Hento elämän lupaus sammui

Minä en tiedä, mikä on tämän kriisin virallinen nimi, mutta minä poden nyt kriisiä, jossa surraan yhden elämänvaiheen päättymistä ja toisen alkamista.
Valtaosa ihmisistä nauraa partahaiveniinsa tai puhisee puuteroituihin poskiinsa, kun kolmetoista tervettä lasta maailmaan saattanut nainen suree sitä, että vanhuus tulee ja lasten saaminen loppuu. Ei yhtään lohduta, että minulle sanotaan "ole nyt järkevä", "ajattele riskejä", "eikö tuossa nyt ole tarpeeksi".
Synnyttämiseen liittyy aina riskejä, oli äiti kaksikymppinen tai 46-vuotias. Haaveilemme minkä ikäisenä hyvänsä oman lapsen saamisesta, ajatuksemme ovat aika itsekkäitä. En ole kuullut kenenkään haluavan lasta sen takia, että Suomessa tarvitaan työvoimaa 25:n vuoden kuluttua tai sen takia, että saamme lisää veronmaksajia. Iäkkäänä lasta haaveilevaa syytetään itsekkäästä ajattelusta. Oli nainen nuori tai vanhempi, syyt lapsen "haluamiselle" on ihan samat.
Kyllä ainakin Suomen valistuksen kultamaassa jokainen iäkäs synnyttäjä tietää raskautensa ja synnyttämisen riskit. Minäkin olen niitä asioita niin monta vuotta lukenut, ennen jopa opiskellut, että voisin vaikka pitää luennon aiheesta "raskauden ja synnyttämisen riskit yli 45-vuotiailla".

Koko tämän kesän elin tunteiden vuoristoradassa. Heinäkuun alussa raskaustesti ilmoitti tunnistamieni oireiden paikkaansapitävyyden. Koko kesän asiasta tiesimme vain mies ja minä. Koska tiesimme, mitkä riskit on tulla raskaaksi 46-vuotiaana, emme asiasta vielä kellekään puhuneet.
Joka toinen päivä riemuitsin ajatuksesta, että maaliskuussa saamme vielä vastaanottaa pienen. Joka toinen päivä pelkäsin kurkkua kuristaen, että entä jos lapsi onkin hyvin sairas. Kolmantena päivänä pelkäsin kylmä hiki otsalla, joko tänään tulee merkkejä keskenmenosta.
Sydämeni oli koetuksella, kun kävin hammaslääkärissä toiseksi nuorimman pojan kanssa muutama viikko sitten. Kävelimme Kivelän puiston poikki ja katselimme pientä pupun poikasta. Poikani sanoo minulle yhtäkkiä:
- "Jos se poikavauva, mikä meiltä kuoli, olisi saanut elää ja olisi syntynyt, minä olisin ollut eka, joka saa sen  syliin." (Helmikuussa 2010 menetimme pienen poikavauvan hyvin varhaisessa vaiheessa. Hänellä oli trisomia-13.)
Oli kuitenkin hyvä, että maltoin olla lupailematta mitään, koska seuraavalla viikolla sain tietää, että tämä raskaus, jota olin viikkoja pelännyt ja toivonut, oli päättynyt hyvin varhaisessa vaiheessa. Elimistö ei vain vielä ollut saanut viestiä, ettei ketään olekaan varttumassa.
. . .
Viime päivinä olen ajatellut paljon sellaista mielenkiintoista asiaa, kuin lihasmuisti.
Minulla vatsan seudun lihakset muistavat edelleen, miltä vauvan potkut tuntuvat. Kun suoleni elävät omaa elämäänsä ja vatsa "pulppuilee", sekunnin murto-osan ajan lihasmuistini muistaa vauvan potkut. Minulle tulee hyvin hämmentynyt olo noissa tilanteissa, kun mieli riemuitsee ikäänkuin elämä lähettäisi viestiä, mutta yhtä nopeasti olet takaisin todellisuudessa ja mieli saattaa muuttua apeaksi.

Tiedän, että aikanaan mieleni rauhoittuu ja löydän tavan kanavoida "vauvakuumeeni" johonkin konkreettiseen tekemiseen. Pohdin jo, että alan kutomaan pieniä vauvansukkia hyväntekeväisyyteen.
Määräänsä enempää eivät nämä meidän "isot vauvat" kestä äidin hellittelyä ja sylittelyä, noin kolme kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Olin jo vakaasti päättänyt, että en täällä tämän kesän syvimmistä tunnoista mainitse mitään. Olin jopa ajatellut, että selviän diagnoosista "todennäköinen varhainen keskenmeno" vetoamalla järkisyihin: 13 tervettä lasta, liikaa ikää, kyllä luonto asiat hoitaa.
Mutta kun ajatukseni alkoivat kiertää epätoivoista kehää ja suru tulee jo vauvan äänen kuulemisesta, päätin, että kun tällaiset asiat kuitenkin koskettavat aika monia naisia elämänsä aikana, voin asian ottaa puheeksi.
Viestini on, että vaikka olisit saanut tulla äidiksi jo hyvin monta kertaa, voi menetetty lupaus pienestä vauvasta ollakin arvaamattoman raskas asia käsiteltäväksi.
En koe, että asia olisi liian yksityinen. Elämä ja kuolema kulkee niin ohuina säikeinä ohitsemme.