Bloginpitäjän historiaa, eli kuka täällä höpisee

Tuosta synttärihuumasta innostuneena ajattelin, että voisi olla ihan hauska kertoa itsestään enemmänkin. Onhan vajaan vuoden aikana joukkoomme tullut paljon uusia tuttavuuksia, jotka eivät välttämättä jaksa kahlata koko blogihistoriaa läpi, päästäkseen jyvälle, millaisesta sekopäästä oikein on kyse.
"Tietoja minusta" otsikon alla oleva teksti on alkuperäinen ja taitaa edelleen pitää aika tarkasti paikkaansa. Tosin maallemuuttomme ajankohta on jo tarkentunut niin paljon, että jos mieheni pääsee eläkkeelle niinkuin on luvattu, työ loppuu häneltä kevättalvella 2015. Käytännössä muuttomme on kesäkuun alussa 2015, kun lasten kouluvuosi päättyy. Toivottavasti mieheni ei joudu sairaseläkkeelle ennen sitä. Noin raihanaiset miehet eivät olleet 20 vuotta sitten enää työelämässä mukana. Miehen selästä on kulunut pari välilevyä lähes kokonaan pois, toinen olkapää on operoitu ja molemmissa lonkissa on täydet tekonivelet. Mutta ikinä hänellä ei ole ollut sellaista työmotivaatioita bussin kuljettamiseen Helsingin liikenteessä, kuin nyt.
Olen siis yötyötä tekevän bussinkuljettajan vaimo ja kotiäiti. Taisi tulla 25 vuotta siitä, kun valmistuin perushoitajaksi Lappeenrannan sairaanhoito-oppilaitoksesta. Koska Helsingin seuduilla oli hoitoalalla kova työvoimapula, laitoin hakemuksen Puolarmetsän sairaalalle ja Pelastusarmeijan vanhainkotiin Espoon Viherlaaksoon. Tuo vanhainkoti kiinnosti minua sen takia, että olin ollut siellä käymässä pikkutyttönä, kun tätini oli siellä työssä. Vanhainkodin pihapiirissä oli henkilökunnan asuntola ja kun sen tiesin, vapaana ollut hoitajanpaikka kiinnosti minua kovasti.
Kävin vanhainkodissa työhaastattelussa ja Puolarmetsästä tarjosivat töitä pelkän hakemuksen perusteella. Pääsin sitten kumpaankin työpaikkaan ja jouduin kesänkorvalla päätymään sopuratkaisuun, että tein kaksi viikkoa Puolarmetsässä ja vastaanotin virkani vanhainkodissa vasta juhannukselta.
Vanhainkodissa ehdin olla 1v 8kk ja sain sellaiset käytännön opit, että niillä on pärjännyt pitkälle. Siellä perushoitajat hoitivat lääkärinkierrotkin ja kaikki lääkemuutokset ja hoitomääräykset piti toimeenpanna. Asukkaita vanhainkodissa oli yli 60. Ja meitä perushoitajia 2. Kaikin ajoin sairaanhoitajaa ei ollut ollenkaan.

Kun avioliitto ja miehen tarjoama kortteeripaikka varmistuivat, vaihdoin työpaikkaa lähemmäs tulevaa kotia. Sain perushoitajan viran Diakonissalaitoksen, nykyisen Diacorin, vanhainkodista. Siitä työstä jäinkin sitten äitiyslomalle. Kun jäin toiselle äitiyslomalle käymättä välillä töissä, irtisanoin virkani, koska tiesin, että jos meille lisää lapsia annetaan, niitä saattaa tulla paljon. En kyllä arvannut, että selviän hengissä 13:sta synnytyksestä.
 Lain mukaan olisin voinut pitää virkani toissa vuoden lokakuulle asti, jolloin nuorin lapsi täytti kolme vuotta. Siis olisin voinut "lomailla" lähes 21 vuotta. (Vuosilomakertymät tuolta ajalta olisivat kai tehneet pari vuotta lisää.) Nyt ajattelen, että helpommalla pääsee tänä päivänä vaikka siivoojana, kun hoitohenkilökunnan työolot alkaa olla näännyttäviä useimmilla työpaikoilla.

Tällä hetkellä meillä kotona on muotoutunut aika selvä työnjako. Mies keskittyy omaan työhönsä, on vapaa-ajallaan lasten kanssa ja yrittää hoitaa omaa kuntoaan. Perheen toimeentulon kannalta miehen  terveys ja hyvinvointi on kuitenkin ensisijaisia asioita. Mies tekee ylitöitä aina, kun se on mahdollista. Vaikka miehen tilinauhan lukemat ovat joskus huimia, on niiden eteen tehty niin paljon työtä, että toivon todella miehen joskus voivan nauttia leppoisista eläkepäivistä ilman pohdiskelua toimeentulosta. Työnjakoon kuuluu, että mies tienaa, minä kulutan. Minä vastaan perheessä kaikista hankinnoista, laskuista, lainoista, lasten kouluasioista, asentajien ja huoltomiehien tilauksista, käytän lapset lääkärissä. Jos rahat ei riitä, neuvottelen maksuaikoja, pähkäilen, miten ensi kuussa saadaan riittämään. Niin, ja sitten haen vähän ruokaa kaupasta ja syötän joka aterialla n.15 henkeä. (Melkein päivittäin joukko kasvaa jollakin kyläilijällä tai hoidossaolevalla lapsenlapsella.)
Nuoruuden rakas harrastus, laulu, on ollut tauolla nämä kotiäitivuodet. Opiskelin kouluikäisenä Mikkelin Musiikkiopistossa yksinlaulua. Ensin opettajani oli Marjatta Mahlamäki, nykyinen Airas ja sitten Hilkka Tarkiainen, joka toimi myös Mäntyharjulla kanttorinvirassa. Jokunen vuosi sitten hän menehtyi syöpään.
Lauluohjelmistoni koostui opiskeluaikana suomalaisista kansanlauluista, liedeistä ja aarioista, mutta kun esiinnyin, lauloin lähinnä hengellisiä lauluja. Häät ja hautajaiset olivat niitä juhlia, joihin minua pyydettiin laulamaan ja useimmiten sain jostakin mieleisen säestäjänkin mukaan. Ihaninta taitaa olla laulaminen suuren kirkon urkuparvelta urkujen säestämänä. Kirkkojen akustiikka on musiikkia laulajan korville.
Harrastuksen uudelleen aloittaminen vaatisi usean kuukauden työn, koska käyttämätön lauluääni rapistuu ja madaltuu. Lisäksi esiintymistilaisuudet vaativat niin täydellistä keskittymistä etukäteen, että perheen tohinassa se ei onnistuisi. Jos menet laulamaan jonkun hautajaisiin tai suurena merkkipäivänä, haluat laulullasi kertoa jotakin kuulijoille, et viihdyttämään ja esiintymään.

Tällä hetkellä en ole työssä kodin ulkopuolella, tosin käyn auttamassa muutamaa iäkästä naapuria tarvittaessa. Sillä tavalla myös pidän pientä tuntumaa yllä entiseen ammattiini, vaikka kyllä se kotonakin tulee tarpeeseen vähän väliä. Todellisuudessa en edes tiedä, milloin voisin töihin mennä, kun ei näistä kotihommista tule koskaan loppua ja koulua käyvien lasten harteille ei voi määräänsä enempää työlastia asettaa. Nyt näyttää kaikkien näkökulmasta viisaammalta, että pysyn "kotijoukkojen komentajana", kuten mieheni työnkuvani ilmaisee.