Tillit ja perunat

Pitää pyytää Pikkuveljeä etsimään viikon kuvaksi taas kuvaa meidän "uudesta talosta". Tuli niin kamala ikävä mummolan nurmikoita ja puutarhaa.
Tämä kaupunkilaisten tapa syödä ja laittaa ruokaa on niin käsittämätön! Hankit jostakin valuuttaa, kävelet kauppalaitokseen, valitset ja valkkaat ja pähkäilet, "mitä tänään syötäisiin" ja kippaat valuuttasi kassaneidin pohjattomaan kitaan, kannat olkapään nivelsiteet pinkuen kassisi kotiin ja alat mättää muovista rapisevia ruoka-ainespakkauksiasi jääkaappiin ja pakastimeen. Sitten pähkäät uudestaan, "no haluammeko me nyt syödä tätä vai tätä". Sitten teet sitä tai tätä ja toisella kädellä heittelet roskapönttöösi muovijätteinä puolet siitä keosta, minkä äsken rahtasit kotiin.
Päätin tehdä kalakeittoa. Olin ostanut Cittarista pakastekalakuutioita, kun nopeuttavat hiukkasen kuuden litran keiton keittämistä. Kaadoin perunapussista loput papan perunat altaaseen ja huomasin, että saan kävellä uudelleen kauppaan hakemaan lisää perunoita. Vaikka perunat maksoivat 45 senttiä kilolta, olin silti hyvin ärtynyt, kun JOUDUIN OSTAMAAN PERUNOITA! (Toivottavasti tämä ei ole muuttumassa siksi "marisijamummon blogiksi", mitä mieheni joskus arvuutteli.) Koska olin jo valmiiksi ärtynyt, ostin suutuspäissäni myös ruukkutilliä! Siis kuvitelkaa! Ostaa tuoretta tilliä kaupasta! (Jos olisi paha aika kuukaudesta, saattaisin pirauttaa pienet itkut ja mies sitten ihmettelisi, että "mitä se mamma täällä taas nyyhkii?" Ja mamma itkisi sitä, että joutui ostamaan perunoita ja tilliä.)
Tiedättekö mitä:  kun minä pääsen kesäkuussa armon vuonna 2015 mummolan pihaan ja olen pessyt Helsingin pölyt jaloistani, minä marssin mummolan vanhan talon taakse kasvimaalle ja niillä pestyillä maalaisenjaloillani kävelen pitkin mullosta ja katsastan sopivan paikan. Ja siihen sopivaan paikkaan minä laitan kasvamaan niin paljon tilliä, että loppukesästä sitä kaksi päivää pakastetaan. Ja joka ikiseltä tuttavalta, joka sinä kesänä pyörähtää meitä mummolan maille katsomaan, minä kysyn "haluatko mukaasi tilliä?"
Johan alkoi vähän helpottamaan.

Aamupäivän minua ärsytti oma kanaemomainen itseni. Lisäksi minua ärsytti liian vilkas mielikuvitukseni. Ja liian holhoava asenteeni.
Perheemme pojista kaksi vanhinta on täysi-ikäisiä. Mielestäni vielä kohtuullisen järkeviä sellaisia. Kyllä
täysi-ikäinen, järkevä nuorimies saisi olla kavereillaan kylässä ilman, että äiti hyösää perään. No onneksi en ihan hyösännyt, koska muuten olisin ollut vielä enemmän hösö, kun toisen pojan puhelimesta oli akku loppunut. Jos olisinkin siihen puhelimeen sattunut soittamaan ja kuullut äänen "valitsemaanne numeroon ei saada...", niin ei olisi paljoa puuttunut, ettenkö olisi huolestunut oikeasti. Nyt olin vain levoton. Ja kumpikin poika vietti myöhäistä iltaa kiltisti kaverinsa kotona! Minun mielikuvissani he hoippuivat hakattuina, verissäpäin pitkin kaupunkia, jos ei ihan tajuttomana jossakin porttikongissa.
Toinen poika sanoi, että "ei halunnut herättää minua soitollaan, kun teki päätöksen kaverin kotiin menosta vasta niin myöhään".
Päivitin ohjeistusta ja sanoin, että ilomielin saa herättää vaikka mihin aikaan.
Pitäisi varmaan noiden nuorten miesten saada oma vaimo, niin minä pääsisin huolehtimaan nuorempia poikia...

Nyt minulla on ihan avoisa olo. Taidan levittää ehtaa voita itse tehdyn ruisleivän päälle, syödä kalakeittoa ja olla kiitollinen ruuasta ja kodista. Ja tietysti myös siitä, että mies pääsee koko yöksi töihin.