Blogin kävijämääristä voi päätellä, että naapurin papan kuulumiset koskettavat muitakin kuin papan naapureita. On ollut hyvä havaita, kuinka naapurit ovat kyselleet ja huolehtineet. Pappa tuli virkeänä jo seuraavana aamuna kotiin ja jatkoi puuhiaan siitä, mihin ne maanantaina jäivät. Omaiset ovat sanoneet selvittelevänsä tapauksen vaiheita myös tarkemmin. Ei voi sanoa, että "onneksi ei käynyt pahemmin". Ei meillä pitäisi olla varaa jättää hoitamatta ajoissa ainoankaan vanhuksen kallonmurtumaa tai aivoverenvuotoa. Sanon, että onneksi pappa selvisi pelkällä pitkällä haavalla ja sillä kuuluisalla säikähdyksellä. Kun niiden säikähdysten määrä kasvaa, alkaa yksin kotona asuva vanhus pelätä kaatumista, pelätä yksin oloa.
En aio tyytyä pelkkään jutteluun ja sanojen asetteluun, mitä tulee iäkkäiden ihmisten kohteluun ja oloihin. Tartun jokaiseen tilanteeseen, jossa voin olla tekemässä jotakin konkreettista heidän hyväkseen ja etsin mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin myös sellaisten tahojen kanssa, jotka yhteiskunnan puolelta hoitavat näitä asioita, suunnittelevat uutta, odottavat palautetta ja päättävät resurssien kohdentamisesta.
Varsinkin tämän naapurin papan kohdalla muistuu mieleeni hänen nuoruutensa tapahtumat. Naapurin pappa oli noin 15-vuotias, kun kaikki kotikylän miehet lähtivät rintamalle ja hän otti huolekseen neljän-viiden naapuritalon peltotyöt. Poikanen kynti, kylvi ja korjasi sadon talonemäntien avustamana.
. . .
Ei hän tehnyt sitä palkan, kunnian tai muistamisen toivossa. Ei hän juuri puhu siitä nytkään. Me, jotka hänen menneisyytensä tunnemme ja arvostamme hänen panostaan isänmaamme hyväksi maamme raskaina vuosina voimme maksaa ikäänkuin kunniavelkaa.
Olisiko turvallisen vanhuuden tarjoaminen sen velan maksamista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti