"Yrityshautomo" kotiäidin päässä

Minulle on muutaman viime vuoden aikana muodostunut omakohtainen näkemys, kuinka vanhustenhoito pitäisi järjestää. Syy, miksi olen kiinnostunut vanhustenhoidosta, johtuu osaltaan siitä, että sen ajan, jonka perushoitajaksi valmistumiseni jälkeen ehdin työelämässä olla, työskentelin vanhustenhoitolaitoksissa. Tarkennan tässä yhteydessä, kun monenlaista spekulaatiota julkisuudessa asiasta esitetään, että "vanhus" on minulle iäkäs, elämää nähnyt henkilö ja vanhustenhoitolaitos tarkoittaa paikkaa, jossa tätä iäkästä henkilöä hoidetaan, kun hänen hoitoaan ei voida järjestää kotona tai hänen terveytensä muuten vaatii laitoshoitoa.

Nyt esimerkiksi Helsingissä vanhusten kotihoito on järjestetty niin, että tarvittaessa kotihoidon työntekijä (entinen kotisairaanhoito) käy auttamassa vanhusta niissä perushoitoon, lääkehoitoon ja sairaaanhoitoon liittyvissä askareissa, joista vanhus ei itse selviä. Jos vanhus lisäksi tarvitsee muuta kotiapua, esimerkiksi siivousta ja asiointiapua, hän joutuu etsimään tekijän muualta, tavallisesti yksityisestä yrityksestä. Kun vanhus tulee kotihoidon asiakkaaksi, häneltä edellytetään turvarannekkeen hankkimista, jonka kuukausimaksut ovat noin 25 eurosta ylöspäin. Lisäksi jokaiselta turvapuhelimella hälytetystä avustuskäynnistä veloitetaan erikseen. Jos vanhus ei selviä itse ruuanlaitosta, hänelle "myydään" palvelu, jolla valmiit ateriat toimitetaan kotiin. Ainakin näillä seuduin myös lääkkeiden annostelu on ulkoistettu paikallisen apteekin hoidettavaksi: lääkkeet tulevat asiakkaalle annospusseihin lajiteltuina ja asiakas maksaa palvelusta jälleen mukavia summia.

Kiitettävää on se, että on olemassa erilaiset yritykset, joilta palveluja yleensä voidaan hankkia. Tilanteen tekee kuitenkin vanhuksen kannalta epämukavaksi, että hänen täytyy jokaiseen tarvitsemaansa tehtävään hankkia tekijä isolla rahalla. Diagnoosilistan ei tarvitse olla kovinkaan pitkä tai raskas, kun tällaisten asioiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Moni vanhus yrittääkin sinnitellä viimeiseen asti pyykkiensä tai kauppa-asioidensa kanssa, kun ovat neuvottomia, kuinka muuten asian voisi hoitaa.

Minun "visioni", joka on muodostunut muutaman vuoden kokemuksen perusteella, on aika yksinkertainen.
Mielestäni vanhusten täytyisi saada päivittäinen apu yhdeltä ainoalta henkilöltä, joka hoitaisi sekä perushoitoon että kodinhoitoon liittyvät askareet. Minulla on hyviä kokemuksia järjestelystä, jolloin kaupungin kotihoito huolehtii perussairaanhoitoon liittyvät asiat ja yhteydet hoitavaan lääkäriin. Sitten kaikki muu, kauppa-asioista, siivouksista, pyykkihuollosta ja täydentävästä perushoidosta on yhden ja ainoan ihmisen vastuulla. Tämä henkilö ratkaisee kaikki vanhuksen eteen tulevat ongelmat lampunvaihdosta erikoislääkäriajan tilaamiseen ja saattoapuun asti.
Ei ole kysymys mistään mahdottomasta järjestelystä, ei kallista eikä kohtuuttomasti aikaa vievästä. Kun "auttaja" tutustuu asiakkaaseensa, tarvittavat työt rutinoituvat ja nopeutuvat. Myös aikaa seurusteluun ja ajatustenvaihtoon jää, kun arki sujuu tutun ihmisen kanssa.

Miksi näin monisanaisesti ja perinpohjin asiaa pohdin, johtuu siitä, että minulla olisi tällä hetkellä valmis asiakaskunta edelläkerrotun palvelun tarjoamalle pienyritykselle. Pelkästään kotitalostani löytyy tällä hetkellä puoli tusinaa vanhusta, jotka olisivat valmiita maksamaan siitä, että joku auttaisi heitä päivän askareissa. Kun sopivaa henkilöä ei ole saatavilla, he sinnittelevät omin avuin ja välillä oman turvallisuutensa vaarantaen. Lisäksi kotitalousvähennys toisi heille etua kyseisen palvelun hankkimiseen.

Kotiapua tarjoavia yrityksiä toki on, mutta kummasti 30:n euron tuntiveloitus alkaa tuntua rahastukselta.
Työn ei tarvitsisi olla mitään hyväntekeväisyyttä, mutta harvalla vanhuksella on mahdollisuus maksaa kotiavusta päivän eläkkeen summaa yhden tunnin työstä.