lauantai 20. elokuuta 2011

Hento elämän lupaus sammui

Minä en tiedä, mikä on tämän kriisin virallinen nimi, mutta minä poden nyt kriisiä, jossa surraan yhden elämänvaiheen päättymistä ja toisen alkamista.
Valtaosa ihmisistä nauraa partahaiveniinsa tai puhisee puuteroituihin poskiinsa, kun kolmetoista tervettä lasta maailmaan saattanut nainen suree sitä, että vanhuus tulee ja lasten saaminen loppuu. Ei yhtään lohduta, että minulle sanotaan "ole nyt järkevä", "ajattele riskejä", "eikö tuossa nyt ole tarpeeksi".
Synnyttämiseen liittyy aina riskejä, oli äiti kaksikymppinen tai 46-vuotias. Haaveilemme minkä ikäisenä hyvänsä oman lapsen saamisesta, ajatuksemme ovat aika itsekkäitä. En ole kuullut kenenkään haluavan lasta sen takia, että Suomessa tarvitaan työvoimaa 25:n vuoden kuluttua tai sen takia, että saamme lisää veronmaksajia. Iäkkäänä lasta haaveilevaa syytetään itsekkäästä ajattelusta. Oli nainen nuori tai vanhempi, syyt lapsen "haluamiselle" on ihan samat.
Kyllä ainakin Suomen valistuksen kultamaassa jokainen iäkäs synnyttäjä tietää raskautensa ja synnyttämisen riskit. Minäkin olen niitä asioita niin monta vuotta lukenut, ennen jopa opiskellut, että voisin vaikka pitää luennon aiheesta "raskauden ja synnyttämisen riskit yli 45-vuotiailla".

Koko tämän kesän elin tunteiden vuoristoradassa. Heinäkuun alussa raskaustesti ilmoitti tunnistamieni oireiden paikkaansapitävyyden. Koko kesän asiasta tiesimme vain mies ja minä. Koska tiesimme, mitkä riskit on tulla raskaaksi 46-vuotiaana, emme asiasta vielä kellekään puhuneet.
Joka toinen päivä riemuitsin ajatuksesta, että maaliskuussa saamme vielä vastaanottaa pienen. Joka toinen päivä pelkäsin kurkkua kuristaen, että entä jos lapsi onkin hyvin sairas. Kolmantena päivänä pelkäsin kylmä hiki otsalla, joko tänään tulee merkkejä keskenmenosta.
Sydämeni oli koetuksella, kun kävin hammaslääkärissä toiseksi nuorimman pojan kanssa muutama viikko sitten. Kävelimme Kivelän puiston poikki ja katselimme pientä pupun poikasta. Poikani sanoo minulle yhtäkkiä:
- "Jos se poikavauva, mikä meiltä kuoli, olisi saanut elää ja olisi syntynyt, minä olisin ollut eka, joka saa sen  syliin." (Helmikuussa 2010 menetimme pienen poikavauvan hyvin varhaisessa vaiheessa. Hänellä oli trisomia-13.)
Oli kuitenkin hyvä, että maltoin olla lupailematta mitään, koska seuraavalla viikolla sain tietää, että tämä raskaus, jota olin viikkoja pelännyt ja toivonut, oli päättynyt hyvin varhaisessa vaiheessa. Elimistö ei vain vielä ollut saanut viestiä, ettei ketään olekaan varttumassa.
. . .
Viime päivinä olen ajatellut paljon sellaista mielenkiintoista asiaa, kuin lihasmuisti.
Minulla vatsan seudun lihakset muistavat edelleen, miltä vauvan potkut tuntuvat. Kun suoleni elävät omaa elämäänsä ja vatsa "pulppuilee", sekunnin murto-osan ajan lihasmuistini muistaa vauvan potkut. Minulle tulee hyvin hämmentynyt olo noissa tilanteissa, kun mieli riemuitsee ikäänkuin elämä lähettäisi viestiä, mutta yhtä nopeasti olet takaisin todellisuudessa ja mieli saattaa muuttua apeaksi.

Tiedän, että aikanaan mieleni rauhoittuu ja löydän tavan kanavoida "vauvakuumeeni" johonkin konkreettiseen tekemiseen. Pohdin jo, että alan kutomaan pieniä vauvansukkia hyväntekeväisyyteen.
Määräänsä enempää eivät nämä meidän "isot vauvat" kestä äidin hellittelyä ja sylittelyä, noin kolme kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Olin jo vakaasti päättänyt, että en täällä tämän kesän syvimmistä tunnoista mainitse mitään. Olin jopa ajatellut, että selviän diagnoosista "todennäköinen varhainen keskenmeno" vetoamalla järkisyihin: 13 tervettä lasta, liikaa ikää, kyllä luonto asiat hoitaa.
Mutta kun ajatukseni alkoivat kiertää epätoivoista kehää ja suru tulee jo vauvan äänen kuulemisesta, päätin, että kun tällaiset asiat kuitenkin koskettavat aika monia naisia elämänsä aikana, voin asian ottaa puheeksi.
Viestini on, että vaikka olisit saanut tulla äidiksi jo hyvin monta kertaa, voi menetetty lupaus pienestä vauvasta ollakin arvaamattoman raskas asia käsiteltäväksi.
En koe, että asia olisi liian yksityinen. Elämä ja kuolema kulkee niin ohuina säikeinä ohitsemme.


31 kommenttia:

  1. Voimia surun käsittelyyn!
    /Katja

    VastaaPoista
  2. Halit, oikein isot halit! On tämä elämä merkillinen paketti.

    VastaaPoista
  3. Isoja asioita ja suuria tunteita! Niihin kaikki voima!

    VastaaPoista
  4. Kaipuulle ja niiden mukanaan tuomille tunteille ei järkisyyt mahda mitään. Onneksi. Aika kylmää olisi ihmiselämä, jos tunteet voisi kuolettaa pelkillä rationaalisilla ajatuksilla. Tietyn jakson päättyminen (etenkin, jos se on ollut hyvä jakso)elämässä, jättää ainakin hetkeksi tyhjiön.

    Itselläni on kolme lasta ja olisi toinen samanmoinen lisää, jos kaikki olisi sujunut niin kuin mieleni oli jo ehtinyt valmistautumaan. Niinä menetyksen hetkinä jo olemassa olevat lapset eivät tuoneet lohtua. Auttoivat kyllä jaksamaan arjessa eteenpäin. Ihmiselämää ei toinen ihminen voi kokonaan kai korvata. Nyt olen onnellinen kolmesta lapsestani, mutta neljännestä en enää uskalla haaveilla. Olen niin kamalan kova suorittamaan ihan kaikkea elämässäni, etten varmaan kokisi riittäväni enää tarpeeksi. Itselleni. Luulisin.

    Mutta niinkuin olet usein kirjoittanut, ylimmät ohjat elämässäsi ovat Hänellä. Jos ette enää saa lasta, ehkä se on osa isompaa suunnitelmaa. Tai jos vielä onnistaa, niin sekin on. Melkein uskaltaisin kaikessa maallisuudessani kuitenkin luvata, että kolmentoista lapsen äidiltä ei tule vauvan tuoksua puuttumaan. Jos ei muuten niin toisessa polvessa :)

    Rauhaisaa viikonvaihdetta!

    VastaaPoista
  5. tuo vauvan potkut on minullekin ihan konkreettinen juttu, monesti olen "olevinani" sellaisia tuntenut ja aina niin kaipauksella sellaisia muistellut niin ihania ne olivat :)
    Haleja sinulle!!

    VastaaPoista
  6. Voi, tiedän miltä tuntuu...tai ainakin luulen tietäväni...minä olen saattanut seitsemän maailmaan, neljä olen antanut taivaaseen jo alku metreillä ja Salomon menehtyi kohtuun ja luovutin hänetkin pois..nuorin on nyt 1,5 vuotias ja enempää ei tule...ja kuinka taistelen sitä haikeutta vastaan minkä se vauvakuume tuo tullessaan...mutta tiedän että kyllä siitä selviän...jos en muuten niin yhdessä kanssa sisarten..

    Halauksia, mammamiau

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä mitä kirjoitit ja kerroit.Olen usein itse muistanut oman ensimmäiseni ,menettämäni odotuksen olot ja tunteet -ja vaikka onneksi kuusi pientä sain hänen lisäkseen synnyttää en koskaan voi olla ajattelematta häntä jonka vain hetken tapasin.Siitä on jo 23v ja kaipaan häntä.Teit minullekin palveluksen kun annoit "luvan" surra.Olen iloinen että Titityyn Lissun kautta tänne löysin.
    Lämpimin ajatuskin
    Maria

    VastaaPoista
  8. En ole tuota menettämisen tuskaa kokenut kuin kuopuksen raskaudessa, toisen alkion mentyä kesken niin en voi tietää tuskan määrää, voin vain kuvitella sen työn mitä mieli tekee asian kanssa. Jaksamista <3
    Minusta jokaista menettämäänsä lasta saa surra, oli niitä sitten ennestään 13 tai ei yhtään. Kaikki yhtä tärkeitä.

    VastaaPoista
  9. Hyvä että jaoit nämäkin tunteesi, ne syvimmät omasi.♥ Itselle keskenmeno jätti sydämeen sellaisen pienen tyhjiön, joka ei ikinä täyty täällä maanpäällä vaikka lisää lapsia siunaantuisikin. Voimahaleja suruusi!♥

    VastaaPoista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Hei.. poistinkin tekstini. Sinulle se ehkä tuli (?) mutta jääkööt nyt sitten pois täältä "julkisuudesta".

    Joka tapauksessa voimia sinulle!!

    VastaaPoista
  12. (Ei tullut näkyviin minullekaan, Heli. Kirjoita vain, jos haluat.)

    VastaaPoista
  13. Voin hyvin samaistua kriisiisi, minulla on vähän sama olo tuon yhden elämänvaiheen päättymisen ja toisen alkamisen suhteen. Ajattelin aina että meille tulisi monta lasta, vähintään neljä, mutta monesta monesta syystä olemme alkaneet ajatella että ehkä nämä olivat tässä. Oli lapsia sitten kolme tai kolmetosta niin joka nainen joutuu käsittelemään yhden elämänvaheen loppumisen. Ainakin minulla on vielä nyt sellainen olo, että asia on päätetty mutta jos sittenkin joskus. Jos asiaan on liittynyt keskenmeno nin se tekee siitä varmasti paljon raskaampaa. Otan osaa.

    VastaaPoista
  14. Hei, lukuisia keskenmenoja kokeneena ja monta tervettä lasta saaneena jaan ajatuksesi!Ja mahan pulppuilut ja kaiken sen vyyhdin mitä tuolla tekstissä pohdit. Muistan joskus lukeneeni jostain, että silloin, kun kaipaa vielä yhtä lasta niin lapsiluku on hyvä (eli viimeisinkin ipana on toivottu ja haluttu). Koitan tätä miettiä rankkoina hetkinä, ja iloita muiden pienistä. Tämmöinen "sekundaarinen" lapsettomuus eli jos on jo lapsia ja toivoisi lisää, on varmasti melko vaiettu ja vähän tutkittu aihe,mutta et todellakaan ole yksin tuntojesi kanssa.

    VastaaPoista
  15. ymmärrän sinua täysin.. ainakin paljon.voimia.

    VastaaPoista
  16. Hyvä, että kirjoitit asiasta! Toivon, että kirjoittaminen helpottaa edes vähän oloa! Jaksuja ja voimahaleja Sinulle!

    VastaaPoista
  17. Suuren suuri halaus ja voimia.

    Tiedän nuo "potkut". Niistä saa varmaan "kärsiä" lopunikäänsä.

    VastaaPoista
  18. Keskenmeno tai lapsen menettäminen on varmasti yhtä raskasta, oli niitä lapsia sitten yksi tai paljon enemmän. Voimia sinulle ja perheellesi surutyöhön.

    VastaaPoista
  19. Tama on tarkea puheenaihe, tosin harva tasta puhuu ääneen. Paljon voimia surutyohon.

    VastaaPoista
  20. Luin kirjoituksesi eilen illalla, mutta nyt vasta saan jotain kommentoiduksi. On hyvä, että keskenmenoista ja äidiksi tulon (vaikka kuinka monennen kerran) ikäkysymyksestä ja keskenmenoista kirjoitetaan - itsekin olen niistä avautunut ja saamieni yksityisten sähköpostien perusteella on ollut ihana huomata, miten olen omalta puoleltani pystynyt antamaan vertaistukea kun sitä olen itsekin blogien kautta masennukseeni saanut.
    Olen ollut viisi kertaa raskaana ja vihdoin 43 vuotiaana tulin ensimmäisen (ja viimeisen) kerran fyysisesti äidiksi - olen nyt 50v. En oikein tiennyt miten tuon kirjoittaa kun koen olevani äiti myös enkelilapsilleni, uskon että tiedät mitä tarkoitan.

    Enkelin siipien turvaa ja iso voimahalaus täältä satujen saaren kesäaamusta!

    VastaaPoista
  21. Voi sinua!! Niin koskettavasti kirjoitettu, että aamukyynel piti tirauttaa...Voimia sinne...Täälläkin tiedetään tuo vauvakuumeilu...

    VastaaPoista
  22. Sirkku sirkkusein, tunnistan tuntemuksesi, oikeastaan kaikki, oikein hyvin. Suuren perheen äitikin ja varsinkin suuren perheen äiti, voi surra yhden elämän "vaiheen" loppumista. Minusta jotenkin vielä enemmänkin, koska se on ollut niin hallitsevan pitkä pätkä elämänkulussa.

    Tunnistan myös surun menetyksestä, se kumpuaa jostain, jonka kirjailija Eve Hietamies puki jotenkin näin sanoiksi(hänhän koki selittämättömiä keskenmenoja, oliko niitä jotain 10, ennen esikoistansa) että enää hän ei voisi edes yrittää, koska tietää todella mitä menettäisi joka kerta.

    Kiitos että jaoit tämän kanssamme, ajattelen paljon sinua.

    Kupla

    VastaaPoista
  23. Minulla onnekkaalla on neljä lasta. Yksi lievästi cp-vammainen ja olen kokenut tuulimunaraskauden. Elämä on, miten sitä sanoisi, monisäikeistä. Vieläkin muistan elävästi tämän tuulimunajutun. "Eihän se mitään ollut", moni sanoisi, silti se on minulle menetetty lapsi. Enkä voi mitään sille, että ajattelen usein miten elämä sitten olisi mennyt. Taas palaan tähän päivään ja olen onnellinen tästä. Sinulle iso hali! On oikeus surra ja muistella, eikä kellään ole oikeus vähätellä toisen tunteita..

    VastaaPoista
  24. Olen menettänyt yhden, odotetun vauvan, ja yhäti, vuosimymmeniä myöhemmin ajatten, minkälainen hänestä olisi tullut, Mitä tekisi jne.
    Olen myös seurannut lapsettomuutta läheltä, koska nuorimmaiseni ei koskaan saanut omaa vauvaa, vaikka monta mutkaa hoidoissa olikin. Koen senkin jollainlailla omana menetyksenäni. Voimia sinulle ja kiitos kun jaoit tämän meidän muiden kanssa.

    VastaaPoista
  25. Voimia sinulle, menetyksen ja yhden elämänvaiheen päättymisen läpikäymiseen.

    Tekstisi voisi olla minun kynästäni, tunnistan niin ajatuksesi ja tunteesi. Kiitos kirjoituksesta

    VastaaPoista
  26. Haleja sinulle surussasi <3 Itsekkin olen kokenut haikeutta siitä, että en enää voi olla pienten lasten äiti.....Nautin nyt mummuna olosta, mutta ei se ole kuitenkaan samanlaista kuin omat pienet, joille on maailman tärkein <3 Kuitenkin kaikella on aikansa....

    VastaaPoista
  27. halauksia ja voimia sinulle sirkku,aina se kirpaisee syvältä sydämestä,kun saa kuulla jonkun menettäneen toivotun,odotetun lapsen..Vedet silmissä luin kirjoituksesi!Jokainen keskenmeno tekee kipeää,tapahtui se kelle tahansa!
    Ja raskaushan on nyky aikana riski minkä ikäiselle tahansa!Et ole vielä edes "vanha"..Olet mielessäni <3

    VastaaPoista
  28. Kiitos kirjoituksestasi, sain myötäelämällä purkaa taas vähän omaakin tuoretta surua. Meidänkin pienimmästä tuli tähti taivaalle, ennen kuin ehti maan päällä käydä. Voimia!

    VastaaPoista
  29. Voimia, voimia sinulle!
    Itse koin alkuraskauden (vko 9/10) keskenmenon kevättalvella ja voi hurja sitä surua!! Edelleenkin ajattelen asiaa tosi paljon ja välillä mietin olenko jotenkin "pöljä" ja takerrunko liikaa tähän menetettyyn lupaukseen. Siinä mielessä siis hyvä kuulla näitä toisten ajatuksia.
    Koen todellakin, että minulta on viety lapsi, vaikka alussahan tuo raskaus vasta oli. Kuitenkin olimme jo kerenneet iloita asiasta, olin ehtinyt miettiä nimiä, kummeja, tätä tämän vuoden loppua uuden pienokaisen kanssa jne. Eli siis minulle (ja meille) asia oli totta, meille oli tulossa vauva.
    Asian tekee ehkä vieläkin raskaammaksi se, että enää emme lasta saa - en nyt enempää siitä asiasta kirjoita, mutta tuntuu kuin veistä käännettäisiin haavassa kun tämän keskenmenon piti tapahtua.
    Iloitsen kolmesta terveestä lapsestani, mutta kaipaan yhtä pientäni varmasti elämäni loppuun asti!

    VastaaPoista