Voisi sanoa: ihan kotipankki!

Silloin tällöin kuulee tutuilta kommentteja, kuinka tyytymättömiä he ovat oman pankkinsa toimiin. Milloin asiakaspalvelussa on toivomisenvaraa, milloin joustavuudessa, milloin vikaa missäkin.
Koska raha-asiat näyttelevät elämässämme vaihtelevankokoista roolia ja koskettaa jokapäiväistä elämäämme, tekee mieleni kertoa teille tämänpäiväisestä pankkikokemuksestani.
Vanhempani avasivat minulle tilin Kangasniemen Osuuspankkiin, kun olin kuukauden ikäinen. Isäni ja isoisäni ovat olleet kyseisen pankin asiakkaita. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 103 vuotta Kangasniemen Osuuspankin perustamisesta.
Nykyään olen pankin jäsen ja hoidan kaikki perheen raha-asiat puhelimitse tai koneella, vaikka pankin konttori sijaitsee 300km:n päässä. Jos allekirjoituksia tarvitaan, ne hoituu faksaamalla tai papereita postittamalla. Kotipaikkakunnalla käydessäni käyn tervehtimässä pankin tuttua henkilökuntaa, vaikkei minulla mitään varsinaista pankkiasiaa olisikaan. Henkilökunnalla näkyy olevan sellainen tapa, että kerran pankkiin töihin päästyään, sieltä lähdetään vain vanhuuseläkkeelle.
Olen aina saanut iloista, asiakaslähtöistä, avuliasta ja kyllä vain, myös tarpeitteni mukaista palvelua (lue: lainaa tarvittaessa, maksujärjestelyjä tarvittaessa).
Kun koululaisena asioin pankissani, sain ihan tasavertaista kohtelua kuin samassa jonossa seisoneet varakkaat aikuisasiakkaatkin.

Eilen huomasin ihan järjen tasolla, että maaliskuun alussa yksi lapsista varttuu iällisesti siihen vaiheeseen, että lähes 200e napsahtaa lapsilisistä pois. Tein Kelan laskurilla laskelmaa, kuinka paljon kyseinen, toisella paikkakunnalla opiskeleva lapsi saa opintotukea. Tulos oli tyly: eipä yhtään. Ei myöskään kotona asuva lukiolaislapsi saa yhtään opintotukea.

Kun aikoinaan allekirjoittelin kotipankissa lainapapereita, tuttu virkailija muistutti ainakin kolmeen kertaan tunninmittaisen tapaamisemme aikana, että koskaan ei saa ottaa liikaa stressiä lainan takaisinmaksueristä. Jos alkaa tuntua liian raskaalta, täytyy soittaa ja kertoa huolensa. Tokihan lainaa ottaessa suhtautuu takaisinmaksuun niin, että mahdollisimman pian haluaa maksaa takaisin.
Tänä aamuna, ensin kysyttyäni toimenpiteelle lupaa lainan takaajilta, soitin pankkiin tutulle virkailijalle.
Hän hoiti asian niin, että kuukausierää hieman rukattiin alaspäin. Kun ehdotin koko lainan uudelleenjärjestelyä, hän sanoi, että "pohditaan sitä viimeistä erää sitten kahden vuoden kuluttua, kun asia tulee ajankohtaiseksi."
Jos sanotaan, että menin sanattomaksi, ollaan aika lähellä totuutta. Olinhan varautunut ihan työlääseen neuvottelu-allekirjoittelurumbaan. Lausuin hyvin kiitollisena "kiitos suuresta avusta", koska oloni huojentui huomattavasti.
Virkailija myös uskoi sanaani, että lupa toimenpiteeseen oli takaajilta saatu. Sanoin vielä, että takaajat tulevat tänään käymään konttorissa, että jos sinulla on heille asiaa tämän johdosta, nykäise hihasta.

Yhteenvetona todettakoon, että jos joku lukijoista on elämäntilanteessa, että vertailee pankkien lainoja ja pyytää tarjouksia, laittakaapa ihan kurillaan tarjouspyyntö Kangasniemen Osuuspankkiin. Yllätytte korosta ja viimeistä piirtoa myöten täydellisestä asiakaspalvelusta. Tällä pankilla on kunnan vilkkaan kesäloma-asutuksenkin takia hyvin laaja asiakaskunta kunnan rajojen ulkopuolella.

Hiirejä ja rotta

Tirtetta tulee illalla innoissaan luokseni:
- "Onko mummolassa sitten hiirejä ja rotta?"
Vastaan:
- "Kyllä siellä on."
- "Saanko minä sitten syöttää niille juustonpalasia?!"
- "Kyllä saat."
- "Kiitos äiti!" kiljahtaa Tirtetta, halaa minua hurjasti ja juoksee kertomaan uutista siskolle.

Mummolan syreenipuskat

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201105.jpg
On se hyvä, että lukijani ovat niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä. Siis siinä asiassa, että minun kielitajuni sanoisi, että jos juttuni käsittelee linkistä löytyvää tämän viikon mummolakuvaa, niin se olisi ihan kiva katsoa jutun lopuksi. Minun taidoilleni on siis ihan käsittämättömän suuri saavutus, että Pikkuveljen lähettämästä sähköpostista olen saanut tuon litanian tuohon alkuun ja kuvasta pitäisi löytyä mummolan syreenipuska yhden maailman kauneimman olennon kanssa.
Lila syreeni on ollut rakkain kukkani ihan polvenkorkuisesta lähtien. Mummolan punaisen, vanhan talon länsipäädyssä on aina kasvanut rehevät syreenipuskat ("sireenit" kyllä sanottiin ennenvanhaan). Niiden varjossa oli ihana nautiskella elämästä, levittää viltti ruohikolle puskien viereen ja antaa pään täyttyä vahvasta tuoksusta.
Kesäkuussa parhaimpaan kukinta-aikaan syreenintuoksu tuli väkisin sisälle tupaan asti, koska ikkuna pidettiin päiväsaikaan aina auki puskien vieressä.
Syntymäpäivänäni kesäkuussa äiti ja Lahja-mummo laittoivat syntymäpäiväaamutarjottimelleni aina maljakkoon syreeninkukkia. Ja jos juhannukseen asti syreenin kukinta-aikaa riitti, äiti toi valtavan suureen lasimaljaan tuvan nurkkaan suuren sylillisen syreenin oksia.
Ja perhosiahan on mummolan puutarhassa ollut aina paljon.

Kun joskus opettelen tekemään saippuaa, valmistan sitä mummolassa syreeninkukkimisen aikaan. Naapurin mummo sai sukulaiseltaan ulkomaantuliaisena ihanan saippuan: sen sisällä oli pieni syreenin kukkaterttu. Sillä tavoin saa tuoksun vangittua.

Kiitos, Pikkuveli, hyvin virkistävästä kuvasta. Et olisi voinut parempaa kuvaa valita helmikuun loskan keskelle.

Jälkikirjoitus: Pikkuveli kertoi, että ritariperhonen ei ole ihan jokakesäinen vieras Lautakankaalla.

Yks hoitopäivä mummolassa (lapsenlapsen silmin ja ajatuksin)

"Mulla on kohta puolitoistavuotissynttäri. Mä luulen, että mun isi tekee mulle kakun. Äitikin vois tehdä, mut mä toivon, et isi tekis, koska se teki äitillekin ja siinä oli pinkkejä marenkeja päällä.
Mä oon ollu syksystä asti täällä mummolassa sellasina päivinä, kun äitikin haluu mennä töihin niinkun isi. Isin työpaikalla mä oon ollukkin, me käytiin isin kaa tarkistamassa, oliko se jättäny kahvinkeittimen päälle. Isin työpaikka näytti olevan sellanen talo, jota korjattiin. Siellä hais ihan maalille, eikä siellä ollu yhtään niijen ihmisten kotitavaroita. Äitin työstä mä en sitten paljoo tiiäkkään, mut näyttää se ihan tykkäävän siitä, koska se niin ilosesti mulle vilkuttaa, kun se aamulla lähtee sinne.
No sitten tää mummolajuttu. Koskaan ei voi etukäteen tietää, millasen mörön näkösenä se mummo aamulla ilmestyy meitä eteiseen vastaan. Ihan kun se olis just heränny! Mä tykkään herätä siinä viiden maissa, koska sillon saa leikkiä ihan rauhassa, eikä kukaan tuu häiritseen. Aika pian se äitikin herää, kun se aina tulee kysyyn, mitä ihmettä mä teen. Harvoin mä mitään ihmettä teen, ihan näitä tavallisia arkijuttuja.
Mummonkin luona mä teen ihan tavallisia arkijuttuja. Koska mummo selvästikin tykkää sen keittiön laatikoissa olevista kalikoista, niin musta on ihan hyvä, että se näkee, millasia kivoja jutskoja sen laatikoissa on. Mä näytän niitä mummolle, mut se ei aina ymmärrä mun tarkotusta. Sillon mä katon viisaammaks viedä ne eteisen lattialle, koska mummo ei käy edes missään salilla, niinkun äiti joskus, niin ihan sen ittensä takia on parasta, että kerää edes keittiökapuloita lattialta.
Tänään mä huomasin, ettei mummo oo muistanu laittaa pitkään aikaan sen miehille (joita muutes siinä huushollissa riittää!) kotikaljaa. Mummon kaapissa oli ihan sikana tyhjiä lasipulloja. Mä kannoin ne kaikki mummolle, et se olis tajunnu, et kalja on loppu, mut taas se esitti jotain ymmärtämätöntä ja alko kiljuu, et "varo niitä lasipulloja, ettei putoo ja tuu pipi!" Sit se äkkiä vei ne takas ja taas se toitotti mulle, että "mummon kaappi". Tääl ei näköjään muuta olekaan, kun "mummon kaappeja".
Sit sil mummol on ihan kauhee pakkomielle. Ainakin kerran päivässä, kun mä oon syöny, se ottaa maitopullon ja mut ja tutin ja vie mut niitten sängylle ja hokee: "nyt käydään pau-pau". Mä luulen, et sillä pau-paulla on jotain tekemistä nukkumisen kanssa, mut jos mummoo nukuttaa, niin siitä vaan, ei sen tarvii mua pakottaa tollasiin tyhmiin juttuihin. No, mä sit esitän kohteliasta ja oon siinä mummon mieliks vähän aikaa ihan hiljaa. Sit kun se nukahtaa (siinä ei muutes mee kauan), mä kömmin pois sieltä sängystä. Mä en ehi mennä kun sohvalle istumaan, niin se mummo herää ja ihmettelee, eikö mua nukuta. Jos mua nukuttaa, mä nukun, mut en ihan vältsiin mummon sängys.
Tänään mua harmitti ihan sikana yks juttu. Sillä mummolla on oma lapsi, jota ne sanoo "tädiks" ja se on neljä vuotta. Me ootettiin mun äitii töistä ja katottiin sohvalla "Late Lammasta". Se täti meni istumaan mummon syliin. Ihan noin vaan, eikä ees kysyny multa, saako mun mummon syliin mennä. Mummo luuli, et se joteski auttaa asiaa, et se ottaa mutkin sen syliin. Siis voitteks te kuvitella! Sillä mummolla ei oo kaikki päänupissa kohallaan: siis eihän tädin kanssa voi istua yhtä aikaa mummon sylissä. Sillon kun mä oon mummolla hoidossa, mä oon ekaks ensin mummon sylissä. Sil tädil ei oo enää tuttia eikä vaippaakaan, ei sen pitäs enää olla mikään sylivauva. No, mua kuitenkin otti niin kauheesti pannuun se tilanne, et mä ihan vähän purin jalkaan sitä tätiä. Onneks sillä ei ollu sukkia jalassa.
Siitä synty ihan kauhee härdeli. Se täti alko vollaa ja muakin ihan itketti. Sitä mä en tajuu, mitä nauramista siinä oli, kun niitä isoja poikia tuli siihen ja ne uskals nauraa. Jos mä olisin osannu puhuu niille suomee, mä olisin sanonu, et tulkaa vaan siihen nauramaan, niin kohta puren teitäkin.
Ja se tyhmä mummo piti meitä edelleen sylissä, vaikkei enää olis edes tarvinnu. Onneks äiti tuli ihan pian ja päästiin lähtemään.
Kyllä mun ihan rehellisesti pitää sanoo, et ne mummon touhut on enimmäkseen aika outoja. Ehkä mä kestän sitä äitin kesälomaan asti."

Tarkan markan uutiskirje

www.tarkkamarkka.com - osoitteessa kannattaa pistäytyä ja tilata omaan sähköpostiinsa ilmainen uutiskirje.
Sivun pitäjä, maalaisjärkinen mieshenkilö, kerää yhteen hyviä vinkkejä järkevään taloudenhoitoon ja säästämiseen. Vinkkejä on elämän laidasta laitaan. Uusimmassa uutiskirjeessä oli yhteenveto suomalaisesta kotiruuan hävikkitutkimuksesta, jonka tulokset ei ole ihan hauskaa luettavaa, vähintäänkin pistää miettimään omia ostotottumuksiaan.
Perheemme oli mukana tuossa hävikkitutkimuksessa alkusyksystä ja oli mielenkiintoista saada tietää gramman tarkkuudella, kuinka paljon syömäkelpoista ruokaa tulee laitetuksi kompostiastiaan. Kuten olin arvellutkin, meidän huushollissa hävikkimäärät oli hyvin pieniä, mutta oleellista tutkimuksessa olikin koko maan luvut ja hukkaanheitetyn ruuan rahallinen arvo.

Uutiskirje on siis hyvin suositeltava meille jokaiselle, vaikka et markkojasi laskisikaan.

Äidin kirosana

Kello oli viisi. Kaksi pikkutyttöä peuhasi pihan lumikasoissa. Menin kauppaan hakemaan jauhelihaa, spagettia ja maitoa. Ilmoitin tytöille, että kun kohta tulen takaisin, sitten he lähtevät kanssani sisälle, koska haalarit ja hanskat näyttivät läpimäriltä.
Vartin yli viisi tulen tuli hännän alla pihaan, koska kotona odotti lauma kiukkuisia poikalapsia nälkäkuoleman partaalla.
- "No niin, Tirtetta, nyt mennään äkkiä sisälle!" huikkasin teeskennellyn reippaalla äänellä pidellen samalla ulko-ovea auki siinä toivossa, että lapsi kävelisi sisään. Isosisko oli jo livahtanut hyvän aikaa sitten, koska eskarilaisen kanssa ei tarvitse vääntää kättä mistään asiasta nykyään.
Tirtetta istuu lumikasan päällä ja esittää kuuroa ja sokeaa ja vähä-älyistä.
- "Käskenkö isoveljen hakemaan, vai tuletko suosiolla?!" Kuuro lapsi pyörittelee lumipalleroa lapasissaan, päällysrukkaset on nakattu hujan hajan pihalle.
Pihamme on mukavan suojaisa sen takia, että taloyhtiö muodostuu kahdesta vastakkaisesta kerrostalosta ja talojen avoimet sivut on yhdistetty punaisella, korkealla rautaportilla. Suojaisassa pihassa myös suuttuneiden äitien huuto kertautuu mukavasti ja tunsin niskassani ikkunaverhojen takaa kuikuilevat haukansilmät, jotka mittailivat jokaista kehoni tavua. Viskasin kauppanyssäkkäni kuraiseen tantereeseen ja könysin keskelle pihaa monen lumivallin yli.
Tirtetta istuu lumikasassaan jäyhän rauhallisena kuin keisarin morsian. Koska tiesin nyt olevani täysin oikeassa ja nelivuotiaan ihan väärässä, pääsi suustani huonostiharkittu lause:
- "Nouse ylös, senkin juntturapää, nyt on pakko mennä sisälle!"
Ja niskassani tuntui siltä, kuin sylillinen ivan nuolia olisi heitelty sinne pistelemään. "Suuttuipas, mokoma ja puhui pahasti lapselleen!"
Tirtetan tajuntaan iskee moukarin tavoin sana "juntturapää". Hän nostaa arvokkaasti päänsä, huulet kääntyvät nurin ja silmät käyvät surullisiksi:
-" Tuo oli kirosana! Ei lapselle saa puhua noin!"
Kirosana kuitenkin tepsi, koska Tirtetta sai väännettyä itsensä pystyyn ja tekoitkua volisten selviää sisälle.
Rapussa selitän hänelle, ettei se juntturapää nyt ole niin kovin pahasti sanottu ja että minua harmitti hänen hidastelunsa, koska toiset odotti ruokaa.
Nyt on Tirtetalta pyydetty anteeksi ja lupasin, etten enää ikinä sano "juntturapää".

"Mä kiitän Herraa, kun puhua saan"

Pakkohan sinne perhekerhoon oli lähteä, kun olin eilen tullut Tirtetalle luvanneksi. Ja jos lupausta aikoo pyörtää, täytyy olla hyvin, hyvin vahvat perusteet. Eipä silti, mielelläänhän sinne menee, mutta kahden tunnin lykkäys huushollihommille tietää kahta hurjempaa puskemista sitten iltapäivällä. Nyt ainakin siltä osin pitäisi mamman kotihommien sujua, koska isi soitettiin aamutuimaan ylitöihin, eikä ehdi ennen omaa vuoroaan käydä kotona. Minulla kotihommat sujuu selkeästi paremmin, jos mies "ei ole pyörimässä jaloissa". Lauantai-iltana sain muuten ihan kunnon riidan aikaseksi siitä, että mies seistä torottaa keittiössä KATSELEMASSA MINUA! Siis näin ennenkuulumattomasta asiasta meidän muija täällä pistää kipunat lentelemään. Eli todetaan vain, että kiva on miestään nähdä kotona (siis jo lastenkin kannalta,mitäs minusta), mutta jos oikeasti kotihommien pitää sujua rivakasti, niin on parempi, että mies on ajamassa 13 tuntia bussia.

Perhekerhossa sitten kolahti hartaushetken laulu niin syvälle sydämen kalkkikerroksiin, että hetken jo mietin, onko mulla nenäliinaa mukana.
Lapset (laskin 12:n asti) istuivat kappelin lattialla valkoisella kankaalla ja soittivat rytmisoittimilla ja lauloimme yhdessä negrospirituaalia "Mä kiitän Herraa, kun elää saan". Lasten silmät loistivat, he soittivat sydämensä kyllyydestä. Kun tulimme säkeistöön "mä kiitän Herraa, kun puhua saan", ajatuksissani kiisi ohi kuvia puhumaanopettelevista lapsista, äidistäni, joka menetti muutamaksi päiväksi puhekykynsä aivoinfarktin seurauksena, meistä, kun tulemme ymmärretyiksi puhekykymme ansiosta.
Miten helppoa oli olla perhekerhossa, kun pystyi puhumalla kysymään toisen kuulumisia, kun puhumalla sai selville, mitä lapsi oli kulloinkin vailla.
Tänään olen siis hyvin kiitollinen näistä alituiseen puhuvista lapsista.