Dokumentti, joka antoi ajateltavaa

FST on kunnostautunut aikaisemminkin hyvien dokumenttien esittäjänä. Välillä on tuntunut, että kaikki katsomisen arvoiset tv-ohjelmat lähetetään tuolta kanavalta.
Viime maanantaina lähetettiin  dokumentti 68-vuotiaasta Heidemarie Schwermeristä, joka on elänyt 14 vuotta käytänössä ilman rahaa.
Useassakin blogissa on pohdittu naisen elämäntapaa ja niin ajatuksia herättävä ohjelma oli, että pakko on siitä vielä teille mainita, koska ohjelman voi katsoa YLE Areenassa haulla "Ilman rahaa". Käykää ihmeessä katsomassa; aina tuollaisesta elämäntarinasta löytää ajatuksia omaan elämäänsä ja selvästi myös vahvistusta omille mielipiteille ja elämäntapapyrkimyksille. Levollinen ja virkistynyt olokin naiseen tutustumisesta tuli, melkein kuin olisi tavannut hyvän ystävän.

Muutenkin mielessä on askarrellut viime päivinä ajankäyttö, tekemisieni tärkeys ja tarkoituksenmukaisuus, se, mihin haaskaan kallista elämääni päivä toisensa jälkeen. Pystynkö esimerkilläni näyttämään lapsilleni, kuinka kallisarvoinen lahja elämä on.
Maria Veikontyttären vinkkaama video miehestä, joka elää onnellista, täysipainoista elämää ilman käsiä ja jalkoja: palveleeko minun käteni ja jalkani muita, vain hoputanko jalkojani kiirehtimään nopeammin hautaan.
Jumala oli hurjan viisas, kun jätti ymmärryksemme ulkopuolelle tiedon kuolinhetkestämme. Jos sen tietäisimme, surisimme koko ihanaksi tarkoitetun elämämme ajan: "enää kuusi vuotta ja kolme kuukautta! Ei kannata rakentaa omakotitaloa maalle, ei ole järkeä ottaa pankkilainaakaan, en varmasti enää opiskele uutta ammattia, lapsia en ainakaan enää halua, orvoiksi jäävät kuitenkin..."
Jokainen meistä tietää, että elämänlanka on hauras ja päivien mitta voi täyttyä nuorenakin. Miksi sitten täytämme elämämme toisarvoisilla asioilla?
"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, jotta saisimme viisaan sydämen" on tuttu lause, jota muistutetaan meille yleensä siinä tilanteessa, kun sen muisteleminen on jo liian liian myöhäistä: hautajaisissa.
Miten ihmeessä oppisin avaamaan joka aamu silmäni näkemään kaikkein tärkeimmän?
Sanoisin, että rukouksen paikka.

Kuopijon velj tulloo käömää!

Eillissäiltana, just korovatulupat oli suana survottuva korviin, alako puheli huutamaa: luulinj, jotta miehellä o jokkii hätä töessä, vuan eipä ollunna, veljpoeka se siellä soettel. Ovat aekomuksessa tulla käömää loppuviikola, hää, emäntääsä ja poekaasa, perree nuoret naeset jättäävät kottii, voe olla kouluhommat, jotka pittää hoetoo.
Viimevuottisee kalenterrii sielä merkkas mänöjää, uattelivat käövvä mahollisimma monessa paekassa piäkaopunnireissula.
Vuatenyssäkkä olis kuulema tulollaa tänne, sanon, jotta hyvihä tuo kelepoo. Kysäs,olisko mittää tarvetta mistää.
Niinko tarviisko lunta taikka röhätaotiloita kuskata Kuopijosta, niitä kuulema olis reilumma puoleisesti. Sanon, jotta on nuita omasta takkoo, vesrokko kelepoes, jos sitä olis, vuan eipä olluna vesrokkova. Kysel, tarvitaako halakoja. Sanon, jotta eipä pahemmi, vua iso pölökky kelepoes, mihi ipanat saes ajjoo vasarala naoloja. Entiset pölökyt on niin täönnä, jotta naolan naoloo ei sovi ennee naputtelemaa.
Vua veljpoeka virkko, jotta mitä sitä suotta tuomaa pölökkyvä, "oha teilä keittijö pöytä. Sillä aekoo, kun käöt nuapuri mummole ruuva lämmittämässä, minä voen lapsile näöttee, mite pöytälevvyy sua naolat lyötyvä."
Vua mistä tuo nyt tähä hättää pölökkyjä saeskaa, jollei mänis Laotakankaa kaotta ja rahtois niitä iso koevu pölökkyjä. Vua taes se olla nii laho, jotta naolapölökyks ei maha passata.

Kukkaa teistä ei taijja pahemmi tuntoo minu toesta veljee. Myö sevverra harvemmi piästää juttusile, ku hää assuu valla omassa mökissää sielä Kuopijossa asti. Aena ku uutisisa kerrotaa, jotta mitä o tapahtuna Kuopijo Petosessa, ni aena minä uattele, jotta veljpoeka se sielä o ojjaa ajana tai sen talloo o murtauvuttu. Ei ou murtauvuttu, kukat taijettii yhtenä kesänä niije pihalta viijä, ku olvat reissussa.
Se veljpoeka o monnee kerinnä. Metsurkoulut ja päevähoetajakoulut ja kaopansetänä on kerinnä olla. Helepomp oes varmaannii luetella, mitä hää ei ou koskaa vielä kerennä tekemää. Arvoon, jotta seminolooki ja orttopeedi hommii hää ei oo kerinnä vielä tekemää, leipurkii o ollu ja nuapuri sikoja hoetana.
Kerra tää veljpoeka, keskekasvune hää vielä sillo ol, mutta sae jo issääsä puolesta moottorsahhoo käsitelä, sahhoorytkäötti kätteesä. Melekee taes männä sormesta jänne poekki. Minä juoksi hättää ja vertaha siitä tulj.
Vielläi tekköö pahhoo sitä uatella. Minä oli justiisa suana ajokorti ja minä rupesi sitä Wartpurki kanssa viemää Mikkelii liäkärii. Kyllä sielä suatii istuva, ennekö kahtovat tarpeelliseks ommela poja sorme takasi paekollee.
Vähä se jäe vajjaakuntoseks, se yks sormi, vua ompaha tuo sillä pärjänä.

Pittää vissii vähä siivota tiälä enne sen veljpoja tulova. Kerra hää tulj meile, istu tuva lattijalle mato piäle ja anna olla, ku rupes ryvittämmää ja silimät vettä vuotamaa. Astmakohtaoksen tuo ruoja sae, ol sevverra pölyset paekat meilä siihennii aekaa.
Jaohelihakeittoo en laeta ruuvaks: ovat kaks kertoo peräkkäe meilä käyvvessää sitä suaneet. Pittää keksijä jottae muuta.
(Pit testata, vieläkö kielj kiäntyy. Parkymmentä vuotta poes Savosta voep tehhä halloo puhheele. Pittää opetella uuvestaa puhumaa immeiste kieltä, jos vaekka meistäkii joskus savolaesia tulloo. Hyvvee päeväjatkova vua teillennii!)

Täti pääsi yökylään

Vanhin tytär soitti illansuussa, että heillä on huono omatunto, kun lapsi leikkii omassa huoneessa ja juttelee itselleen... että voisikohan Tirtetta-täti tulla leikkikaveriksi ja jäädä vaikka yökylään, jos rohkenee.
Eipä tarvinnut Tirtettaa houkutella, suorastaan pomppasi penkiltä ja etsimään ulkokamppeita. Maatalouskoululainen oli  jälleen altis auttamaan ja kuskasi pikkusiskon toiselle puolelle kaupunkia. Puolitoistavuotiaan sekä tämän neljävuotiaan tädin tapaaminen oli ollut suloinen: kumpikin oli ilahtunut toisensa näkemisestä ja olivat painelleet peräkanaa Melskan huoneeseen leikkimään.
Äsken tuli tyttären viesti: täti oli ollut kylvyssä, syönyt hyvin ja oli jo onnellisena unten mailla. Arvasin, että suurempi homma olisi ollut saada Tirtetta lähtemään illalla takaisin kotiin.
Ja mitä tekevät nämä Tirtetan 11 vanhempaa sisarusta täällä kotona: ikävöivät ruipeloa räpätätiä.

Tirtetta kysyi tänään isiltä:
- "Onko Jeesuksen pihalla aina kesä?"
Isi vastasi:
- "Kyllä on!"

Ruispuolukkapuuro uunissa

Ei tarvinnut olla pula- tai sota-aika Suomessa, kun ennenvanhaan emäntien kekseliäisyys oli koetuksella laadittaessa aterioita niukoista ruokatarpeista.
Pitkälle kuusikymmentäluvulle asti puolukkasurvos oli lähes ainoa ja tavallisin marjapohjainen c-vitamiinin lähde talvisaikaan. Juureksista, perunasta ja porkkanasta, c- vitamiinia kyllä saatiin, mutta kypsennystavat köyhdyttivät vitamiinit olemattomiin. Ei siis ihme, että päivittäisen c-vitamiinin tarpeen tyydyttämiseen käytettiin puolukkaa, seudusta ja marjavuosista riippuen myös karpaloa ja hillaa. Viinimarjamehujen ja -säilykkeiden valmistus alkoi oikeastaan yleistyä vasta 60-luvulla, mutta sokerin hinta rajoitti emäntien säilöntähaluja. Ilman sokeria säilykkeiden säilymisaika lyheni huomattavasti. Pulloihin umpioimalla joillakin alueilla tehtiin paksua mustikkamehua, lähes hilloa, mutta se ei suinkaan ollut jokaviikkoista herkkua.

Kaikki puolukkasurvoksesta tehdyt ruokalajit olivatkin maaseudun emäntien perusruokalistalla olevia "vitamiiniruokia". Niitä oli tarjolla lähes jatkuvasti ja puolukkasurvos oli ruokapöydässä aina ruuan lisukkeena.
Nykyajan ruokatarjonnassa vähän ala-arvostettuun asemaan on jäänyt tämä pula-ajan emäntien herkkuruoka. Sitä syötiin usein jälkiruokana, mutta saattoi korvata esimerkiksi päivän toisen pääaterian. Sokeria ei juurikaan käyttöön ollut, mutta rukiin imeltyminen teki puurosta mukavan makeaa. Leivinuuni olisi tämän tekoon ehdoton, mutta sähköuunissakin onnistuu, kun käyttää riittävän suurta astiaa, ettei puuro kuohu uuniin.
Itse käytin 6:n litran teräskattilaa, joka kestää uunin (ei muovisia "korvia").
3l vettä
6dl puolukoita tai puolukkasurvosta
4dl sokeria
11/2 tl suolaa
8dl ruisjauhoja

Laita vesi, puolukat, sokeri ja suola kattilaan hellalle. Seoksen kuumentuessa lisää ruisjauhot tehosekoittimen avulla. Kun jauhopaakut ovat tasoittuneet, sulje levy ja sekoita seos puulastalla hyvin pohjia myöten.
Laita kattila ilman kantta uunin alimmalle tasolle. Puuro kypsyessään "nousee" ja kuohuu, joten tarvittaesssa puolita annos, ellei sinulla ole riittävän suurta astiaa.
Kypsennä ensin puoli tuntia 200 asteessa. Vähennä lämpö 180 asteeseen.
Välillä nosta kattila uunista ja sekoita hyvin pohjia myöten.
Kypsennä vähintään kaksi tuntia. Kaksi ja puoli tuntia uunissa saa rukiin imeltymisen hyvään vaiheeseen.
Anna puurokattilan jäähtyä hellalla jonkun aikaa.
Itse vatkaan puuron sähkövatkaimella tasaiseksi, koska pintaan tulee paistamisen aikana kuori. Makuasia on, tykkääkö syödä kuoren, vai onko tasainen puuro parempi. Entisajan emännät eivät puuroa vatkailleet...
Siirrä puuro säilytysastiaan, ripottele hieman sokeria pinnalle. Puuron jäähdyttyä siirrä astia jääkaappiin tai kylmiöön.
Puuro on parhaimmillaan vähän jäähtyneenä. Itse tykkään kuumentaa oman puuroannokseni mikrossa.
Ruispuolukkapuuro on erinomainen kuidun lähde, sisältää paljon rautaa ja muita kivennäis- ja hivenaineita.
Vaikka kypsennysaika on pitkä, myös c-vitamiinia puurossa on.

Uusia kuvia ja kierrätystä

Pikkuveli laittoi blogialbumiin pari kuvaa teille näytettäväksi.
Koska kuvat ovat siellä näkyvillä, en "panttaa" toista kuvaa ensi viikolle. (Meillä on ollut "viikon kuva" käytössä jonkun aikaa.)

Mummolan ladon seinä kesäisessä auringonpaisteessa tuo tietysti lapsuuden kesät mieleen. Jostakin syystä vuosien vieriminen on "madaltanut" latoa: se ei enää tunnu niin korkealta ja mahtavalta rakennukselta kuin lapsuudessa.
Ensimmäisestä ovesta mennään siihen ladon osaan, jossa säilytetään kaikkia työkaluja ja jossa lapsuudessani oli pääasiallinen polttopuun varastointipaikka. Ladon katossa risteilee katon hirsiset kannatinrakennelmat ja ne oli
ihan ykkösleikkipaikka. Ladon sisällä on mielenkiintoinen erikoisuus: ladon sisään on jätetty kaksi hirsistä pientä latorakennusta. Kuvan vasemmassa päädyssä olevasta ikkunasta on näkymä toiseen "pikkulatoon" ja  siinä oli kanala. Toinen ovi vasemmalta vie niin sanottuun "ala-aittaan". Se on aina ollut ruuansäilytysvarasto. Siellä on säilytetty jauhosäkit, lihatiinut, puolukkasurvokset. Nykyään siellä taitaa enimmäkseen olla pakaste- ja säilöntärasioita ja -astioita.
Seuraavasta ovesta pääsee "ylä-aittaan". Siellä nukuttiin kesällä ja siellä varastoitiin vaatteita, mattoja ja muita kodin tekstiilejä.
Avoinna oleva ovi on kellarin ovi. Kuva on näköjään otettu kesän siinä vaiheessa, että kellari on jo tyhjennetty ja pesty ja kesäiset leppeät tuulet saa kuivatella kellarin vastaanottamaan syksyn sadon.

Tuosta ladon seinästä lähti kuumana kesäpäivänä ihana tuoksu: vanhan, kuivan puulankun tuoksu ja maalin haju.
Hajumuistissa on tuokin tuoksu.

Toisessa kuvassa on reilu viikko sitten  kaadettu "Iso Koivu". Niin kauan kuin minä muistan, koivua on kutsuttu "isoksi koivuksi". Koivu kuului lähes talon pihapiiriin. Puun tyvellä oli ollut ympärysmittaa kolmisen metriä.
Äiti soitteli äsken mummolasta ja kertoi, että enoni, äidin pikkuveli, on koko päivän katkonut koivua polttopuiksi.
Siinä olisi lystiä hommaa meillekin, jos ei olisi mummola niin kaukana.
Lato puun juurella on viime vuodet ollut polttopuiden varastopaikkana. Lapsuudessani se oli heinälato.

Kyllä vaan näiden kuvien myötä ikävä mummolan maille herää..


Pakko kertoa vielä tästä päivästä.
Eskarilainen sai kivan työpöydän naapurista. Päätimme lähteä Kierrätyskeskukseen etsimään tuolia. Lönnrotinkadun päässä on kutkuttavan ihana tavarataivas, josta ei meinannut malttaa lähteä. Pehmustettu, siisti  puinen tuoli löytyi kymmenellä eurolla. Pellavaisia keittiöpyyhkeitä ostin pinkan 50s kappale. Astioita olisi ollut ilmaispuolellakin, mutta niitä emme nyt jaksaneet kantaa. 10 kilometriä mustaa "rihmarullaa" eli ompelulankaa 1,50 ja eskarilainen löysi ihania pieniä leluja itselleen ja Tirtetalle. Niillä on tytöt nyt onnellisina leikkineet uuden työpöydän alla (!)
Kun tulette shoppailemaan pääkaupunkiin, laittakaa listalle Kierrätyskeskuksessa käynti. Liike on lähes keskustassa ja nyt remontin jälkeen tavarat ovat hyvin esillä ja esimerkiksi astioita on valtavat määrät. Pisti silmään esim. tutut Arabian sarjat ihan polkuhintaan. Täytyy käydä ihan lähiaikoina tutkimassa vielä vaatepuoli tarkemmin, nyt juutuin liinavaatteisiin.

Tiskipöytä romahtaa kohta. Palaan asiaan ja asioiden vierustoihin paremmalla ajalla.

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201108.jpg
http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201109.jpg

Kihlapäivän lounas ravintolassa

Puolilta päivin  jätimme Maatalouskoululaisen lapsenlikaksi ja kuljimme liukkaita varoen naapuritalon perheravintolaan juhlimaan sitä eilen mainostettua kihlajaispäivää.
Veljen Vaimon kassajonoon tietysti asetuimme ja lasten ateriaa tilasimme. Ruokalistallamme oli paneroituja kanapaloja valkosipuli- ja Mc Feast-dippikastikkeella, ranskalaisia ja Tropicana appelsiinimehua. Jälkiruokana jäätelöä kinuskikastikkeella ja kahvia (Veljen Vaimon tarjoamina. Kiitos!)
Kovin romantiikannälkäisiä emme näköjään olleet, meille riitti, että saimme syödä jokaisen suupalan ilman, että kukaan pyörii niskassa tai pöydän alla, eikä kenenkään pyllyä tarvinnut mennä pyyhkimään. Tavallisesti tykkään katsella ikkunasta ulos tai tuijotella (?) muita ihmisiä, mutta nyt tuntui oikein ihanalta keskittyä katselemaan pöydän takana istuvaa miestään ja maistuvaa ruokaa ja juomaa. Yksi asia miehen katselemisessa minua häiritsi ja sen hänelle (jälleen kerran) sanoinkin: tukka pitäisi leikata. Koko talven miehen vastaus on ollut, ettei sitä voi leikata, kun se lämmittää kovilla pakkasilla. Nyt hän vastasi, että tukka täytyy ensin pestä ja sitä ei saa kyniä kokonaan pois. Minä vain niin kovasti tykkään vedellä koneella miesten päät ihan silkosiks. Niitä on sitten kaunis katsella, ei tipu hiki karvain nokasta ja säästyy shampoota. Aion ottaa tämän tukanleikkuuasian uudelleen puheeksi vaikka päiväkahvin jälkeen, jos tilanne on otollinen.
Vuosikaudet mies kävi omalla luottoparturillaan ja vuosikaudet minä ruinasin, josko saisin koneella vedellä hänenkin tukkansa samalla mallilla kuin kuuden pojan. Kun tarpeeksi tiukaksi raha kävi, mieskin myöntyi ja ilahtui sitten, kun laski vuosisäästön: kahden-kolmen kuukauden välein 23e jäi maitorahaksi. Nykyistä parturihintaa emme edes tiedä.

Vielä tuosta Mc Donalds- käynnistä. Mies löysi ateriaan kuuluviksi leluiksi "arkusta" söpöset eväsrasiat. Seuraava yhteinen projektimme onkin varmaan eväsretki Lauttasaaren sillanposkeen katselemaan silakankalastajia.
Irtoaisikohan tukanleikkuulupa, jos ensin tarjoaisi laskiaispullakahvit?

Tunnustan

Tekemättömät hommat vaivaavat minua aika ajoin kovastikin. Viime aikoina on pari kertaa käynyt niin, että herään yöllä ja muistan, että edelleen on hoitamatta tämä asia. Siis blogitunnustusten "virallinen vastaanottaminen". En ole ollenkaan perehtynyt näiden plakaattien syntyyn ja historiaan ja aika noviisi olen koko tässä kirjoittelussakin, mutta sen jo sanoo omatuntokin, että huomionosoituksista voisi edes niiden antajaa kiittää. Kiitos Männikön Maijulle, Karjakolle ja Nöpöstiinalle!
Neuvonantajani, Maatalouskoululainen, valisti, että nyt minun pitäisi kertoa teille seitsemän asiaa itsestäni ja vastata liutaan kysymyksiä, jotka koskee tätä kirjoitteluhommaa.
Kuten olette huomanneet, en saa asioita kovinkaan lyhyesti ja ytimekkäästi tuotua julki, kuittaan blogia koskevat kysymykset yhteen lauseeseen:
Aloitin blogini pidon viime syksynä vähän sen jälkeen, kun tyttäreni oli aloittanut omansa ja tein sen "sisäisestä pakosta aralla mielellä" tarkoituksenani jatkaa tätä (jos elonpäiviä riittää) niin kauan kuin koko hurja perheemme asettuu maaseudun rauhaan viljelemään mansikoita enkä haluaisi muuttaa tässä hommassa mitään paitsi sitten kun asumme mummolassa, haluan opetella/ehtiä valokuvaamaan luonnon ihmeitä ja täyttää blogini kaikilla niillä ihanilla asioilla, joita täällä kaupungissa alituiseen kaipaamme.

Ja samaan hengenvetoon seitsemän asiaa minusta, joita hyvin harvat teistä lukijoista, tietää:
1.  Tättärää!! (tarkoittaa torvisoittoa): huomenna, 3.3. minulla ja miehelläni on 23. kihlajaispäivä. Ostimme sormukset Simonmäellä olevasta kultaliikkeestä, kipaisimme kadun yli parkkipaikalla kyhjöttävään Austin Allegroon ja kiireen vilkkaa sormustimme toisemme. Hetken siinä niitä ihailtuamme kävelimme Kampin metroaseman aulan puhelinkoppiin ja soitimme vanhemmillemme uutista.(Siihen aikaan en tainnut edes tuntea ketään, jolla olisi ollut kännykkä.)
Huomenna meillä on suuret suunnitelmat juhlistaa juhlapäivää: aiomme kävellä naapuritaloon Mc Donalds´iin ja syödä Happy Mealit!
Miksikö tällainen juhlinta pelkän kihlapäivän takia? Siksi, että hääpäivä on jo ensi kuussa ja se tahtoo aina unohtua. 3.3. on helppo muistaa.

2. Miehelläni ja minulla on ikäeroa 11 ja puoli vuotta. (Mieheni on minua vanhempi.)

3. Olen jättänyt lukion kesken sen toisena vuotena: sain ehdot matematiikassa. En olisi ikinä selvinnyt lukion lyhyestä matematiikasta.

4. Yhdessä asiassa olen hysteerikko: olen hyvin tarkka hellastani. Pyyhin levyn ennen virran kytkemistä ja pesen hellan aina tiskaamisen yhteydessä. En polta tai anna lasten polttaa levylle mitään rasva- tai ruokaroiskeita. Ehkä tästä syystä hellani ovat aina näyttäneet uusilta.

5. Kun kuusitoista vuotta sitten muutimme näin lähelle keskustaa, minulla oli vuosikaudet ihan kirjaimellinen ahdistus ja ikävä papan metsään. Vihasin istutettua "luontoa". En edelleenkään esimerkiksi viihdy lapsia varten rakennetuissa leikkipuistoissa. Minusta lasten kuulusi saada leikkiä metsässä ja järven rannalla.

6. Minulla on asuinpaikastani ja täällä asuvien ihmisten suuresta määrästä johtuen tullut vuosien varrella kymmeniä tuttavia, joiden nimeä en edes tiedä. Saatan tietää ilmansuunnan, missä kukin asuu. Useimpien kanssa vaihdan tervehdyksen lisäksi myös muutaman sanan tavatessamme. Siksi kauppareissuni eivät aina suinkaan ole "käväisemistä". Monet näistä tuttavista on hyvin iäkkäitä.

7. Tärkein asia elämässäni on henkilökohtainen Jumalasuhde. Se, että olen saanut syntini anteeksi ja minulla on iankaikkinen elämä. Iankaikkinen elämä tarkoittaa sitä, että kuoltuani pääsen taivaaseen Jumalan lupauksen mukaan ja minkä Raamattu meille selvästi osoittaa. Voin kaikkine huolineni ja asioineni pyytää aina Jumalan apua ja johdatusta. Mikään ympärillämme ja maailmassamme tapahtuva luonnonmullistus tai katastrofi ei saa minua ahdistumaan tai pelkäämään, koska luotan Raamatun lupauksiin huolenpidosta. Toisaalta myös näen Raamatussa kerrottujen ennustusten toteutuvan, kun maan perustukset järkkyvät.
Toisella sijalla elämässäni on mieheni. Kolmannella sijalla lapseni ja omat vanhempani.