keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Tarvitseeko prinsessojen totella äitiä?

Prinsessa-aika jatkuu lokakuussa viisi vuotta täyttävällä. Eilen illalla ennen pihatalkoita esitettiin vankka mielipide sen puolesta, että "prinsessat menevät pihatalkoisiin korkokengissä". Tämän prinsessan ainokaiset korkokengät ovat edelleen ne muoviset, suippokärkiset, pinkillä höyhenhörhelöllä koristellut leikkikengät, joista kuuluu klop-klop-klop, kun niillä kävelee rappukäytävässä portaita alas.
Toivon hartahasti, että siinä vaiheessa, kun kaupan kenkäosaston oikeat korkokengät alkavat pysyä jalassa, tuon prinsessabuumin glitterinpöly olisi jo laskeutunut. Enkä ajattele edes pelkkiä vaivaisenluita.
Toisaalta, jos määrätyt geenit ovat perheessämme vallalla jo isällä ja yhdellä Tirtetan isosiskolla, on luultavaa, ettei omena putoa kauaksi puusta. Kun minä ja Tirtetan isä löimme hynttyyt yhteen, oli miehellä 40 paria kenkiä, minulla kolme.
Tirtetta lähti talkoisiin kumisaappaissa - pinkeissä sellaisissa.

Tänään neljävuotias sai harjoitella tottelemista ja äiti  tiukkaa vanhemmuutta.
Tulin pihaan ilta kuuden aikoihin ja Tirtetta hyppeli hiekkalaatikolla sukkahoususillaan, kengät nurmelle nakattuina. Leikkikavereina olleet kaksi samankokoista tyttöä kieriskeli hiekkalaatikolla ja heitteli kaksin käsin hiekkaa päälleen. Äitinsä näyttivät olevan keskusteluun syventyneinä, eikä heidän mielenrauhaansa yhtään järkyttänyt ajatus pitkien hiuksien pesemisestä tuon hiekkaleikin jälkeen. Minä olin järkyttynyt jo pelkistä sukkahousuista.
Hiekkalaatikot on pihan perillä ja meidän rappumme on pihan toisessa päässä. Menin ulko-ovemme lähettyville ja huusin sieltä (keskiverto pihahuutoäänellä, matala, ei-kaikuva, mahd. huomiotaherättämätön perusäitihuuto) Tirtetalle, että tulee käymään luonani. Tyttö veteli sukkelasti kengät jalkaansa ja kipitti luokseni. Selitin, että nyt menemme yhdessä sisälle peseytymään ja syömään ja sitten katsotaan, voiko vielä tulla ulos. Kellohan oli kuusi, joten teoriassa pihalupa olisi voinut vielä hellitäkin. Tirtetta katsoi minuun uhmakkaasti ja sanoi jyrkällä äänellä, ettei aio tulla vielä sisälle, ei ole nälkä, jano, eikä pissahätä ja kaikki leikitkin on pahasti kesken.
Ristiriidan ainekset oli kasassa, kun äiti ilman hoitajankoulutustakin näki, että koko pihan lapsilauma on selkeän hypoglykemian kourissa ja todellisuudentaju alkoi jo hämärtää leikkijöillä.
Tirtetta marssii taakseen katsomatta, sanojani kuulematta  keinumaan ja on kuin mikään ei hänen valtakuntaansa olisi hetkauttanut.
Sitten siirryn äänenvoimakkuudella seuraavalle käyttötasolle, niin, että keskustelevien äitien puhe keskeytyy ja he kääntävät päätään ääneni suuntaan. Tirtetan päätä se äänenvoimakkuus ei vielä käännä.
Keinuminen jatkuu, odotan muutaman sekunnin, koska olin käskenyt tytön tulla heti luokseni.
Koska mitään ei näytä tapahtuvan Tirtetan taholta, ääneni muuttuu nyt sävyltään vihaiseksi, lisään auktoriteettia  ja hidastan puhetta. (Ja mieleeni tulee se television poninhäntähiuksinen koirankouluttajanainen.)
Tirtetta on nyt tehnyt selväksi, ettei aio puhetta totella. Menen keinun luo, nostan tytön keinusta, laskeudun silmien tasolle, pidän tytön käsivarren mitan päässä itsestäni, katson silmiin ja sanon tiukasti: "nyt sinä lähdet sisälle minun kanssani".
Tytöltä häviää tietysti seuraavaksi toimivat jalat ja tämä lysähtää hiekalle. Nostan hänet pystyyn ja komennan "kävele itse!" Seuraava siirto tytön puolelta on tietysti ja odotetusti suu suurellaan, kaikilla äänivaroilla ilmoille saatettu karjuva parku, josta itkujentulkitsija sanoisi, että lapsi kokee tulleensa väärinkohdelluksi.
Hirmuisen huudon ja porun saattelemana lapsi tulee sisälle ja komennetaan suorinta tietä vesisuihkun alle.
Suihkuun päästyään lapsi näyttää huomaavan, että taisi äiti kuitenkin olla oikeassa. Ärhentelevä puolisusi muuttuu lämpimän, virkistävän suihkun alla lauhkeaksi lampaaksi ja on yhteistyökykyinen, ymmärtäväinen ja selvästi myös kiitollinen, että aikuinen tiesi hänen tarpeensa paremmin kuin hän itse.
Saatuamme puhtaat vaatteet päälle, ruokaa ja juomaa, lapsi oli taas oma itsensä ja jatkoi touhujaan sisäleikeissä.

Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan tätä episodia. Huomasin, että oikeastaan kasvatustyön tämä puoli alkaa olla voiton puolella jo Tirtetan kahdentoista sisaruksen kohdalla. Ja ikäänkuin varoituksena myös huomasin, että minulla ei ole varaa tämän viimeisen kohdalla päästää ohjaksia ja jalustimia irti, vaan jatkaa niin kauan peräänantamatonta koulutusta, että opit muistuu mieleen pelkällä puheella.
Sitten on asia Tirtetankin kohdalla opittu oikein, kun ulko-ovelta tavallisella puheäänellä kerrottu sisällemenokäsky saa aikaan toivotun käytöksen. Vastoin lasten olettamuksia, äidit eivät yhtään mielellään huutaisi vihaisella äänellä. Ja tottelevaiset prinsessat pääsevät syötyään ja levättyään uudestaan ulos.

9 kommenttia:

  1. Niin tuo kasvatusyö, ei se muutu näköjään koskaan helpommksi vaan on tehtävä joka kerta uudestaan...

    VastaaPoista
  2. Rankkaa on kasvattaminen! Teet sen ihailtavalla tavalla! Kunpa kaikki äidit jaksaisivatkin!

    VastaaPoista
  3. Lapset tarvitsevat määrätietoista ja jämäkkää, mutta samalla lempeää ja rakastavaa kohtelua. Ja rajojen asettaminen on yksi tapa osoittaa sitä rakkautta. Voin vain kuvitella millainen kokemus sinulla onkaan tuosta kasvatustyöstä!

    VastaaPoista
  4. kiitos..kun jälleen annoit miettimisen aihetta:)Kyllä sitä tuntee ittensä kasvatus-asioissa vielä eskarilaiseks,niin monta kertaa pitää samoja asioita toitottaa..Ja kun yhden kanssa selviää,on jo toinen odottamassa!

    VastaaPoista
  5. Ihana kirjoitus!! Ja ihailtavan rauhallinen ja päämäärätietoinen äiti olet.

    VastaaPoista
  6. Ihailtavaa luettavaa, ja hatun nosto kun klaaraat kaikki hommat nuon monen lapsen kanssa :) Ihan mahtavaa että tälläsiä perheitäki on vielä! :)

    VastaaPoista
  7. Hyvät naiset,

    arvatkaa, että lähtee sydän lämpöisenä päivä jatkumaan (en uskalla sanoa alkuun, kello on 10)
    kun aamukahvin kanssa saa lukea kauniita sanojanne.
    Tämän kliseeklöntin sanon nyt viimeisen kerran omassa blogissani, koska se totuus ei näytä muuttuvan miksikään: blogikirjoittelun suola ja sokeri tulee kommentoivilta lukijoilta.
    Lasten kasvattamisen suopohjaisessa viidakossa kun kokee joskus hakkaavansa päätä kallioon, niin tuntemattomien ihmisten kannustus antaa lisää uskoa "perintötietoon",että "äitiä on pakko totella".

    VastaaPoista
  8. Aivan ihana kirjoitus! kumpa minullakin olisi energiaa kirjoittaa blogia perheemme elämästä mutta aikaa ei meinaa jäädä koneella oloon ainakaan täällä meidän huushollissa:D. Äiti kymmenelle

    VastaaPoista
  9. Kymmenen äiti: Rupea ihmeessä kirjoittamaan blogia! Suurperheblogit on niin harvinaisia ja minä en pidä nelilapsista perhettä kuin pienperheenä.
    Kirjoittelussa ei paljoa aikaa mene, mutta se on turmiollista, jos takertuu tutkimaan muiden kirjoituksia. Luulisin, että sitten joskus vanhuudessa voisi olla kiva lukea päivien tohinoista, kun lapset olivat pieniä.

    VastaaPoista