Joillakin suihkuunmenon vastustaminen saattoi johtua niin yksinkertaisesta asiasta, että he kokivat suihkun jälkeen tulevan vilun pukuhuoneessa epämiellyttäväksi. Toisilla oli huoli pyykkiinjoutuvista vaatteistaan, tulevatko ne riittävän ajoissa pesulasta takaisin ja tulevatko ylipäänsä. Kun osasi  ottaa huomioon myös tällaiset syyt kieltäytyä pesullemenosta, reippaan iloinen päättäväisyys yleensä sai hangoittelijan lähtemään ja jopa nauttimaan pesuhetkestä.

Kun reilut 17 vuotta sitten muutimme tähän suureen kerrostaloon, jouduimme tekemisiin myös suuren naapurijoukon kanssa. Kun toista ei vielä tuntenut, saattoi kokea joidenkin puheet "hankalina". Otin alun perin tavakseni olla pahoittamatta mieltäni jonkun kitkerästä kommentista. Tietoisesti noudatin johdonmukaisen ystävällistä ja asiallista linjaa keskustellessani naapureiden kanssa. Jos joku esimerkiksi kuulteni sanoi jotakin harkitsematonta pihassa lapsilleni, en jäänyt asiaa muistelemaan, vaan seuraavan kerran henkilön tavatessani tervehdin häntä yhtä iloisesti kuin ennenkin.
Hyvin pian huomasin, että ne henkilöt, joiden kanssa alussa oli vaikea tulla toimeen ja jotka huomauttelivat milloin mistäkin asiasta, muuttuivat ystävällisiksi, huomaavaisiksi ja halusivat keskustella ja kysellä kuulumisia.

Kitkerien puheiden sietäminen ei kuitenkaan minun kohdallani tarkoittanut sitä, että olisin hyväksynyt perättömät syytteet tai moitteet. Perhe, jossa on paljon eri-ikäisiä lapsia, on luonnollisesti epäilyksenalaisena, jos rappukäytävässä rikkoutuu ikkuna illan tunteina. Kun tapahtuneen ajankohtana tiesin silloisen katraani olleen kokonaisuudessaan kodin seinien sisäpuolella viettämässä saunailtaa, oli minun helppo kieltää määrätietoisesti minuun kohdistuneet syytökset.
Vastaavasti kun yksi pojistani oli todistettavasti kirjoitellut avaimellaan ulko-oven pielen maalipintaan nimeään, tilasin siltä seisomalta talon huoltoyhtiöltä ovenpielien maalauksen.
Tosin työn maksamisen silloinen isännöitsijä minulta eväsi perustelemalla, että "kaikkien ovien pielet oli tarkoitus juuri maalata".

Ihmisluonteiden erilaisuus on suuri rikkaus kaupunkilaisella, jolla on 170 naapuriasunnossa liki 350 naapuria.
On levollista liikkua pihalla ja yhteisissä tiloissa, kun ei tarvitse vältellä tai kartella yhdenkään naapurin kohtaamista. Seitsemäntoista vuoden jälkeen ei talossa enää "hankalia" naapureita olekaan.

Kärryytystä

Michael W. Smithin musiikki raikaa suloisesti kookosrasvantuoksuisessa keittiössämme. Kookosrasvan ällö haju tuli sadan munkin paistamisesta.
Ehdotin aamulla Saaralle, kun koululaiset olivat kaikonneet, että lähdettäisiin retkelle Lastentalon leikkipuistoon. Isikin olisi ehtinyt vielä mukaan ennen työhönlähtöä, mutta Saaraa laiskotti, eikä ehdotus ollut hänestä ollenkaan mukava.
Ainakin puoli vuotta olen suunnitellut munkinpaistourakkaa, mutta se on sellainen homma, että rohkeutta pitää kerätä ja olla puoli päivää ennustettavissa olevaa työrauhaa. Perinteisellä kaavalla homma taas sujui - eli juoksin kaupassa kolmeen kertaan, ennenkuin kaikki tarpeellinen oli kasassa. (Voisitko sinä kuvitella valuttavasi munkkeja vessapaperin päällä? Minä en, vaikka paperin materiaalissa ei olisi mitään eroa.) Juoksin siis hakemassa talouspaperia, lisää vehnäjauhoja ja sokeria ja onneksi löytyi ensimmäisestä kaupasta myös kananmunia.
Sitten huomasin, että on erittäin järkevää tehdä toinen taikina heti perään ja antaa sen kohota sillä aikaa, kun paistan ensimmäisiä. Koska munkeissa täytyy olla kardemummaa, juoksin vielä kerran kauppaan. Miestähän ei voi enää nykyään laittaa kauppa-asioille, koska hän hakee ostokset Utsjoen kirkonkylästä. (Isäni yksi ihana sanonta oli, jos joku viipyi asioillaan käsittämättömän kauan, että "Utsjoen  kirkonkylästäkö se nyt niitä män hakemaa...")
Saara ja isi ymmärsivät siis pysyä kaukana munkkitehtaasta, koska kuuman rasvakattilan ääreltä ei voi välillä käydä kelaamassa videota tai pilkkoa omenaa.

Mies lähti iltapäivällä tekemään 11-tuntista päivää. Eiliset lentokenttälinjat olivat tuntuneet todella työteolta: paljon matkustajia, outo reitti ja paljon englanninkielisiä kyselyjä matkustajilta. Mies oli kuitenkin tyytyväinen, että tuli opetelleeksi nuo kaksi uutta linjaa.
Tänään on vuorossa ihan rutiinilinjoja, joten pitkä päivä ei tunnu kuitenkaan raskaalta.

Kaisa-onnellinen pääsi yökylään parhaimman luokkakaverinsa luo suoraan koulusta. Hän oli jo koko eilisen niin onnellinen asiasta.
Huomenna 7-luokkalainen lähtee lyhyelle yhdenyön leirikoulumatkalle Siuntioon, loppuviikosta on kahdella koululaisella taksvärkkipäivä kotitöiden merkeissä ja torstaina Talouskoululainen pääsee mummolaan.

Hyvällä lykyllä saamme munkit syötyä ennen vappua.

"Kärryyttäminen" ei liity mitenkään kärryihin. Se on savon kieltä ja tarkoittaa kärventämistä, käryn tekemistä tai pitkäaikaista korventamista. Munkinpaisto oli "yhtä kärryytystä".

Mitä sinunkin pitäisi tehdä

Naana "All You Need Is LOVE" -blogista kirjoitti eilen uskoontulostaan. Siitä sain ajatuksen, että pitääpä haastaa kaikki uskovat bloginpitäjät mukaan: kirjoita ja julkaise blogissasi, kuinka tulit uskoon.

Termi "tulla uskoon" tarkoittaa uskonratkaisua, kun ihminen pyytää Jumalalta syntejään anteeksi, haluaa antaa elämänsä Jumalalle ja tunnustaa Jeesuksen elämänsä Herraksi ja syntien sovittajaksi. Tarkemmat ohjeet löytyy Raamatusta. Jos aihe kiinnostaa enemmän, aika osuvasti myös Wikipedia kertoo hakusanalla "kristinusko", mistä on pääpiirteittäin kysymys.

Yhdeksänvuotiaana olin kristillisellä lasten kesäleirillä mukana. Leirillä oli päivittäin raamatunopetusta. Leirin ohjaajat olivat suurimmaksi osaksi tuttuja, mutta leirillä vasta sain kuulla tarkemmin, mitä heidän kohdallaan usko Jeesukseen käytännössä ja arkielämässä tarkoitti. Jumalan huolenpito ja rakkaus välittyi lapselle.

Elämäni lapsena oli onnellista ja huoletonta. Lapsuudet kesät olivat pelkkää auringonpaistetta tai sateessa uimapukusillaan pitkin pihaa juoksemista. Vanhempani ja kotonani asuvat isovanhempani rakastivat minua paljon. Koin olevani rakastettu ja tärkeä ja hyvä sellaisena, kuin olen. Itsetuntoni oli siis kohdallaan. Elämästäni ei puuttunut turvallisuutta eikä rakkautta.

Lastenleirin iltaohjelmaan kuului viimeiseksi illalla "rukouskokous". Osallistuminen siihen oli lapsilla vapaaehtoista. Yleensä kaikki lapset sinne halusivatkin tulla, ellei joku halunnut lähteä jo puoli yhdeksältä nukkumaan.
Rukouskokouksessa laulettiin, rukoiltiin ja siellä lapset saivat mennä huoliensa ja ajatustensa kanssa juttelemaan leirin ohjaajien ja opettajien kanssa. Sitä saattoi hyvin sanoa sielunhoidoksi.

Oli leirin ensimmäinen ilta ja rukouskokous. Kun tilaisuus alkoi, minua alkoi itkettää. Ilman mitään näkyvää syytä aloin itkeä, edes koti-ikävä ei silloin vaivannut, koska äitini oli leirillä mukana keittiötöissä. Itkin ja itkin koko tilaisuuden ajan ja sydäntäni ahdisti.
Seuraavana iltana tein päätöksen, että "sinne rukkouskokkoukseen en ainakaan lähe, kun siellä tulloo niin paha olo".
Jäin aittaan, mikä oli ryhmämme yöpymispaikkana, kun muut lähtivät rukouskokoukseen. Ja taas alkoivat kyyneleet valua, eikä niille näyttänyt tulevan loppua. Kovasti minun olisi tehnyt mieli kuitenkin mennä muiden joukkoon, mutta ylpeys ei antanut periksi.
Kolmantena iltana jäin heti iltateen jälkeen odottamaan rukouskokouksen alkua päärakennukseen.

Kun tilaisuus alkoi, minua ei enää itkettänyt. Jumala kuitenkin puhui minulle hyvin voimakkaasti. "Anna sovittaa itsesi Jumalan kanssa, päästä Jeesus sydämeesi asumaan".
Tilaisuuden johtajan sanat "kuka haluaisi tänä iltana antaa elämänsä Jeesukselle" saivat minut nostamaan käteni merkiksi.
Menin jonkun leirin aikuisen luo. Hän julisti minulle synnit anteeksi ja pyysi rukoilemaan perässään myös omalla suullani uskoni tunnustaen.

Sen illan jälkeen olen voinut sanoa: "olen uskossa, olen Jeesuksen oma, olen saanut syntini anteeksi, minulla on iankaikkinen elämä ja olen matkalla taivaaseen."

Kun leirin loppupuolella iltanuotiotilaisuudessa sain kertoa ratkaisustani muille leiriläisille, sanoin lopuksi:
- Jos koet, että Jumala kutsuu sinua ja sinun pitäisi tehdä oma ratkaisusi, niin kokeile Jeesusta.
37 vuotta myöhemmin suosittelen edelleen, että voithan "kokeilla Jeesusta". Anna Jumalalle mahdollisuus näyttää, mitä kaikkea Hän voi antaa elämääsi.
Usko Jeesukseen perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos asia ei kiinnosta, en minäkään sitä sinulle tuputa. Jos olet vähänkin miettivällä kannalla, kannustan sinua puhumaan asiasta Jeesukselle. Hän tulee taatusti näyttämään sinulle, että on puheesi kuullut ja ottaa asiasi tosissaan. Raamatussa sanotaan: "joka minun luokseni tulee, sitä minä en heitä pois". (Joh.6:37)