Yksi suurperhevanhemmuuden lisäbonuksia on suurempi todennäköisyys päästä nauttimaan jossain elinkaaren loppuvaiheessa myös isovanhemmuudesta. Työn ja tuskan takana oli päästä tuon yhden kirpun mummoksi, äitinsä sanoi yhtenä päivänä, että "kun on tällainen perätila-koliikkilapsi". Työ ja tuska olivat siis hänen äidillään, jonkinverran myös isällään. Nyt kun kirppu on tukevasti jo omilla vikkelillä jaloillaan, voikin sitten keskittyä lapsen persoonaan tutustumiseen ja elämän ihasteluun.
Lapsenlapsen hoitoon suhtautuu toisella vakavuudella kuin oman jälkeläisensä. Vakavuudella sen takia, että lapsi ei ole "oma" ja vastuu hänen turvallisuudestaan omien vanhempien poissaollessa on jotenkin painavampi, kuin ikioman ollessa kyseessä.
Tänä aamuna olen pohtinut kahden tädin ja kirpun välistä suhdetta. Kun lapsenlapsi kuudelta heräsi vieressäni olevassa pinnasängyssä, alkoi puheen pulpatus, johon havahtuivat hereille 4- ja 6- vuotiaat tädit. Ja voi sitä ihastelua, kujerrusta, halailua, silittelyä ja helliä katseita! Yhtään enempää eivät tytöt voisi osoittaa helliä tunteitaan omalle pikkusiskolleen, nyt niiden kohteena on isosiskon lapsi. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen suhde heillä on tunnetasolla, omassa sisimmässään, pieneen, jonka tätejä he ovat.
Kun kuusivuotias tuli eilen illalla mummolasta ja tavallisesti siihen aikaan Melska on jo haettu hoidosta, ei tädin riemulla ollut rajoja, kun näki pienen täällä vilistämässä.
Eilen, kun Tirtetta teki lähtöä isin kanssa Vuosaaren retkelle, oli Tirtetalla ja Melskalla pitkä ja harras hyvästelysessio. He puristivat toisiaan kaulasta, taputtivat olkapäälle, katsoivat silmiin, halasivat taas ja puhuivat toisilleen lempeällä äänellä. Tirtetta lohdutti mummon kanssa jäävää pientä, että ei viivy kauan ja sitten kun tulee, leikkii lisää keittiöleikkejä Melskan kanssa.
Totta kai myös erimielisyyksiä tulee yhteisissä leikeissä. Vahvatahtoisia naisia ovat varsinkin Tirtetta ja Melska. Aika hyvin he kuitenkin osaavat puhumalla ja pohtimalla selvittää tavaroidenjakamisen ongelmat. Tarvittaessa kuusivuotias neuvottelee sopuratkaisun ja tilanne ratkeaa ilman mäiskimisvaihetta. Joskus joku isommista lapsista tai mummo tai pappa tulee apuun.
Yleensä pienen ja tätien leikit sujuvat erittäin sopuisasti, jos perustarpeet on ajallaan tyydytetty: ruokaa, juomaa, lepoa ja ulkoilua sopivassa suhteessa oikeaan aikaan.
Kun itse olen tullut tädiksi vasta aikuisiällä, olen tyystin jäänyt paitsi tällaisesta elämän rikkaudesta.
Onpa ihanaa. Ihanaa on sekin, että lapsilla on sisaruksia. Vaikka ei mitään jättikatrasta suunnitella, niin minusta olisi ihanaa saada kerran vielä seurata miten uusi tulokas otetaan vastaan ja miten hän kasvaa osaksi sisarusparvea. Viimeisestä kerrasta on jäänyt niin hyviä muistoja kun pojat ovat suhtautuneet pikkusiskoon hellästi ja rakastaen.
VastaaPoistaSian porsaat ja ihmislapset kasvavat ja kehittyvät
VastaaPoistahyvin/paremmin ryhmässä kuin yksin.
Olen sitä mieltä.
Kuoleman puuttuessa elämääni varhain, vanhempien menetyksen jälkeen suurin toiveeni oli saada SISKO!
Aina kun tiesin odottaa jotain yllätystä rakkailta adoptiovanhemmiltani, toivoin hartaasti että se olisi oma sisko.
Yksi suurista pettymyksistäni oli luvatun yllätyksen kutistuminen pelkäksi elokuvaksi, olihan sekin harvinaista viisikymmenluvun alussa, mutta silti...:( ei vetänyt Tuula Ignatius prinsessa Ruususena vertoja sille menetyksen tunteelle.
Hurraa huuto kaikille siskoille ja veljille!