Voi äidin pieniä paitaressuja!

Viime yönä räjähti perheen lapsissa vatsatauti. Saara aloitti neljältä aamuyöstä ja jatkoa seurasi.
Kirjaimellisesti hammasta purren lähdin puolenpäivän aikaan luvatulle avustuskeikkavuorolle, joka kesti iltayhdeksään.
Koko työvuoron alkuajan ajattelin pientä Saaraa, joka lähtiessäni painoi päänsä syliini ja itki kyyneleet valuen "älä äiti lähde töihin". Ja kahdeksanvuotias tiesi ihan yhtä katkerasti kuin äitikin, että lähdettävä oli.
Miika heitti lisää suolaa työläisäidin avohaavaan lausumalla tyynesti:
- "Et sä äiti tartte rahaa mihinkään".

Näistä omantunnontuskista huolimatta työvuoroni tuli kunnialla tehtyä ja isi sai ensimmäisen lomapäivänsä viettää tiiviissä kanssakäymisessä vatsatautisten lastensa kanssa.

Aaghh! Voitte vain kuvitella, millä antaumuksella keskityn sairaisiin lapsiin ja kotitöihin ensi viikolla ja miten painokkaasti kieltäydyn joka ainoasta keikkatyöpyynnöstä.

Onkohan tässä nyt kyse siitä, kun puhuvat kotiäitien töihinpaluun yhteydessä kodin ja työn yhteensovittamisesta? Minä en sitä näköjään vielä ollenkaan hallitse, koska perhe tuntuu olevan aina se osapuoli, joka joustaa tiukan paikan tullen.