Jussin puheenvuoro

Olen Jussi, seitsemän vuotta ja kissa.
Koska tämän blogin kirjoittaja katsoo asiakseen tämän tästä kommentoida minua ja elämääni, katson oikeudekseni valottaa lukijoille elämäntilannettani myös omasta näkökulmastani.
Olen siis "oikea elävä eläin". Sunnuntaina täällä kävi ihmisten karvoja saksimassa eräs nuori nainen ja minut nähtyään hän hyvin epäkunnioittavasti ja pelokkaalla äänellä kysyi kaikkien kuullen "onko tuo oikea elävä eläin?" Ihmettelen, kuinka fiksulta näyttävä ihminen saattaa kysyä jotakin niin ajattelematonta.
Hengitän, siis olen.

Jouduin tähän huusholliin aika yllättäen. Emäntäni, jota täällä kutsutaan "Muruksi", pakkasi minut yhtenä päivänä kierrätyskeskuksesta ostettuun muovilootaan ja suureen ääneen valittaen raahasi minut kaiken maailman liikennevälineillä tänne maailman ääriin. Minä en ole painava, vaan laatikko on epäergonomisesti muotoiltu ja täysin soveltumaton lemmikkieläinten kuljettamiseen. Tätähän nämä toopet ihmiset eivät näe.

Toopeista puheenollen: niitä riittää tässä huushollissa. Minä en tajua, miksi minulle pitää aamusta iltaan ja joskus keskellä yötäkin hokea "kisu-kisu, mirri, kissa, kisuli" ja niin edelleen. Eihän täällä näille ihmislapsillekaan toitoteta aamusta alkaen "tyttö, tyttölapsi, pikkutyttö, tytöntyllerö, typy" tai "poju, poika, jäbä, poika-kulta, pikku-poika".
Eikö ne ihmisparat keksi muuta puhuttavaa minulle, vai onko se jäänne jostakin kivikautiselta ajalta, mutta oikeasti sitä jankutusta omasta persoonastaan ei jaksaisi alituiseen kuunnella.

Emäntäni oli informoinut näitä toopeihmisiä minusta, että olisin muka pelkuri. Se on hänen mielestään pelkuruutta, jos ulko-ovelta katselee ulos, mutta ei katso tarpeelliseksi mennä ihmisten haiseviin rappuihin.
Minä sanon, että kyseessä on terve itsesuojeluvaisto. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen käynyt parvekkeella haukkaamassa happea ja joku toope laittaa parvekkeen oven kiinni. En minä koskaan ole siitä tehnyt suurta numeroa, mutta on se aika tylyä kohtelua.

Väkeä tässä talossa riittää. Pappa on selvästi ollut kissojen kanssa aikaisemminkin, koska häneen voi luottaa. Jos haluan tehdä jotakin tai mennä jonnekin, pappa antaa aina luvan. Pappa ei myöskään huijaa. Jos se näyttää minulle palloa, ei se laita sitä selkänsä taakse, vaan antaa minun leikkiä sillä. Sen kyllä tänään huomasin ja taisi vihjeestä tajuta pappakin, että ei nykykissat enää millään lankakerillä leiki. Kyllä minua huvitti, kun pappa oli aidosti innoissaan lattialla pyörivästä lankakerästä. Minä katselin kohteliaasti sitä leikkiä vierestä.

Ruokahuusholli on täällä vähän niin ja näin. Ruokaa saa, jos osaa pyytää. Minkäänlaista kunnioitusta toisten ruokailua kohtaan ei kyllä ole. Ei siinä minun mielestäni ole mitään katselemista, jos kissa syö.

Yhtenä päivänä en ollut uskoa silmiäni. Lauri, se pojista, joka kutsuu minua imelästi "mirriksi", uitti varpaitaan minun vesikupissani. Itse hän väitti, että se oli vahinko, mutta ajattelin jonakin aamuna näyttää Laurille ja uittaa omia varpaitani hänen kaakaolasissaan.
Onneksi mummo näki varvasuiton ja pesi kuppini huolellisesti. Pidän sitä Lauria vähän silmällä, koska hän ei vaikuta luotettavalta tyypiltä.

Älkää ottako ihan tosissanne, mitä minusta täällä kirjoitetaan. Minulla on kuitenkin järki päässä ja jalat tukevasti maassa. Ehkä nämä ihmiset pikkuhiljaa rauhoittuu ja alkaa kohdella kissaa oikeana eläimenä.
Vinkki: jos haluatte nukkua päivänokosenne rauhassa, menkää saunan lauteille nukkumaan.