Sydän ihan täynnä elämän ihanuutta

Voi onnellista elämää! Toivottavasti elämä on teillekin suopea.
Ei ne hyttyset niin kauheita olleetkaan, mitä etukäteen meitä kaupunkilaisrassuja peloteltiin. Suurempi vaara olisi voinut olla karhujen liikkumisesta. Niitä liikkuu lähiseuduilla useita. (Ensimmäinen vipaus kävi tuossa: mieli on siis edelleen Kangasniemellä. Täällä Ruoholahdessa ei karhuja kyllä liiku. Karhun- sun muun väkijuoman juojia oli sitäkin enemmän: kun avasimme linja-auton oven kotitalomme takana klo 14 tänään, meitä tervehti humaltuneiden huuto ja örvellys kanavan rannalta.)

Mummolassa heräsin jokaisena neljänä aamuna lintujen lauluun kello viisi. Meitä ilahdutti haarapääskyn pesä pienine poikasineen talon etukuistin räystäässä ja leppälinnun pesä vanhan talon puolella. Olemme hengittäneet ihanaa puhdasta ilmaa, ihastelleet metsää ja peltoja, nauttineet luonnon uhkeasta rehevyydestä. Kyllä nämä kaupunkilaisten kasvi-istutukset ovat kuin riippapiiskoja maahan tökättynä verrattuna niihin sisämaan runsaiden sateiden vehreiksi tekemiin puutarhoihin.
Olen vähän kulttuurisokissa. Se on tässä yhteydessä aivan väärä sana, mutta sillä tavallisesti tarkoitetaan ihmisen sopeutumisvaikeuksia uuteen elämäntapaan siirtyessä. Kaiken lisäksi minun on hyvin vaikea hahmottaa tätä jättiläisen harppausta elämässäni, jonka kulunut viikko toi tullessaan. Ei se ole mikään perhesalaisuus, että tulevaisuudessa, jos elämän kulku kulkee tuttuja, turvallisia uomiaan, Lautakankaan tila on minun hoteissani, kuten savolainen kuvaavasti asian ilmaisee. (olla hoteissa = olla hallussa, hallinnassa, huolenpidon alaisena)
Siinä sitä on sulattelemista viikoksi jos toiseksikin.

Isäni ja äitini olivat paremmassa kunnossa, kuin olin heidän kuvitellut puhelinkeskustelujen perusteella olevan.
Maatalouskoululainen on niin juurtunut maalle, että saattaa ehkä elokuussa käväistä kotona.

Lauantaina juhlistimme äitini 70-vuotispäivää. Äidin rakkaita ystäviä tuli häntä tervehtimään ja joitakin sukulaisia. Minä sain taas sydämenvahvistushoitoa, kun tapasin tätini, isän nuorimman siskon ja tämän tyttären. Olin nähnyt heitä viimeksi, ei enempää, eikä vähempää, kuin 20 vuotta sitten. Kyllä siinä kurkkua kuristaa, kun tunnistaa pihassa tutut kasvot, tutun olemuksen ja tutun äänen. Isäni toista siskoa olin nähnyt sentään kuusi vuotta sitten, mutta ei meinannut tärkeiden asioiden puhumisesta tulla loppua millään.

Yritämme sulatella kaupunkielämään sopeutumista. Mies onneksi pääsee huomenna töihin ja minä rahtasin mummolasta kaikki lakanat tänne pesuun. Lakanoita oli puolitoista säkillistä, muuta pyykkiä 200:n litran säkillinen suuta myöten täynnä. Elämä siis jatkuu tutuissa tunnelmissa.

Vanhin tytär oli järjestänyt poissaollessamme upean yllätyksen: oli käynyt siivoamassa täällä. Yksi lapsista kommentoi, että täällä on ylisiistiä. Minä sanoisin, että poikkeuksellisen siistiä.
Kiitos, Tuuti ja Mella.