Etappi

Nyt ihan oikeasti täytyy olla suurperheen äidin reipas ja realisti. On vain hyvä asia, että lapset itsenäistyvät ja muuttavat pois lapsuudenkodistaan. Siitä huolimatta älköön kukaan vahingossakaan tulko minulle sanomaan, että "oli jo aikakin" 24-vuotiaan, työssäkäyvän pojan muuttaa äidin palvelutalosta omilleen. Poika etsi asuntoa jo pitkään ja odotti tarkoituksella parhaan mahdollisen sattumista kohdalle parhaaseen mahdolliseen aikaan. Eilen hän vei muuttokuorman uuteen kotiinsa ja kovin totisina ja hiljaisina auttoivat pikkusisarukset tavaroiden kantamisessa autoon. Onneksi poika soitti illalla ja toivotti tervetulleeksi tänään neljän jälkeen käymään. Yritän muistaa viedä antennijohdon mennessäni.

Mitä tekemistä pojan muutolla on siihen, että ajatuksissani vilisee kaikenlaisia muistoja 24:n vuoden ajalta? Miksi muistelen haikeudella sitä vilkasta, touhukasta poikaa, joka pudotteli pienellä polkupyörällään alas Ruutinmäen kallioita sellaista vauhtia, että naapurit päätään puistelivat? Ja miksi hymyilyttää, kun muistan pojan kutsuneen tämän johdosta itseään "hoolari-mieheksi"?
Sama poika juoksi muutaman vuoden ikäisenä kämmenet edellä kerrostalomme ulko-oven lasista läpi ja puolen sentin päässä ollut hengenlähtö sai isälle ja äidille muutaman yön unettomuuden aikaan.

Vilkkaasta pojasta varttui vakaa, rauhallinen, harkitsevainen, työteliäs ja aito oma itsensä. Me isänsä kanssa toivomme hänelle elämää, jonka kolhut olisivat mahdollisimman vähäisiä, terveyttä ja luottamusta tulevaisuuteen. Ja muistutamme, että tuli elämässä vastaan hyvää tai pahaa, Jumala on aina kiinnostunut olemaan elämässämme mukana ja Hän haluaa auttaa meitä.

Ostin pojalle muuttolahjaksi peiton, tyynyjä ja laastaripaketin. Noissa pehmeissä lahjoissa ja laastarissa näen jotakin kuvainnollista.