Kanssakäymisen tulvassa

"Amandan tuvan" Jaana kirjoitti eilen illalla oikeastaan ihan samasta aiheesta. (http://amandantuvantunnelmia.blogspot.fi/2013/11/yo-hali.html)
Eilen tiskin ääressä seisoessani jäin miettimään, ehkä ensimmäisen kerran pitkään aikaan, että elämäni on tällä hetkellä melkoisessa kanssakäymisen tulvassa elämistä. Kontrasti kotiäitivuosiin on iso, vaikka pienten lasten kanssa kotona oleva äitikin on aina läsnä, kuulolla ja saatavilla.
Kaikki työ, mitä tällä hetkellä teen kotona ja kodin ulkopuolella, on mielekästä ja mukavaa minulle. Ihmiset, joiden kanssa toimin, ovat ystävällisiä ja heidän kanssaan on helppo kommunikoida ja ymmärrämme hyvin toisiamme. Kuitenkin jatkuva kanssakäyminen vaatii keskittymistä ja ajatustyötä, jottei kulje toisen ohi näkemättä elämän todellisia kasvoja.

Kun tervehdin jotakin naapuria, opiskelutoveria, perheenjäsentä tai asiakasta, voi tervehdys olla iloinen ja huoleton, mutta kehonkieli kertoo jostakin muusta. Keho ja ilmeet kertovat väsymyksestä, ahdistuksesta, monenlaisista huolista, epätietoisuudesta, peitetyistä kivuista.
Etten ohittaisi noita viestejä kiireeseen tai välinpitämättömyyteen vedoten, on minun oltava siinä hetkessä mukana koko ymmärrykselläni.

Joku voi sanoa, että "eihän sinun nyt tarvitse koko maailmaa hoitaa ja terapoida".
Nyt en tarkoitakaan sitä.
Jos päästän itseni kyynistymään ja viilenemään lähelläni olevien huoliin ja murheisiin, olen sillä tiellä, etten enää tunnista omien lastenikaan tarpeita.
Haluan taistella sitä ajan henkeä vastaan, joka selittelee läheisen vaikeuksissa myötäelämisen toisen asioihin puuttumisena ja omasta mukavuusalueesta tinkimisenä. Tarvitsemme enemmän välittämistä, hoivaamista, huolehtimista, auttamista, puolesta tekemistä, neuvomista, kehumista, kannustamista, kuuntelemista ja kantaa ottamista. Sekin on vaarallista pidemmän päälle, jos ajaudumme kanssakäymisessä tilaan, jolloin emme enää ilmaise omaa kantaamme toisen esittämiin asioihin. Perustelemme sitä sillä, että "omapahan on asiansa, mikä minä olen siihen puuttumaan". Mielipiteemme kun saattakin olla se tarvittava nykäys, joka saa toisen korjaamaan kurssiaan ja tekemään hänelle oikeita ratkaisuja. Vaikeakin mielipide tai kommentti kun saattaa koitua toisen parhaaksi, kun esitämme sen rakkaudella ja toisen parasta ajatellen.

Kun uskova (ihminen, joka laittaa turvansa Jumalaan) tarvitsee lepoa, virkistystä ja hetken huohahdusta, Jeesus neuvoo (Mark.6:31) "...tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän."
Tilanne, jossa Jeesus näin kehoitti apostoleitaan, oli varmaan henkisesti raskas. Hetkeä aikaisemmin vankilassa teloitettu Johannes oli haudattu. Apostolit olivat kertoneet Jeesukselle, mitä olivat tehneet ja opettaneet. Tekstistä on helppo päätellä, että Jeesus oli kysellyt apostoleilta kuulumisia ja kun hän näki, kuinka he olivat monenlaisten asioiden uuvuttamia, Jeesus kehoitti heitä etsimään yksinäisyyttä, rauhaa ja lepoa.
Jos luet Markuksen evankeliumin kuudetta lukua eteenpäin, huomaat, miten mielenkiintoista ihmettä opetuslapset pääsivät tuon jälkeen todistamaan. Heidän uupumuksensa varmaan karisi hetkessä ja usko Jeesuksen huolenpitoon vahvistui jälleen.

Jos sinä koet uupumusta, etsi yksinäinen paikka ja levähdä vähän. Jos sanot tähän "helpommin sanottu kuin tehty", rukoile Jumalalta, että Hän virkistäisi ja voimistaisi sinua ja että saisit kokea lepoa.