Päivien säteitä

"Aika monessa lapsiperheessä maailmalla sekä isä että äiti käyvät töissä" totesin yhtenä päivänä miehelle, kun huomasin, että minun kotiuduttuani mies lähti töihin.
Kovin kiitollinen olen ollut näistä työvuoroista, joita kirjaimellisesti on siunaantunut viime aikoina. Kun vanhainkodin työt alkavat tulla tutuiksi ja asukkaiden nimet muistaa miettimättä, tulee työhönkin leppoisampaa otetta, eikä tarvitse nähdä unta henkilönostureista ja letkuruokinnasta.
Sekin on mielenkiintoinen ja uusi asia minulle, että kun työvuoron alkaessa suljen puhelimeni ja laitan sen laukkuun työvuoron ajaksi, pystyn keskittymään työasioihin niin täydellisesti, etten edes ajattele, kuinka kotiväki pärjää. Siinä lienee yksi syy siihen, että olen nauttinut työstä, kun voi asettaa ajatukset välillä ihan toisille urille ja keskittyä hoidettaviin ja heidän asioihinsa. Tosin joka päivä joudun kyllä vastaamaan kysymyksiin perhetaustoistani, kun huhu kolmentoista lapsen äidin työskentelystä kantautuu työtovereitteni korviin.
Vaan eipä tuo lapsiluku minua enää juurikaan hätkäytä. Lähinnä kai hieron silmiäni ihmetyksestä, että olemmeko selvinneet tänne asti lapsijoukon kanssa: että kaikilla on asiat lähestulkoon kunnossa ja olettamukseni mukaan jokainen heistä on ainakin jossakin määrin tyytyväinen elämäänsä.

Minä olen aivan haltioissani tästä elämästä. Sain tänään siellä työmaallani aivan täydellisen hyvää ruokaa. Kesä ja sen lämpö tuntuu ihan unennäöltä. Lautakankaan taloa kun ajattelen, en voi uskoa todeksi, että se talo oikeasti on olemassa. Eikä vain ole olemassa, vaan että se ihan oikeasti on minun omani.
Kun katselen pienen Saaran varpaita, ne ovat ne somat pienet varpaat, mitkä ihastuttivat jo hänen vauva-aikanaan.
Aamulla töihin mennessä varpunen katselee minua levollisin silmin ja poimii nokkaansa murenia maasta. Kun tulen töistä kotiin, on tiskit, pyykit ja siivoukset hoidettu ja minä voin istahtaa parvekkeelle jäätelökahvilasi kädessäni ja katsella kanavassa lipuvia veneitä.
Haltioissani olen myös miehestäni, johon olen hyvin ihastunut. Hän saattelee minut työpaikan portille ja sisällä valvontakameran kuvaa seuraava hoitaja näkee ruudulta työvuoroon tulevan sijaisen pussailevan miehensä kanssa pitkään ja hartaasti.
Myötätuntoni on mieheni puolella, koska tiedän hänen usein lähtevän töihin fyysisten vaivojen saattelemana. Ikääntyminen alkaa näkyä hänenkin terveydessään. Minulla on terveyttä riittänyt ja olen siitä hyvin kiitollinen.

Huvituksella seurasin Lähihoitajaopiskelijapojan ja Murun telttaretkeä, jonka he tempaisivat ystäviensä kanssa. Suurin odotuksin he retkelle varustautuivat ja onneksi ilo retkestä oli etukäteen niin suuri, koska todellisuus olikin odotettua karumpi. Varoittelin heitä kovasta maasta ilman patjoja - heidän oletuksensa oli, että maa on pehmeä ja jos ei olisi, teltan voisi pystyttää rantahiekalle...
Yöllä oli ollut odottamattoman kylmää ja kosteaa, hyttyset ja muut elukat olivat syöneet, teltat olivat olleet yllättävän ahtaita ja niiden pystyttäminenkin jostakin syystä työlästä. Kaiken lisäksi, kun he olivat huonosti valvotun yön jälkeen aamulla seitsemältä nousseet, oli alkanut sataa juuri kun he alkoivat purkaa leiriään.
Joka tapauksessa tällainen kevyt harjoitus oli paikallaan ennenkuin he haaveilevat vaellusretkestä Nuuksioon.