Kun äiti suree toisen äidin menettämää lasta

Aamupäivällä isojen poikien huoneessa käydessäni näkyi lukiolaispojan farkkujen taskusta pilkottava tyhjä tulitikkuaski. Leikilläni tokaisin, että "oletko alkanut polttaa?" Hetken päästä olisin halunnut pyytää tyhmää lausahdustani anteeksi.
Lukiolaispoika kertoi tikuilla sytytetyn eilen illalla muistokynttilöitä kaverinsa muistoksi hiljaisessa hetkessä, jota helsinkiläiset nuoret eilen viettivät ympäri kaupunkia. Muistohetkeen osallistujia oli tuhansia.

Olimme mummolassa, kun tieto nuoren miehen kuolemasta tuli. Kun hän asui vielä täällä lähempänä, lukiolaispoikani vietti paljon aikaa hänen kanssaan. Poikani kuvaili poismennyttä Andre`ta: "oli mun kaveri".
Minulle jäänyt muistikuva hänestä oli, että hän oli varmaan yksi suloisimmista nuorista miehistä, joita olin koskaan tavannut. Hänen on täytynyt olla myös vastasyntyneenä poikkeuksellisen kaunis lapsi, ei muuten hänen vanhempansa olisi antaneet hänelle niin sopivaa ja kaunista nimeä.

Viime päivät olen ajatellut, kuinka paikalliset nuoret työstävät näin raskasta asiaa. Jotakin asian koskettavuudesta kertoo sekin, että kun sunnuntai-iltana mummolasta paluumme jälkeen kävelin täällä ihmisvilinässä läheiseen ruokakauppaan, kaikki vastaantulevat ja ohimenevät nuoret, ryhmissä tai pareittain, kuuluivat pohtivan Andre´n kohtaloa.

Tänään olen surrut hiljaa tuon pojan äidin kanssa. En häntä tunne, mutta tiedän, että hän on menettänyt jotakin hyvin suurta ja rakasta elämästään. Olen ajatellut, miltä oman lapsen menettäminen tuntuu. Oma poikani on saman ikäinen.

Pyydän, älkää kommentoiko tätä tekstiä, pidän tätä muistokirjoituksena.