Millon mä saan oman huoneen?

Neljäkymmentäluvulla äitini asui yhden huoneen mökissä vanhempiensa, mummonsa ja sisaruksiensa kanssa. En mene arvaamaan, montako sisarusta mökissä ehti asua, ennenkuin he saivat kahden huoneen ja tuvan rintamamiestalon. Ainakin neljä lasta heillä tuolloin oli. Huoneeseen tultiin pienen eteisen kautta. Eteinenkin oli niin pieni, että siihen saattoi sopia isän metsäkamppeet, ei muuta. Vauva nukkui kuulema kopassa pöydällä, kaksi lasta pöydän alla. Suuren osan huoneen tilasta vei tulisija.
Tuo mökki on edelleen pystyssä ja on meille nuoremmille sukupolville ollut opetuskäynnin paikka siitä, kuinka ennen asuttiin ja tultiin toimeen. Toimeentulosta kertoo jotakin se, että äidille ja hänen siskolleen oli yhdet yhteiset kengät. Talvella käytiin koulua  vuorotellen, jos ei halunnut mennä ilman kenkiä.

Meidän neljätoistahenkisen perheen elo tuohon verrattuna on lokoisaa ja tilavaa, mutta jos meillä olisi leluja ja tavaroita yhtä paljon kuin keskivertoperheissä tänä päivänä, meillä olisi todella ahdasta. Yhden lapsen todella henkilökohtaiset tavarat sopisivat yhteen laatikkoon. Suurin osa leluista ja peleistä on yhteisiä. Meillä on todella harvoin järjestetty suurimittaisia kaverisynttäreitä, jolloin lelua ja roinaa kertyy yhtenä päivänä suuri vuori. Viimeisimmät kaverikekkerit muistaakseni piti Maatalouskoululainen muutama vuosi sitten ja hän sai lahjaksi etupäässä hyötytavaroita, ei mitään roinaa.
Asumme siis kerrostaloasunnossa, jossa on neljä makuuhuonetta ja tilava olohuone. Melkein alusta asti olohuone on käytännössä toiminut myös makuuhuoneena. Tällä hetkellä olohuoneessa on meidän parisänky ja kerrossänky, jossa nukkuu ekaluokkalainen tyttö ja tokaluokkalainen poika.
Ekaluokkalainen nukahtaa illalla omia aikojaan ja herää aamulla hyvissä ajoin. Tokaluokkalainen taas on niin sikeäuninen, että häntä ei herätä viereisessä avokeittiössä aamupalansa kanssa hosaavat sisarukset tai hoitolapsi. Yötyötä tekevä isä nukkuu poikkeuksetta aina päivisin olohuoneessa korvatulppien kanssa. Oma väki osaa jo olla hiljaa, kun isi nukkuu, mutta kavereita ei päästetä kylään isin nukkuma-aikaan.
Itse olen niin hyväuninen, että kun pääni painuu tyynyyn, nukun saman tien. Minulle on ihan sama, nukuinko olohuoneessa vai saunan lauteilla, ihan yhtä hyvin nukuttaa. Jos saunan lauteet olisivat parikymmentä senttiä pidemmät, saunassa olisi luksusnukkumapaikka.

Ainoana omassa huoneessa on tällä hetkellä vanhin poika. Kun vanhin tytär asui vielä kotona, hänkin sai olla omassa huoneessa. Katson, että oma huone vanhimmalle lapselle on aika vähän erikoiskohtelua, kun sitä saa osakseen vain muutaman vuoden nuoruudestaan.
Yhtä lukuunottamatta, makuuhuoneet ovat hyvin pieniä ja tarkoitettu vain yhdelle asukkaalle. Meillä niissä kopperoissa asuu kaksi ja joutuvat pakosta nukkumaan kerrossängyssä. Sen olen jo päättänyt, että mummolaan meidän mukanamme ei lähde ainoakaan Ikean nariseva metallinen kerrossänky ja kenenkään ei tarvitse mummolassa nukkua kerrossängyssä, jos ei halua. Yli 180-senttisille nuorille miehille kerrossänky on aika naurettava, eikä ollenkaan asiallinen paikka omaksi vuoteeksi. Hyvin kiitettävästi on pojat asumista kuitenkin sietäneet.

Maatalouskoululainen ja täysi-ikäinen "kampaajakoululainen" asuvat yhtä huonetta. He osaavat hyvin kauniisti ottaa toisiansa huomioon, eivätkä ole koskaan riidelleet huoneen käyttöön tai siivoamiseen liittyvissä asioissa. (Jos ovat, äiti ei ole kuullut.)
Kaksi isoa poikaa, abi ja yhdeksäsluokkalainen, asuvat seuraavassa kopissa. Heillä koulutehtävien tekeminen vuorotellen yhdellä koneella vaatii paljon sosiaalisia taitoja, mutta todella harvoin joudun menemään erotuomariksi. Enemmän heille harmia tuottaa kolme pikkuveljeä, jotka kärttävät pelivuoroja PS3:lle.

Kolmas kammari on siis vanhimman pojan. Kun hän haluaa tarjota pienille jotakin pientä erikoista, hän ottaa pienen huoneeseensa katsomaan isosta televisiosta jotakin mieleistä lasten elokuvaa tai autopeliä. Veljen varastoista löytyy aina myös jotakin namua tai sipsejä.

Suurin makuuhuone on todellinen kärsivällisyyskasvatuksen ilmentymä siellä asustaville lapsille. Huoneessa asuu 10- ja 11-vuotiaat pojat. Toinen on luonteeltaan siisti ja järjestyksen ihminen, toinen viis veisaa sotkuista ympärillään. Lisäksi huoneessa asuu 13- ja 14-vuotiaat tytöt. He ovat seuraavana vuorossa päästä väljempään asumismuotoon, koska rajansa on toisten huomioonottamisellakin. Omaa yksityisyyttä saadaan huoneen vuorokäytöllä: kun yksi haluaa olla välillä rauhassa omissa oloissaan, muut oleskelevat sillä aikaa muualla. Todella hyvin siinäkin huoneessa on opittu kunnioittamaan toisen yksityisyyttä, lähinnä omaa vuodetta. Samoin jos joku on nukahtanut aikaisemmin, muut eivät laita enää huoneeseen valoa ja puhuvat kuiskaten. Sama kohteliaisuus näkyy myös aamulla. Ensimmäisenä herännyt kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja häipyy vähin äänin keittiön puolelle.
Samassa huoneessa nukkuu suurimman osan viikosta myös Tirtetta. Varsinkin viikonloppuisin häntä pyydetään yökylään isosiskojen huoneen lattialle tai olohuoneeseen samaan sänkyyn Kaisa-siskon kanssa.
Tirtetta on myös oiva esimerkki hyvälahjaisesta nukkujasta. Hän nukkuu huoneen liikenteenjakajassa, vaatekaappien vieressä niin kauan, kuin unta piisaa. Pienet kolinat ja kulkemiset eivät häntä herätä.

Luulen, että tuo taipumus osata nukkua vaikka liikenteenjakajassa johtuu nimenomaan tästä suurperhe-elämästä. Ei kukaan lapsista ole vauvana osannut nukkua vaunuissa parvekkeella, vaan vauvan sänky on ollut keskellä olohuonetta ja siinä on vedelty unia kaikessa rauhassa yleisen elämänsorinan keskellä.

Kun lähes joka huoneessa on useampi asukas, huoneen kiinteät vaatekomerot ovat tarkassa käytössä. Kokonaista omaa vaatekaappia ei ole muilla kuin isoilla tytöillä ja vanhimmalla pojalla, muiden vaatteet mahdutetaan noin kolmelle omalle hyllylle.
Vaikka meillä vaatteita tuntuu pursuvan pyykkikasoista riesaksi asti, ei todellisuudessa  kenelläkään niitä ole sitä kolmea hyllyllistä enempää.
Mamman lakanakaapit on suuri häpeäpilkku. Todettakoon vain, että haluaisin lakanoiden olevan mankeloituina siisteissä pinoissa. Olen siinä asiassa jäänyt vähän puolitiehen, koska joudun lähes päivittäin niitä lakanapinoja nykimään ja lakanoita vaihtelemaan. Neljääntoista sänkyyn lakanoiden vaihto kun on kiertotyötä. Jos viikossa saan vaihdettua lakanat neljään-viiteen sänkyyn, tulee vaihtoväliksi kai kuukauden verran. Se olisi ihannetila, joka harvoin toteutuu.
Tuossa lakana-asiassa on myös mielenkiintoinen piirre, että isot pojat ovat hanakampia pyytämään tai tekemään lakanoiden vaihtoa. Joitakin tyttöjä pitää asiasta muistuttaa.
Jälleen kerran totean, että aikanaan kun mummolassa oma huone toteutuu useammalle kuin täällä, voi todellisuus kuitenkin olla niin, että siskoa tai veljeä pyydetään huonekaveriksi.

Tämänhetkinen nukkumajärjestys on pysynyt aika kauan ennallaan, varmaan jo useamman vuoden. Ainoastaan Tirtetan sänky on siirtynyt meidän vuoteemme vierestä isoon makuuhuoneeseen, jolloin hän alkoi nukkua yöt läpeensä ja heräilemättä.
Yövieraita meillä on aika harvoin. Viimeksi on tainnut olla kaikkiin oloihin sopeutuvat Kuopion veljen lapset, jotka levittivät retkipatjansa muitta mutkitta sinne, mistä vapaata lattiatilaa löytyi.
Kavereiden yökyläilyt on pitänyt unohtaa jo ajat sitten. Sen verran tiivis tunnelma on huoneissa jo hapetuksenkin puolesta, että ei juuri ylimääräisiä nukkumakavereita kukaan kaipaa.