tiistai 16. elokuuta 2011

Lautakankaan papan syöpälääkärikuulumiset

Isällänihän todettiin tammikuussa 2010 syöpä. Isä täyttää tänä vuonna 76. He selviävät vielä äidin kanssa mummolan tilalla kahdestaan, hyvänä päivänä isä jaksaa ajaa vielä autoa. Loput polttopuut he  urakoivat mummon kanssa niin, että mummo mätti puut traktorin kyytiin, pappa ajoi traktorin ladon eteen ja mummo järjesteli puut latoon.
Tänään isälläni oli Mikkelissä syöpälääkärin vastaanotto hoitojen "kesäloman" jälkeen. Kuopion veli pääsi onneksi kyytimieheksi. Matkaa mummolasta Mikkeliin on vaille 40 kilometriä.
Lääkäri kertoi, että kaksi sytostaattivaihtoehtoa vielä on, mutta hoidot ovat hyvin rankkoja ja mahdolliset sivuvaikutuksetkin ihan toista luokkaa, kuin papan aikaisemmin saamassa sytostaatissa. Lisäksi hoito pitäisi toteuttaa sairaalassa, muutaman viikon välein. Jos pappa hoidot kestäisi, hoito onnistuessaan antaisi lisää elinaikaa joitakin kuukausia. Niin lääkärin, kuin isäni ja mukana olleiden saattajienkin yhteinen, yksimielinen päätös oli, että syövän aktiivista hoitoa ei enää jatketa. Olimme kaikki huojentuneita päätöksestä. Isä saa elää rauhassa ilman henkistä painetta raskaasta hoidosta, jonka tehokin olisi kyseenalainen. Hän saa tehdä kotosalla mitä haluaa ja jaksaa. Mahdollisia kipuja hoidetaan. Tänne asti isä on selvinnyt lähes kivuitta; viime aikoina on satunnaisesti ilmennyt yöllisiä vatsakipuja, joihin lääkäri määräsi nyt kipulääkkeitä.
Kun äiti soitti ja kertoi kuulumisia, hänen äänensä oli iloinen ja energinen. Hänenkin olonsa helpottaa, kun ei tarvitse huolehtia papan pahoinvoinneista, reistailevasta vatsasta tai säännöllisesti otettavasta sytostaatista.

Jumalan mahdollisuudet vasta alkavat. Sen olen nyt vihdoin ja viimein huomannut, että äitini ja isäni kuolevat jossain vaiheessa. Aika kauan lapsella menee, ennenkuin hän huomaa vanhempiensa kuolevaisuuden. Minulla se aika taisi olla siinä 40:n korvilla. En minä mitään ihmeparanemisia odota, vaikka Jumalalle ne tässä maailmankaikkeudessa ovat yhden sanan asioita. Jumala pystyy kuitenkin antamaan isälleni onnellisen loppuelämän ja paljon nautinnollisia hetkiä omassa kodissa tuttujen asioiden parissa. Yksi päivä kerrallaan vastaanotetaan suurena, ainutkertaisena lahjana.

12 kommenttia:

  1. :´( en tierä, ittellä tuli nyt ainakin vedet silmiin ja paha mieli.. Voimia teille koko perheelle sinne ja toivotaan jotta isäsi saa iloosen ja hyvän elämän vielä..

    Monesti itte mietin että mitä sitte ku ei oo enää äitiä jolle soittaa, tai isää. tai mitä sitte kun Juhan isästä tai äidistä aika jättää, mietin noita asioota melkeen viikottain.. Son kauhiaa se menetyksen pelko rakkaista läheisistään!

    VastaaPoista
  2. Hei Sirkku, itsekin istahdin koneen äärelle ja hiljennyin lukiessani.

    Aivan kuin olisin omasta ja isäni elämästä lukenut. Oma isäni nukkui pois tammikuussa 2010. Hän ei itse halunnut mitään ylimääräistä hoitoa eikä sitä hänelle annettu, vain hyvää ja rauhallista hoitoa ja yhdessäoloa, isästäni näki hänen nauttivan läsnäolosta vaikkei enää juurikaan kommunikoinut loppuaikoina. Hän sai nukkua hiljaa pois, tuskatta. Näin jälkeen päin ajattelen tuota aikaa rauhallisena ja hyvänä aikana.

    Toivon sinulle ja läheisillesi voimaa ja rauhaa tuleviin aikoihin :)

    -tarjah-
    Vanhasta talosta

    VastaaPoista
  3. Meillä oli tiedossa jo isän syöpähoitojen alkaessa, että ne eivät isän syöpää pysty parantamaan, ainoastaan hidastamaan taudin etenemistä. Siinä mielessä olemme tehneet hiljaista luovutustyötä jo sairastumisen alusta asti.
    Jostakin syystä nyt on hyvin onnellinen ja tyytyväinen olo siitä, että kaikki on näin hyvin.

    VastaaPoista
  4. Niin tuttua, meidänkin äidin sairastuttua sanottiin, että parantavaa hoitoa ei ole ja reilu vuosi tehtiin luopumistyötä kunnes päivä koitti, jolloin jouduttiin kokonaan äidistä luopumaan. Toivon vain, että hän odottaa meitä tuolla jossain, kun meidän aikamme on.

    VastaaPoista
  5. Olette kaikki ajatuksissani ja sydämessäni

    VastaaPoista
  6. Voimia teille kaikille ja iloa vielä olevista yhteisistä hetkistä ja tulevista muistoista. Tuttavan syöpään menehtynyt tytär lohdutteli etukäteen vanhempiaan: Taivaassa tavataan. Samat sanat teillekin. Mutta silti ei mahda mitään, itku tuli minullekin kuulumisiasi lukiessani.

    VastaaPoista
  7. Minä en ollut vielä ehtinyt täyttää 26:ta vuotta, kun tajusin, etteivät vanhemmat ole luonani ikuisesti. Silloin isäni kuoli yllättäen, ilman ennakkovaroituksia, ja suru lamaannutti meidät kaikki. Pitkään ajattelin, että mikään muu ei olisi voinut olla noin kauheaa. Kunnes viime vuonna mieheni pappa (ja minullekin todella pappa, kun en omiani ehtinyt tuntea) sairastui yllättäen syöpään. Oli hirvittävää tietää etukäteen, että viimeinen matka on jo alkanut, eikä asialle voitu tehdä mitään.

    Papan tapauksessa tosin syöpä vei hänet kahdessa viikossa siitä, kun kuulimme diagnoosista. Melkein kuin äkkikuolema, siis; emme ehtineet sisäistää ajatusta ja asennoitua siihen, että pappa olisi kohta poissa. Silti kuitenkin papan lähtö tuntui ehkä vielä vaikeammalta. Kun tiesi, että se tapahtuu.

    Minulla on vieläkin suuria vaikeuksia suhtautua kuolemaan ja menetykseen niin, ettei suru nielaisisi minua _täysin_. Mieluummin olen kokonaan ajattelematta asiaa, vaikka tiedän, että se on jossain vaiheessa vain käsiteltävä. Olet niin rohkea, kun pystyt kertomaan näistä tapahtumista täällä, ja vieläpä ajattelemaan järkevästi isäsi hoitojen lopettamisesta. Kunpa minäkin vielä joskus pystyisin ajattelemaan samalla tavalla. Nyt itkettää!

    Paljon, paljon voimia näihin hetkiin, sekä niihin, jotka ovat vasta edessäpäin!

    VastaaPoista
  8. Voimia kestää loppuajan tunteet. Varmasti välillä tulee tunne, että onko tää totta. onneksi isäsi saa viettää mahdollisimman pitkään tutussa kotiympäristössä ja touhuilla omia touhujaan voimien mukaan.
    Oma mieheni kuoli yllättäen yöllä nukkuessaan ja se oli kamala hetki, aamulla todeta että elämänkumppani oli liitänyt pois luotani. Ei milläänlailla saanut valmistautua asiaan etukäteen, mutta kestettävä oli. Onneksi saatte aikaa pitää huolta omasta rakkaasta. Ja tottua ajatukseen, vaikka se viimeinen hetki kuitenkin on kova paikka.

    VastaaPoista
  9. Varmaan on papan elämänlaadun kannalta parempi, että rankkoja hoitoja ei enää yritetä. Oma isäni halusi niitä vielä viimeisenä vaihtoehtona, mutta kuitenkin jo kaksi rankkaa hoitoa romahduttivat kunnon niin, että loput elinkuukaudet olisivat ilman niitä olleet paljon parempia. Kuitenkin, loppuaika tulee olemaan teille raskas, voimia!

    VastaaPoista
  10. Komppaan edellisiä kommentteja, on varmasti parempi että palliatiivinen hoito aloitetaan eikä yritetä parantaa "parantumatonta. Minun isäni kuoli ruokatorven syöpään hieman ennen kolmannen lapseni syntymää. Se oli rankkaa aikaa, ja kamalinta oli katsoa kivunhoidon ajoittaista osaamattomuutta suomalaisessa terveydenhoidossa. Toivottavasti Pappasi asuinseuduilla on jämäkät lääkärit jotka osaavat asiansta! (eli lähinnä sen, että riippuvuutta aiheuttavia voimakkaita kipulääkkeitä on turha säästellä terminaalivaiheessa.) voimia, ja nauttikaa joka päivästä!Isäni sanoi aina, että nyt ei murehdita tulevaa kuolemaa vaan eletään päivä kerrallaan kuten ennenkin. Kaikki me kuitenkin joskus kuollaan, ja sitä päivää ei kukaan tiedä onneksi etukäteen. Isälläkin se koitti yllättäen, ja minun kannaltani aivan liian varhain.

    VastaaPoista
  11. Kun luin tämän kirjoitukseni kaksi vuotta isän kuoleman jälkeen, huomasin, että kului vain kuukausi tästä tekstistä, kun isä pääsi jo pois.
    Tuntuu hyvältä, että olin kirjoittanut muistiin tuon ajan tunteita ja tunnelmia.

    VastaaPoista