Kuuluu, näkyy ja tuntuu

Syy pitkiin hengähdystaukoihin tekstintuotossa ei suinkaan ole kirjoitusaineiston puute vaan valinnanvaikeus kirjoittaa edes jotakin edes jostakin.
Elän rauhallista elämää, mutta päivien mittaan tapahtuu tukuittain asioita, joista olisi niin mukava jakaa teille. Ongelmaksi on näköjään muodostunut se, että ei osaa sukkelasti päättää, mistä kirjoittaisi, niin sitten ei saa aikaiseksi kirjoittaa mistään ja ehtii tulla ilta ja väsymys vie voiton.

Säännöllisin väliajoin muistan täällä mainita, kuinka paljon tykkään pitkistä yöunista plus päivänokosista, niin se asia on taas päivien armottomasti lyhentyessä noussut pinnalle. Kun kaiken lisäksi saan lapsetkin houkuteltua samaan hauskuuteen, eli lähtemään yöpuulle jo iltakahdeksalta, niin mikäs sen mukavampaa, kuin herätä aamulla kylliksi levänneenä keittelemään tuoksuvaa kahvia.

Tempaudun irti itsekeskeisyyden mukavasta lämmöstä ja tartun aiheeseen, josta piti muutama sananen tällä kertaa mainita. Eli mitä kuuluu suurperheeseen rapiat kahdeksan kuukautta ennen maallemuuttoa ja suurta myllerrystä.

Isi käy töissä kuten ennenkin ja enimmäkseen yöaikaan. Nytkin hän on töissä, mutta ihan lähipäivinä hänellä alkaa talviloman ensimmäinen rupeama. Eläkepäiviä ja maallemuuttoa isi odottaa vähintään yhtä suurella innolla kuin minä ja lapset.
Isi on innoissaan Anne-Marin koiranpennusta. Minulle se oli ihan uusi piirre miehessäni, että hän on aika sinut kissojen ja koirien kanssa. Eli lemmikkieläinten hankkiminen ei vastaisuudessa ainakaan tyssää isin vastustukseen. Voi jopa käydä päinvastoin.
Mutta Kaisalle luvattua, sopivaa koiraa etsiskelemme jo pikkuhiljaa. Kissojen hankkiminen saa jäädä muuton toiselle puolelle.

Lasten koulut sujuvat rauhallisesti. Muistutan kokeisiinlukijoita, että kuutonen on jo hyvä numero ja se on pääasia, että koe menee läpi. Ja että sekään ei haittaa, jos koe ei mene läpi, yritetään uudelleen.
Yritän luoda lapsille ajattelutapaa, että elämässä on paljon muitakin tärkeitä asioita, kuin kokeiden hyvät numerot. Jos joku sattuu saamaan kokeesta täydet pisteet ihan vahingossa, niin siitä tietysti kehutaan ja palkitaan, mutta hyvä koulumenestys ei kuitenkaan ole mikään koululaisen elämän päätarkoitus.

Meillä on oikeastaan aika usein iloinen meninki ja meno täällä kotona. Mies väittää, että jos minä olen työkeikalla, niin kotona on pysähtynyt ilmapiiri. Ihan siihen en usko, vaan luulen, että se pysähtyminen on ihan vain siellä miehen paidan sisällä, kun saa rauhassa istua ja hengittää paikoillaan edes muutaman tunnin, ettei tarvitse hypätä kauppaan ja pyykkikuivuriin. Tosin muistan kyllä omasta lapsuudestani, että jos äiti oli pois kotoa, oli sellainen tunnelma, kuin hella olisi ollut kylmänä - tupa tuntui viileältä.
No oli miten oli, niin en minä nyt kovin usein työkeikoillakaan juokse. Paitsi joulukuusta voi tulla ihan meidän perheen koetinkivi, kun olen lupautunut tuuraamaan vanhainkodin yökköä koko joulukuun. Yökön työvuorot muuttuivat juuri tahtiin seitsemän yötä töitä- seitsemän vapaata. Odotan lähinnä mielenkiinnolla, kuinka meidän tuossa tahdissa käy ja varsinkin jos valvomiseni sattuvat joulunpyhille.

Ruuanlaiton suhteen joudun vielä opettelemaan perheen pienenemistä. Kun vuosikaudet laitoin ateriat viidelletoista, niin nyt tämä "noin kymmenen" on aika vaikea hahmottaa. Eli tahdon edelleen tehdä ruokaa liian paljon tai sitten vain kuvittelen meidät nälkäisemmiksi kuin todellisuudessa olemmekaan. Mutta se on erityisen mukavaa, kun täällä pyörähtää jo poismuuttaneita lapsia ja heille kelpaa mamman pöperöt.

Perheemme päällimmäisenä asiana on nyt luonnollisesti ensi kesän muutto. Yksi jos toinen huokailee aina välillä "voi kun oltais jo talolla".
Käykääpäs muuten kurkkaamassa Anne-Marin blogissa "Minä muutan maalle" tämänpäiväisestä päivityksestä "Kuvia vain" tuorein kuva meidän talosta. Teidän silmissä se on tavallistakin tavallisempi talo riehaantuneen puutarhan takana, mutta meillä se saa aikaan takykardiaa.