Tirtetta vilisteli aamulla pihassa, oli kaatunut ja polvesta tullut "hurjasti verta". Tarhan täti, siitä huolimatta, että kaitsi omia työlapsiaan, ehti hoitaa haavan puhdistusaineella, laittaa laastarin ja vakuutella, että nyt haava paranee nopeasti.
Kun hain Tirtettaa sisälle (kun Kaisa-sisko oli mennyt naapurin pojalle katsomaan kirjastoauton Paavo Pesusientä, jota ei meidän pleikkarista saatu näkymään), Tirtetan mieli oli hyvin toivorikas haavan suhteen. Edes kyyneliä ei enää kaatumisen muistelu saanut aikaan, vaan lapsen mieltä lämmitti tarhantädin ihana huomaavaisuus.
Kelle hyvänsä lapselle merkitsee perheen ulkopuolisen aikuisen rakkaus ja huomaavaisuus hyvin paljon. Aikuiset, jotka ovat luontevasti huomioineet lasta, jäävät lapsen mieleen.
Minäkin muistan lapsuudestani maaseudulta oikein hyvin ne harvinaiset aikuiset, jotka näkivät ja kuulivat lapsia.
Naapurin täti, joka maalaisnaiseksi pukeutui kyläillessään poikkeuksellisesti ryhdikkääseen jakkuun, istui tupamme kynnyspuulla ja kuunteli, kun minä eteisen puolella pidin laulukonserttia laulamalla imurinputkeen.
Tädin innostus oli aitoa, samoin taputus laulun loputtua. Ei häntä edes nolottanut istua kynnyksellä. Ja minä viisivuotias ihmettelin sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti