Meillä on hautova kana!

Kolme kuukautta maalaiselämää on takana. Elän vielä täyttä kuherruskuukautta, enkä ole lakannut ihastelemasta. Tämänpäiväinen tihkusadekin oli elämys, kun tuuli humisutti kuusiaitaa ja tuoksu ulkona oli niin puhdas ja ennenkokematon.

Pikkulintuja on pihalla valtavasti. Kun kukaan ei ole kieltämässä, ruokin niitä sydämeni kyllyydestä ja niiden kolmenkymmenen vuoden edestä, jolloin se oli kiellettyä. Sitten kun ei ole muuta tekemistä, aion selvittää muidenkin kuin talitiaisten ja palokärjen nimet. Talon takakatoksessa lopetin suosiolla pyykin kuivattamisen, kun talitintit tykästyivät vaatteiden nokkimiseen. Kun muutaman sylillisen kannoin linnunkakkaan sotkeutuneita lakanoita uudelleen pestäväksi, luovutin suosiolla pyykinkuivauspaikkani linnuille. Tosin nyt he harrastavat istua pyykkinaruilla ihmettelemässä, mihin vaatteet hävisivät.
Lintujen ruokintapaikka on alapihalla jättimäisen salavan alla ja aamuisin koko tuuhea salava on täynnä linnunlaulua ja pienien siipien suhinaa.

Kanalassa eletään jännittäviä aikoja. Kolme päivää sitten huomasimme, että yksi kanoista on asettunut kaukaisimpaan nurkkaan, juuri lämpölampun alla olevaan pesään hautomaan. Suhtaudun vielä aika epäilevästi kanan yritykseen, mutta en toki ollenkaan tykkäisi huonoa, vaikka pieniä tipuja saisimmekin muutaman viikon kuluttua. Kaiken varalta olen nostanut keittiön sivupöydälle hautomakoneen valmiiksi, jos kana hommaansa kyllästyisi ja onnistuisimme lämpimät munat pelastamaan.

Kanat ovat muutenkin aika reippaita. Joka aamu päivän valjettua he taapertavat tarhaansa touhuamaan. Syksy näkyy heidän touhuissaan siten, että yöpuulle vetäydytään jo hyvissä ajoin. Tällä viikolla on orrella kyhjötetty jo ennen kello seitsemäätoista. Rauhanhäiritsijöitä, haukkoja ja supikoiria, ei ole nyt ihan viime aikoina kanalan lähettyvillä liikuskellut. Kettujakin tienoilla on, mutta näköjään valtatie verottaa kettukantaa. Viimeisen kuukauden aikana on kotimme lähettyvillä tavattu kaksi auton alle jäänyttä kettua.

Olen ihan odottanut, milloin touhut vähän vähenisivät, jotta voisi keskittyä välillä vaikka lukemiseen tai kirjoittamiseen, mutta yhtään rauhallisempia aikoja ei nyt ihan ole näköpiirissä. Edelleenkin riittää vanhan talon puolella muuttolaatikoita, jotka olisi ihan asiallista saada tyhjennettyä ja tavarat laitettua paikoilleen. Jotenkin minulle vain kehittyi tänä kesänä tavaraähky ja nyt koen esimerkiksi kirjahyllyjen täyttämisen erittäin vastenmieliseksi puuhaksi. Samoin kaikki mahdolliset sisustustekstiilit muutamaa ikkunaveroa lukuunottamatta olen raivannut pois. Äidin jäljiltä kun talosta löytyi huomattava määrä pöytäliinoja, koristetyynyjä, tuolin- ja sohvanpäällisiä matoista puhumattakaan. Koirien ja kissan takia meillä ei ole mattoja muuta kuin ulko-ovien edessä ja pienessä eteisessä. Karvojen siivoaminen on jotenkin järjellisempää paljaalta lattialta.

Täällä tapahtuu niin paljon asioita joka päivä, että joutuu miettimään, mitä kertoo. Kaiken lisäksi ne tapahtumat ovat enimmäkseen juuri niitä, joita kaupungissa ollessa kaipasi ja ikävöi. Hassua, että kun alkaa kirjoittamaan, niin tärkeimmiksi asioiksi nousee kerta toisensa jälkeen eläimet, luonto ja luonnon tapahtumat. Kun esimerkiksi pihan koira-aitauksessa oleva suomenajokoira Kiira kaivaa itsensä ulos aitauksesta kolme kertaa saman päivän aikana ja pois juoksemisen sijaan tulee talon ovelle pyrkimään sisälle, niin perheen uutiskynnys ylittyy välittömästi ja WhatsApp-viestit perheen omassa ryhmässä alkavat kilistä. Tai kun Kaisan koira Keri istuu keittiössä katselemassa, kun teen perunamuussia. Tai kun Kaisa pitelee sylissään ulkotarhasta tuotua silkinpehmeää isipupua ja Anne-Mari leikkaa pupun kynsiä. Tai kun tänään kanalasta keräsin 7 upeaa munaa ja se hautova kana on nököttänyt pesässään jo kolmatta päivää.

Tai kun laitoin tänäkin iltana kahteen lyhtyyn kynttilät palamaan kuusiaidan kupeeseen, jotta tielläkulkijoille näkyy Lautakankaan uusien asukkaiden viesti pilkkopimeässä yössä:
valo voittaa pimeyden.