Äiti sai ahkeruustarran!

Houkuttelin Tirtettaa mukaan leluhuoneen siivoustalkoisiin. Hänellä oli siellä ollut ihan mukavat leikit, ainakin rojun määrän perusteella. Patjakin oli nostettu lattialle. Katsojasta riippuen sotku oli joko kauhea tai tavallinen.
- "Minulla on niin paha pölyallergia, että minä en voi siivota. Minä istun tässä ja katson, kun sinä siivoat" Tirtetta sanoi ja istui palikkalaatikon päälle eteisen puolelle.
- "Kyllä se on hyvä, että sinä äiti siivoat tuon sotkun. Kun homma on hoidettu, minä kinkutan tätä kulkusta" hän jatkoi ja näytti pyhäkoulusta saamaansa suurta kulkusta.
Vetelin mopilla rojut kasaan keskelle lattiaa.
- "Kerran sinä äiti olet noin reipas, minä annan sinulle sitten ahkeruusmerkin, kun olet kaikki siivonnut."
Kun sain rojut ylös lattialta, Tirtetta tulee luokseni. Hän ojentaa itsepiirtämänsä tarralapun:
- "Saat ihan tällaisen perhostarran, kun siivosit niin reippaasti."
Voi, miten äiti tuli iloiseksi! Enpä ole ennen niin hienoa ahkeruuspalkkaa saanutkaan. Perhostarra on nyt keittiön kaapin ovessa ja kaikki ohikulkevat kyselevät, "mikä tuo on".

Isi käväisi pikaisesti kahvilla kesken työpäivän. Kerroin hänelle saamastani ahkeruustarrasta. Isinkin työtä oli huomioitu.Tirtetta oli kysäissyt:
- "Isi, pidätkö sinä työstäsi?"
Kyllä isi kuulema pitää.

Kääretorttu täytteellä, joka kerrotaan lapsille vasta syömisen jälkeen

Makeannälkä yllätti. Pakasteesta löytyi rasia "keitetty mansikka sok", äitini ansiosta. Kylmiössä muutama purkillinen puolukka-marja-aroniahilloa ja mansikan tuju makeus on selätetty. Edellisestä täytekakkuilusta oli jäänyt Flora Vispi-purkki. Siitä tehdystä vaahdosta pidän sen takia, että maku on kuin aidossa kermassa, mutta vaahdon olemus on mukavan myötäilevä ja jos leivonnaiset joutuvat odottelemaan syöjiään pöydällä, Florakerman vaahto jaksaa odottaa väsymättä.
Uuni lämpiämään 225 asteeseen.

4 munaa
1 1/2 dl sokeria
1dl vehnäjauhoja
3/4 dl perunajauhoja tai maissitärkkelystä
1 tl leivinjauhetta
ripaus vaniljasokeria

Vatkaa ensin huoneenlämpöisiä munia ja lisää sitten sokeri vähitellen. Lisää jauhoseos siivilän läpi ja sekoita kaapimella taikina turhaa sekoittamista välttäen. Kaada leivinpaperin päälle pellille. Paista uunin keskitasolla 6-8 minuuttia, kunnes pinta kauniin värinen.
Paistumisen aikana levitä pellin suuruinen leivinpaperi pöydälle. Itse teippaan pienillä teipinpaloilla paperin pöytään, jottei paperi karkaa torttupohjan kippaamisvaiheessa. Ripottele paperin päälle sokeria.
Ennenkuin alat kipata paistunutta pohjaa paperin päälle, häädä mahdolliset lapset ja lemmikit KAUAS. Jos sinulla on taipumus menettää hermosoluja leipomispuuhissa, tämä työvaihe on suurin riski suuttua katsoville lapsille.
Yhdestä kermapurkista riittää sopivasti kahteen torttuun, joten toinen kannattaa tehdä samaan syssyyn.
Kun pohja on jäähtynyt, levitä hillo/ mitä nyt keksitkin käyttää, torttulevylle. Kermavaahto kannattaa levittää levyn keskiosaan, ettei se "tursu"  rullaamisen jälkeen pitkin pöytää.
Pyöritä napakka rulla ja jätä saumapuoli alaspäin paperiin käärittynä tarjottimelle jääkaappiin. Muutaman tunnin "tekeytyminen" tekisi kääretortulle hyvää, käytännössä mahdotonta, vaikkei perheessä olisi ainuttakaan ahmimishäiriöistä.
Gluteenittoman saat kääretortusta käyttämällä pelkkää perunajauhoa/maissitärkkelystä. Silloin lopputulos lähentelee jo unelmatorttua...

Tämän herkun myötä onkin oivallinen hetki toivottaa lämpimästi tervetulleeksi kaikki uudet, lukijasuhteensa virallistuttaneet lukijat, kuin myös muut mieltälämmittävät satunnaiset/ säännölliset lukijat. Vaikka ette kommentoimista harrastaisikaan, bloginpitäjä näkee omista "tilastoistaan", että kävijöitä on ollut. Hurjan kiva höpistä, kun joka päivä joku jaksaa käydä niitä höpinöitä ihmettelemässä.
Terveisiä vain kaikille tutuille ja tuntemattomille, nyt se aurinkokin tuolla paistais, mitäs ruvetaan tekemään?
Lapsena "autettiin kevättä". Taidan mennä kokeilemaan tuonne kävelytien puolelle, kuinka kauan saan huitoa lapion kanssa vedelle juoksu-uria viemäriin, ennenkuin joku tulee kysäsemään, mitä muija oikein puuhaa.

Haa! Jos haluatte lukea, kuinka 17-vuotias kaupunkilaistyttö huseeraa maatalouskoulun traktorinpukilla, tyttäreni blogiin "Minä muutan maalle!" pääsee klikkaamalla tuossa sivussa olevaa otsikkoa.
Tuo traktorihomma ei olisi onnistunut tytön vanhemmilta.

Logiikka- vai logistiikkaongelmia?

Minkähän alan opinnoilla minun pitäisi olemassaolematonta ansioluetteloani täydentää, että löytyisi jotakin järjestystä näihin sekalaisiin tekemisiini? Missä koulussa opetetaan järjestelmällistä, kurinalaista, päämäärätietoista työskentelytapaa, jota voisi soveltaa suurperheenäidin taloudenpitoon? Minun ihan oikeasti pitäisi opetella tekemään yksi työ rivakasti loppuun ja vasta sitten päättää, mikä on tärkein seuraava homma.
Tänäkin aamuna oli tilanne, vaikka ei edes ollut lapsenlapsi hoidossa, että pullataikina makaa puoliksi leivottuna pöydällä ja tunnin kuluttua olisi pitänyt olla Lauttasaaressa koulupojan kanssa hammaslääkärissä ja ennen sinne menoa laittaa miehen työeväät, sopia kuka hakee eskarilaisen, kipasta naapurintädin luona ja tietty paistaa ne kolme pellillistä. Niinhän siinä väistämättä kävi, että ensimmäinen pellillinen meni uuniin liian vähällä kohotuksella ja viittä vaille yhtä oli pakko hypätä taksiin, jotta ehdimme sinne hammashoitolaan.
Kun puolen tunnin kuluttua tulemme takaisin, on jo uudet haasteet odottamassa ratkaisuaan. Käynti verkkopankissa paljastaa karunviileän tosiasian, että olin maksanut pankkikortilla useammin kuin luulin tehneeni ja jotakinhan siihenkin pitää keksiä, kun perjantain tilipäivään on matkaa. Jälleen muistutin itselleni, että paras vain pitäytyä käteisen kanssa makselussa, kun ei nuo korttihommat oikein minulta luonnistu.
Pyykkikonekin oli koko päivän minua edellä: en ehtinyt edellistä korillista saada ripustettua, kun oli jo uusi lasti odottamassa.
Iltapäivällä ajattelin pestata  Käsityöläislapsen työorjakseni. Hän kun tuli oikein reippain askelin koulusta, vaikka melkein itkua väänsi, kun oli ollut niin rankka telinevoimistelutunti. Tämä lapsi on erikoistunut mitä hauskempiin verukkeisiin, kun häntä pyydetään johonkin kotihommaan. Olen muutaman kerran sanonut, että joku päivä vielä kirjoitan kirjan "H:n kootut verukkeet". Siis jos ei ole maha kipeä tai särje hirveesti päätä, niin ainakin yksi läksy on tekemättä tai on jo liian myöhä alkaa tehdä kotihommia. Voi olla myös liian aikaista, tai liian kylmä tai kuuma ilma, tai liian vähän happea sisällä tai liian kova tuuli ulkona viedä roskia. Sukkien puute voi myös estää kotitöiden suorittamisen. Usein on myös juuri sillä hetkellä mentävä suihkuun tai odotettava, että suihku vapautuu. Joskus kotitöiden tekemisen estää toissaviikkoinen aherrus leluhuoneen siivoamisessa. En edes mainitse näitä: siitä ei saa rahaa, väsyttää, on nälkä, koko päivänä ei ole saanut mitään ruokaa, ei ole pitkään aikaan syönyt mitään, selkä on melkein poikki, jalat tuntuu niinkuin ne olisivat puutuneet, sukkapuikko hävisi, nenä pitää niistää ja eihän täällä kukaan muukaan siivoa.
Tänään romujen keräämisen olohuoneen lattialta esti liikuntatunneilla harrastettu telinevoimistelu, joka oli ollut tosi rankkaa.
Tälle lapselle annan aika paljon anteeksi näiden kotihommien suhteen, koska hän piirtää vapaalla kädellä pikkuveljellen aivan tautisen upeita karttoja maapallon eri kolkista. Pikkuveljen seinällä komeilee nyt Euroopan, Afrikan ja Austraalian kartat pikkutarkasti piirrettyinä ja paikat nimettyinä. Viime viikolla tyttö toi kotiin maantiedon kokeen, josta oli saanut täydet pisteet. On ilahduttavaa huomata, miten jokainen lapsi löytää omat mielenkiinnon kohteet ihan ilman vanhempien puskemista.
Jottei mamman elämä mene ihan sanahelinäksi ja mies työstä tullessaan löydä "ihanaa naarastaan" (joksi keksi minua puhelimessa illansuussa nimittää ja kielsi tänne kirjoittamasta) koneen ääreltä napisemasta, on paras vielä tarttua pyykkihärkää sarvista. Tiskipöydälle toivotan: "lepää rauhassa".

Tiistaiko se tänään olikin?

Blogitilastojen mukaan lukijat tykkää lueskella juttuja, "mitä suurperhe tekee". Pari päivää tässä haudoin jutunjuurta aiheesta "mistä suurperheen äiti tykkää". Kun sitten koko ajan jumituin ensimmäiseen lauseeseen:
"suurperheen äiti tykkää siitä, kun aamulla herätessä ei tarvitse koskaan miettiä, mitä tänään tekisin", päätin jättää aiheen tuonnemmaksi, josko elämässä löytyisi muutakin mukavaa.
Tämän päivän on tehnyt karvan verran hilpeämmäksi auringonvalo, joka tuntuu antavan elämänuskoa ja tarmoa.
Tarmoa tietysti löytyy ihan luonnostaan, kun lähtee lapsenlapsen ja Tirtetan kanssa aamulla perhekerhoon, kun ensin on evästänyt koulutielle reilut puoli tusinaa vaihtelevasti motivoitunutta koululaista.
Säpinää oli perhekerhossa, laskuissa pääsin viiteentoista äitiin, lapsia ainakin 30. Kuinkahan monta tuntia päivässä ja monena päivänä viikossa Tirtetan täytyisi oleilla perhekerhossa, jotta hän kyllästyisi siihen!? Kun sanon pariin kertaan valmistelevan varoituslauseen "kohta meidän täytyy lähteä kotiin", Tirtetan leikkivauhti vain yltyy.
Turha edes ehdottaa, että sille lapselle tekisi hyvää päästä päiväkotiin ikäistensä seuraan. Olen nähnyt sen homman 12 kertaa: lapsi rutkuttaa ja rutkuttaa, "miksi minä en koskaan pääse päiväkotiin" ja saattaa rutkuttaa pari vuottakin. Sitten se autuus koittaa ja sinne päiväkotiin päästään. Ensimmäisen viikon jälkeen into laantuu ja aletaan anella "voisinko pitää vapaapäivän tarhasta?". Muutaman viikon kuluttua: "voisinko pitää lomaviikon päiväkodista?" ja jouluun  mennessä virsi on tämä: "onko pakko mennä päiväkotiin, voisiko sen lopettaa?"
Minä en edes yritä pelata omaan pussiini, vaan kerron kaikki hauskuudet ja riemut ja ihanat ruuat, mitä päiväkoti voi tarjota. Sirkuskäynnit, retket, metsämörrit ja laskiaisriehat.
Onko se sitten niin, että kun lapsi ymmärtää, että äiti pitää lystiä kotona, niin miksi ihmeessä hänen pitäisi olla päiväkodissa. En kovinkaan usein ole nähnyt työssäkäyvien äitien lasten ruinaavan kotonapesimiseen, vaan heille on ihan maailmanjärjestys, että päiväkotiin tullaan joka arkiaamu ja iltahämärissä lontustetaan kotiin pesemään pyykkiä.
Itse en ole koskaan lapsena ollut päiväkodissa, edes kerhossa, joten en tiedä, mistä olen jäänyt paitsi.
Mieheni tietää, mitä on kuskata pyöräntangolla istuvaa pikkuveljeä päiväkotiin. Tänä päivänä alaikäinen sisarus ei saa edes hakea lasta päiväkodista.

Silloin tällöin sattuu niin, että mies lukee työvuorolistaansa väärän päivän kohdalta. Niinkuin tänään. Hänen työvuorolistassaan on joka päivälle hirmu litania kellonaikoja. Ensimmäinen aika kertoo työajan alun ja toinen ajoonlähdön ajan. Jokaisen tauon jälkeen on taas kaksi kellonaikaa. Lisäksi vuorolista kertoo ajettavan linjan, paikan, missä vuoro pitää vastaanottaa ja bussin vuoronumeron. Harjoittelun jälkeen minäkin olen oppinut listaa lukemaan. Ja lukea sitä pitäisikin, ihan joka päivä. Kahdet pöperöiset aivot ja neljä harittavaa silmää todennäköisesti tulkitsisi listan varmemmin oikein, eikä tarvitsisi sitten napittaa työpaitaansa metromatkalla ja jättää lähtökahveja juomatta. (Tänään kyllä sitten jäi lounaskin mieheltä syömättä.) Kai hän ajoissa töihin ehti, kun ei ole soittanut. Hänellä on "outo" tapa soittaa minulle aina sellaisesta tilanteesta, josta ei kaukoparantajakaan pysty auttamaan. (Esimerkiksi seisoo keskellä yötä varikon lukitun portin ulkopuolella, eikä  missään näy ristinsieluakaan. Tai: hytisee 30:n asteen pakkasessa Vantaan korvessa ja katselee bussin sisällä saksien kanssa riehuvaa huumehörhöä ja kysyy minulta, missähän poliisi mahtaa viipyä.)

- - -

Tirtetta oli kanssani pankkiautomaatilla. Tavallisesti hän etsii "aarteita" loskaisesta maasta tai kurkottelee, mitä roskiksesta saattaisi löytyä, ilman että äiti huomaa löydön. Nyt hän hoksasi setelit kädessäni.
- "Rahaa!!?" kuului epäuskoinen, hämmästynyt ääni.
- "Saako tuosta laitteesta rahaa?!! Ja vielä tuollaisen valkoisen lipun kaupan päälle!"
Tällä kertaa ja tämän lapsen ollessa kyseessä, tyydyin vain lyhyesti myöntelemään, enkä käynyt tarkemmin selvittämään, että laite on aika ronkeli sen rahanjakelun suhteen.

Viikon kuva: riihen ovi

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201110.jpg
Mummolan riihen ovi.
Piti ihan mummolta ja papalta kysellä lisätietoja, mutta enää kummankaan aikana riihtä ei käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, viljan kuivaamiseen ja puimiseen. Lapsuudessani riihessä säilytettiin "alaan" liittyviä välineitä ja työkaluja ja muistaakseni myös saunavastoja kuivatettiin siellä.
Tuo kuvassa näkyvä oven pikkuinen luukku, joka aukeaa erikseen, oli minusta lapsena hurjan mielenkiintoinen. Sille varmaan on oma nimityskin, mutta oli jo äidiltäni ja isältäni päässyt unohtumaan. Jos joku lukijoista tietää oman kotiseutunsa nimen riihen oven luukulle, kiitollisuudella kommentit vastaanotetaan. Laita myös maininta, missä päin Suomea tiedät nimitystä käytetyn.
Kun tarkemmin rupesin itselleni tuota viljan riihessäkuivaamista selvittämään, tajusin, että riihen valtaisasta uunista ei todellakaan ole hormia ulos, vaan riihen seinässä on pari pientä luukkua, joista savu pääsi ulos. Oven pikkuluukun tarkoitus on täytynyt liittyä uunin lämmitykseen ja ilman kulkemiseen riihessä lämmityksen aikana.
Koko oven auki pitäminen lämmityksen aikana olisi jäähdyttänyt riihen.
Mummolan riihessä on vielä tallessa viskuukone, jolla jyvät puhdistettiin roskista ja akanoista. Äiti kertoi, että suurina puolukkavuosina viskuukoneella puhdistettiin myös puolukat.
Mummolan riihtä on jossakin vaiheessa madallettu ja uuni on purettu jo aikaa sitten pois.
Viimeksi siellä käydessäni nokisissa seinissä oli vielä alkuperäinen riihen tuoksu.

Hulluista ideoista poikii aina joskus täysosumia. Minulla on kutkuttanut mieltä ajatus, että jos joskus alan mummolassa harrastaa majoitustilojen tai lomapaikkojen vuokraamista, riihestä saisi uskomattoman ihanan lomatalon...niinkuin olen sanonut, mummolassa vain mielikuvitus on rajana, mitä siellä voisi laittaa toimeksi. Mahdollisuuksia olisi vaikka mihin.
Oivallisen muistutuksen sain eilen, kun katselin jotain ruokaohjelmaa syrjäsilmällä. Amerikkalainen nainen piti ruokapaikkaa keskellä ei mitään kylässä, jossa oli 50 asukasta. Lounasaikaan hänen ruokalassaan kävi 100 henkeä syömässä vuohenlihahampurilaisia. Hän kasvatti ja teurasti itse vuohet. Ruokailijat tulivat matkojen päästä autoillaan keskelle erämaata.
Muistutus siis siitä, että jos ideasi on hyvä, asiakkaatkin löytyvät.

Tirtetta oli pyhäkoulussa piirtänyt päivän aiheesta, laupiaasta samarialaisesta. Ensin hän oli piirtänyt iloisesti nauravan papin. Sitten kuvassa oli hakattu ja pahoinpidelty mies, jota samarialainen tuli auttamaan. Pyhäkoulun opettajasetä oli tullut isälle kertomaan, että ei ollut koskaan nähnyt niin iloisesti hymyilevää hakattua miestä, kuin Tirtetan piirustuksessa. Poikkeuksellinen kuva oli jätetty pyhäkoulun seinälle.
Kyselin Tirtetalta, kuinka hän oli jaksanut kirkossa olla. Olinhan pitänyt pienen muistutuspuheen, että pitää lähteä nätisti pois, sitten kun isi käskee. Tirtetta kertoi "juosseensa ees ja taas, sinne ja tänne, kun pienet pojat olivat ajaneet häntä takaa ja ne olivat olleet kuulema pahoja poikia." Flyygelin alle Tirtetta oli mennyt piiloon ja sieltä oli isi saanut häntä kiskoa. Edellisellä kerralla kirkkoon unohtuneet "savikupit" olivat onneksi löytyneet sivusalin ikkunalaudalta viilipurkista ja niillä isi sai houkuteltua Tirtetan lähtemään. Edellisellä kerralla olivat pyhäkoulussa muovailleet suloisia pieniä savikippoja ja Tirtetan harmiksi ne olivat unohtuneet kirkkoon. Onneksi nyt löytyivät ja äiti kuulema "saa istuttaa kasveja niihin ja viedä puutarhaan sitten kesällä mummolassa."
Kun isi ja Tirtetta iltapäivän puolella tulivat kirkosta, sanoin isille, että ei nyt välttämättä haaksi itselleen huomiseksi aamuksi ylitöitä, että ei se 4.20 herääminen mitään herkkua ole maanantaiaamuna. Isi ehti sanoa, että "jätetään se asia johdatuksen varaan." Samassa soi isin puhelin. Tarkastaja soittaa ja pyytää huomisaamuksi klo 6.08 varikolle ylitöihin linjalle 14B. Sellainen hyvä johdatus oli tällä kertaa.

Loppuun haaste kaikille tämän blogin lukijoille.
Voit olla mukana SPR:n Katastrofirahaston tekemässä työssä yhdellä puhelinsoitolla. Lahjoituksesi maksat puhelinlaskussasi. Lahjoituksestasi ei mene alv:a.
0600 12220  (puhelun hinta 20,12 + pvm)
0600 12210  (puhelun hinta 9,93 + pvm)
Me suomalaiset saatamme joskus olla itse avun tarpeessa. Silloin toivomme sydämestämme, että kaukaiset ihmiset ulkomailla heräisivät antamaan edes roposia.
Ainoa positiivinen asia Japanin tilanteessa on se, että tämä tapahtui vauraalle maalle, että kaiken tämän jälkeen Japani vielä nousee jaloilleen. Mutta jo yksi kuva sieltä kertoo meille, että vaurainkaan maa ei selviä tuosta kaikesta yksin.

Velikullat

Velipoika Kuopiosta, tämän vaimo ja maailman suloisin veljenpoika kävivät siis tänään pikavisiitillä. En edes kysynyt, montako kyläpaikkaa heillä oli listalla koko reissulle, mutta tälle päivälle oli Ikeassakäynnin lisäksi kolme kyläilyä. Siellä he nyt nautiskelevat elosta Pikkuveljen kotona ja siskorukka ikävöitsee täällä.. Jaa, mitäköhän ikävöitsen? Kuopion veljellä ja minulla on reilu vuosi ikäeroa ja minä olin 16, kun Pikkuveli syntyi. Pikkuveljen syntymä sattui sellaiseen saumaan, että käytännössä lähes omin pojan äidiltään. Velivauva oli viikon vanha, kun kannoin hänet sylissä toukokuun alun viileässä illassa makuupussiin käärittynä naapuriin, jonne oli matkaa reilu kilometri. Naapurissa asui tyttökaverini ja hänellä oli mukavia veljiä ja heille ylpeänä vauvaa esittelin.
Pikkuveli oli parivuotias, kun vein hänet linja-autolla kirkonkylälle "shoppailemaan". Mieleeni on jäänyt erään paikkakunnalla kaikkien tunteman hieman erikoisen mieseläjän kommentti linja-autoasemalla, kun napsimme herneenpalkoja autoa odotellessa:
- "Onko työttömyys koskaan koetellut nuorta rouvaa?"
Vaikka kysyjä olikin aikamoinen outolintu, olin kuitenkin hyvin imarreltu rouvittelusta.
Pikkuveli oli siis minulle hyvin rakas silloinkin ja hän oli minulle lastenhoidon harjoituskappale näin kauniisti sanottuna. Äiti väittää vieläkin, että jätin lukion sen takia kesken, että en malttanut lukea lapsenhoidoltani. Sitä en kyllä ihan allekirjoita, kyllä todellinen syy oli lukumotivaation puute ja se tyhmäntyhmä matematiikka.
Kuopion veljen kanssa sisarussuhde pääsi kehittymään vähän kangerrellen, koska poikaparka vietti varhaislapsuudestaan ison osan Mikkelin keskussairaalassa vaikean astman takia. Tänä päivänä astman hoito on jo niin kehittynyt, että kenenkään lapsipotilaan ei tarvitse niiden oireiden takia viettää viikkokausia sairaalahoidossa. Muistelen, että tuonne viiteen ikävuoteen asti suhdettani tähän veljeen väritti jonkinasteinen kateus, koska hänelle sairaalaan vietiin lahjoja ja pieniä herkkuja ja olin niistä mustasukkainen. Eikä minua yhtään siskona liikuttanut se, että veli jäi peräämme itkemään, kun lähdimme illan vierastunnilta kotiin! Eikä siellä suinkaan joka ilta päästy käymään, koska matkaa sairaalaan oli 40 kilometriä ja isällä ja äidillä oli navettatyöt hoidettavana.
Muistan oikein hyvin, että vielä melko "isona" tyttönä yritin aina, kun aikuisten silmä vältti, tehdä jotakin kiusaa rääpäleveljelle, joka ei ollut vielä sairastelustaan kuntoutunut.
Nyt ainakin nuo kaksi veljestä, joilla siis taitaa olla ikäeroa 15 vuotta, pitävät lystiä keskenään. Pitäisi kai kysyä heidän vaimoiltaan, mistä ne veljekset mahtavat keskenään pöpistä. Aina kun he sattuvat saman pöydän ääreen, oli sitten häät tai hautajaiset tai lakkiaiset, he puhua pulpattavat kaiken aikaa, enkä aina saa tolkkua, onko puhe autoista, kameroista vai mummolan ruohonleikkurista. Jos minulla olisi sisko, mistähän me pöpöttäisimme keskenämme?

Tirtetta tuli saunasta ja käsi poskella katseli vaatelaatikkojensa sisältöä:
- "Sä et ole ostanut mulle uusia vaatteita sieltä Kierrätyskeskukselta. Mitä mä nyt oikein puen päälle, nää on jo niin vanhoja."

Neljävuotiaan huomioita elämästä ja miehistä

Isoveli kysyi Tirtetalta, mitä tämä tekee aikuisena.
- "Yritän piilottaa mun finnit" vastasi Tirtetta miettimättä.

- "Isä, sä haiset ihan vanhalta papalta."

- "Sä olisit parempi mies, jos sulla olis karvoja nenän alla."  (Tirtetta isälleen, kun tämä oli ajanut parransängen pois.)